Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

RSO kantaesittää Paavo Heinisen 7. sinfonian

Radion sinfoniaorkesteri kantaesittää Heinisen 7. sinfonian Dima Slobodenioukin johdolla 26.11. Musiikkitalossa. Saman konsertin ohjelmassa on myös Patricia Kopatchinskajan tulkitsema Shostakovitshin viulukonsertto nro 1.

Keskeisimpiin suomalaisiin modernisteihin lukeutuva Paavo Heininen (s. 1938) tunnetaan oman sävellystuotantonsa ohella myös merkittävänä sävellyksen opettajana. Hän toimi Sibelius-Akatemiassa opettajana, lehtorina ja professorina 1962–2001. Heinisen oppilaita ovat olleet mm. Magnus Lindberg, Kaija Saariaho ja Jouni Kaipainen.

Paavo Heininen kertoo, että hänen seitsemäs sinfoniansa alkoi ideasta säveltää yksi laajahko ja massiivinen osa, kenties sinfonietta:

Sinfoniettoja luonnostelin useita, osin musiikki-dramaattisiin hankkeisiin liittyen. Mutta huomasin, että suuri kolmoisvariaatio-osa ei voi alkaa lepotilasta – kineettisen ja sonorisen energian jo saavutettua melkoisen intensiteetin. Näin 7. sinfoniasta tuli symmetrinen; massiivista ydintä kehystää paljon lyhyempi osapari (2 preludia ja 2 postludia). Kehysosat ovat kevyitä ja valoisia, niin että tempon ja dynamiikan maksimit ja minimit luovat kiasman tapaisen kuvion.

Seitsemännen sinfonian säveltämisen aikana Heininen sairastui vakavasti. Teoksen loppuun saattamisessa ovat olleet apuna nuottigraafikko Raimonds Zelmenis ja säveltäjä Magnus Lindberg.

arvio: Ylioppilaskunnan soittajien paluu

Andres Kaljuste. Kuva (c) Kaupo Kikkas.

Andres Kaljuste. Kuva © Kaupo Kikkas.

YS:n 95-vuotisjuhlakonsertti Helsingin yliopiston juhlasalissa lauantaina 20.11.2021 klo 16

Miten niin ’paluu’? Onhan YS eli Ylioppilaskunnan soittajat aina ollut olemassa. Aivan, mutta nyt sitä kuultiin pitkästä aikaa yliopiston ns. solenniteettisalissa, joka on avautunut remontin jälkeen säihkyvän valoisana. Tosin muutenkin yliopisto on ollut kiinni koronan aikana ja sitä ennen YS ei voinut käyttää tätä salia eikä liioin Vanhaa ylioppilastaloa kiskurivuokrien vuoksi. Mutta nyt oli varmaan musiikkia harrastava kansleri Hämeri vaikuttanut siihen, että YS pääsi takaisin tähän sille kaikkein ominaisimpaan miljööseen.

Mitä muistoja! Quels souvenirs! En muista, miten monta YS:n konserttia tässä on kuultu ja miten monta johtajaa. Nyt on YS:llä uusi kapellimestari, virolainen Andres Kaljuste. Virolaisia on ollut ennenkin, kuten Mikk Murdvee, jonka aikana YS:n taso kohosi huikeasti. Herra Kaljuste astuu lavalle: hän on hieman Klaus Mäkelän ja nuoren Otto Klempererin välimuoto. Hän on solakka, rillit, määrätietoiset, hieman terävät liikkeet ja eleet. Mitähän tästä tulee?

Orkesteri aloittaa YS:n tilausteoksella, espanjalaisen José Luis Gómez Aleixandren (s. 1989) Waves-teoksella, joka on lyömäsoitinkonsertto. Solistina on nuori Kalle Hakasalo, joka ketterästi käsittelee kolmeakymmentä eri soitinta. Aleixandren kontakti Suomeen on maisterinopinnot Sibelius-Akatemiassa, sitten kansainvälistä uraa monessa paikassa, kilpailuja, palkintoja, orkesterinjohtoa ym. Hän on oivaltanut, että kun lyömäsoittimen äänet ovat aina diskreettisiä, irrallisia, ’pampulamaisia’, niin niiden vastapainona orkesterin tulee edustaa jatkuvaa, lineaarista sointia. Konsertto huipentuu mittavaan xylofonin kadenssiin, joka antaa orkesterinkin purkautua forteen. Kaljuste sai hienosti nykymusiikin pulssin sykkimään solistia tukien.

Väliajan jälkeen kuultiin YS:n nostalginen, lähes vakionumero näissä juhlakonserteissa: Tshaikovskin Romeo ja Julia -alkusoitto. Oli liikuttavaa kuulla taas kerran lemmenteeman puhkeavan esiin myrskyisästä kamppailusta. Harvinaisen kookkaan orkesterin jouset kunnostautuivat: en ole kuullut niiden milloinkaan soittavan nopeaa, vaikeaa rytmistä kuviota yhtä tarkasti. Tämä oli ilman muuta Kaljusteen ansiota. Tässä kohden tulin vakuuttuneeksi, että hänen valintansa on ollut oikea: hän tulee saamaan YS:stä esiin sen parhaimmat puolet. Mutta toisaalta ihmettelin, ettei tuosta viulujen massiivisesta määrästä noussut tuon kummempaa cantilenaa, tuota Tshaikovskin huumaavaa unisonoviulujen laulua. Olen niin tottunut siihen jo Mariinskia kuunnellessani.

On vaikea sanoa mikä oli illan päänumero, mutta ainakin Sibeliuksen 7. sinfonia sai monumentaalisen tulkinnan, käyrätorviteema kohosi esiin majesteetillisena. Musiikissa oli jatkuvaa draivia, olisin joskus kaivannut eräiden solistiryhmien tulevan esiin artikuloidusti omilla karaktääreillään. Kyllä voi hieman aina jarruttaa silloin, vaikkapa lopussa kun Valse tristekin häivähtää.

Vasta konsertin jälkeen ehdin lukea ohjelmasta Kaljusteen monista ansioista: soitosta huippuorkestereissa kuten Lontoon filharmoniassa, vierailuista kapellimestarina meidän orkestereissamme Kaupunginorkesterista Sinfonia Lahteen, Tallinnaan, Aalborgiin ja Odensehen. Kuinka pitkään hän ennättää johtaa YS:ää?

Illan päätösnumerona oli tietenkin Finlandia ja yllätyksenä maestro Kari Tikan johdolla. Hän sai teoksen soimaan tavalla jonka vain suomalaiset soittajat osaavat.

Ei kuitenkaan tule unohtaa konsertin lennokasta avausnumeroa, Aarre Merikannon Intradaa, eräänlaista fanfaaria tälle juhlalle. Mahtava orkestrointi, joka soi loppupuolella aivan venäläisittäin, Merikantohan opiskeli Moskovassa. Sen johti innostuneesti ja antaumuksellisesti Tomas Djupsjöbacka.

Päällimmäisenä tästä tuli mieleen, etten usko millään muulla Euroopan tai Yhdysvaltojen yliopistolla olevan tällaista orkesteria, tällaista perinnettä, joka tuo nuoret opiskelijat lavalle frakeissa ja iltapuvuissa ja saa heidät soittamaan täysin nautitavasti ja ammattimaisesti. Heistä ei tietenkään tule läheskään kaikista ammattimuusikkoja; mutta sitäkin vaikuttavampaa on, että Suomessa kasvaa tällainen musikaalinen ja soittotaitoinen sivistyneistö. Eläköön siis YS! Toivottavasti yliopoisto ymmärtää vaalia ja tukea kaikin voimin näin harvinaista aarretta.

– Eero Tarasti

arvio: Taistelua baletin muodossa – Aram Hatshaturjanin Spartacus

Aram Hatšaturjan

Aram Hatšaturjan

Spartacus Kansallisoopperassa 4.11.2021

Meidän aikanamme on jo päästy yli siitä käsityksestä, että baletin tulee olla kaunista ja että sen tulee olla kaukana kaikesta groteskista ilmaisusta. Mielikuvamme baletista ei rakennu enää tuttujen ja Maruis Petipan koreografioiden varaan, vaan sitä on värittänyt primitiivinen Igor Stravinskyn Kevätuhri sekä monet muut sen jälkeen tulleet baletit. Kuitenkin Kansallisoopperan esittämä Aram Hatšaturjanin Spartacus (1956) yhdistää Lucas Jervies koreografiassaan klassisen baletin karuihin taistelukohtauksiin.

Spartacuksen ensimmäinen näytös aukesi juhlallisella tunnelmalla, kun roomalainen kenraali Crassus on palannut voitokkaana sotaretkeltään. Lavan täyttivät tässä kohtauksessa punaisia lippuja heiluttavat nuorukaiset. Sanomattakin lienee selvää useammalle historiaa tuntevalle, millaiseen assosiaation tämä synkronoitu lippukoreografia päättyy. Etenkin, kun taustaa koristi valtava alttarinomainen rakennelma. On tietenkin vakuuttavaa nähdä niin suuri joukko ihmisiä liikkuvan samalla tavalla samanaikaisesti. Kun lavalle tuotiin vangitut traakialaiset, ei koreografia jättänyt tilaa tulkinnalle henkilösuhteista. Spartacuksen ja hänen vaimonsa Flavian suhde on epäilemättä romanttinen; myös hänen ja Hermeksen välinen ystävyys tehtiin selväksi. Tämä on tietenkin mukavaa henkilölle, jolla ei ole käsiohjelmaa eikä pysty samalla seuraamaan baletin synopsista.

Ensimmäisen näytöksen alkukohtauksessa saimme esimakua baletin väkivaltaisuudesta. Orjakauppias nimittäin löi Spartacusta toistuvasti. Toisessa kohtauksessa pääsemme seuraamaan gladiaattorien taisteluharjoituksia. Kiehtovaa oli se, kuinka tämä taisteluliikkeiden harjoittelu välittyi katsojalle klassisen baletin painottomuuden illuusion kaltaisena. Vaikka liikkeet olivat iskujen tekemistä, tapahtui se niin soljuvasti, että lyönneistä katosi väkivaltaisuuden ulottuvuus. Tässä harjoituskohtauksessa sai myös kuvan esityksessä väkivaltaisuuden ohella toistuvasta teemasta nimittäin vähäpukeiset miehet. Tästä tuli auttamatta mieleeni hiljattain lukemani Alva Noën kirja Omituisia työkaluja. Kirjassaan Noë pohtii pornografian merkitystä taiteessa. Hänen mukaansa sillä ei ole taiteellista meriittiä, sillä sen olemassaololla on tavoite, päämäärä. Taiteen taas tulee olla irrallinen päämäärästä. Lienee jokaisen sopivaa pohtia, onko tällä vähäpukeisuudella syvempää merkitystä vai onko se vain markkinointikeino herättää huomiota suuremmassa yleisössä. Se voisi esimerkiksi kuvastaa henkilöhahmojen hierarkiaa eli mitä vähemmän vaatetta sitä alempaa kastia on.

Tämän taisteluharjoituskohtauksen jälkeen pääsimme seuraamaan gladiaattorien välistä taistelua. Siinä paljastui, miten upeasti lavastaja Jérôme Kaplan asettaa antiikin tyylin minimalistiseen estetiikkaan. Lavastus muistutti nimittäin amfiteatteria, yksinkertaistettuna minimalistisuuden suodattimella. Lavasteiden karu harmaa väritys oli mielenkiintoinen ratkaisu. Se luo vaikutelman kuin olisimme jossain tuntemattomassa paikassa, kaukana kotoa. Näimme gladiaattoritaisteluja. Ensin kahden nimettömän roolin välisen ja sen jälkeen Spartacuksen ja tämän Hermeksen kamppailun. Koreografia heijasti henkilön mielentilaa eli sen piilevää konfliktia. Spartacus vaikuttaa kyseenalaistavan jokaista Hermekseen kohdistuvaa iskuaan. Taistelu päättyy, kun Spartacus tappaa ystävänsä. Tästä järkyttyneenä hän ja muut gladiaattorit ryhtyvät kapinaan. Ensimmäisen näytöksen päättävä hetki oli suorastaan henkeä salpaava. Gladiaattorit Crassuksen valtaistuinalttarin rakennelman päällä muodostavat ylöspäin osoittavan kämmenmonumentin. Näin sormi päätyy osoittamaan kohti yleisöä, jolloin se jotenkin oudolla tavalla rikkoi lavan ja katsomon välisen neljännen seinän. Spartacus kiipeää kaadetun monumentin päälle. Tässä kohtaa lavaestetiikka muodostui niin vakuuttavakasi, että väkisinkin katsoin näkyä silmät suurena.

Toisen näytöksen avaa kylpyläkohtaus Crassuksen kodissa. Jälleen kerran tämä antiikin tyyli minimalistisena oli hienosti toteutettu. Kuitenkin se, mitä lavalla tapahtui, oli jokseenkin kummallista. Esiripun väistyttyä kohtaa katsoja kylpeviä miehiä; tähän kohtaukseen sisällytetty koreografia ei oikein päästänyt minua sisään. Katselin tilannetta vähän kummeksuen, kun kylpevät miehet nostivat itseään ylös kylvystä ja laskeutuivat sinne takaisin. Mennään näytöksessä eteenpäin ja yhtäkkiä kylpevien miesten ympärillä pyörii naisia, jotka liikkuvat kylvyltä toiselle. Tämä kohtaus palautti mieleeni jälleen Alva Noën.

Näytöksen jälkipuoliskolla kapinaan nousseet gladiaattorit valtaavat Crassuksen kodin, kun he saapuvat hakemaan Spartacuksen vaimon Flavian. Tilanne eskaloituu ja he jäävät kiinni Crassukselle. Spartacus ja Crassus taistelevat, ja se päättyy Spartacuksen eduksi. Lyötynä Crassus ei pysty estämään gladiaattoreita ja orjanaisia pakenemasta.

Kolmannen näytöksen avaa Spartacuksen ja Flavian pas de deux. Tästä saimmekin nopean esimaun ensimmäisessä näytöksessä, kun heidät erotettiin toisistaan ja Spartacuksen kaipuu ilmaistaan katsojalle hetken kestävällä pas de deux’llä. Tätä suurenmoista pas de deux’tä säestää baletin tunnetuin musiikki eli niin kutsuttu Spartacus adagio. Henkeäsalpaava pas de deux’n koreografia on tyyliltään hyvin klassista balettia edustavaa. Se toteutti painottomuuden illuusion moitteitta. Etenkin, kun pas de deux’n kliimaksissa Spartacusta esittänyt Tuukka Piitulainen nosti Falviaa esittäneen Linda Haakanan vaivattomasti. Piitulainen suoritti myös nostot oikeaoppisesti pitäen polvet vapaana lukosta ja jalat suorina. Pas de deux’n vakuuttavuutta lisäsi vielä se, että lavalla ei tuolla hetkellä ollut muuta kuin alla, jossa paloi tuli. Täytyy myös antaa arvostusta Piitulaisen ja Haakanan väliselle dynamiikalle eritysesti tässä kohtauksessa.

Pas de deux’n jälkeen muut karanneet gladiaattorit ja muut orjat liittyvät Spartacuksen ja Flavian seuraan ja juhlivat heidän vapauttaan. Tässä kohtaa huomasin eritysesti, kuinka hienosti lavastuksen valkoinen tausta toimi, sillä valaistus loi sivujen taustoille tanssijoiden siluetteja. Se oli suorastaan upea efekti, ja loi vaikutelman tanssista leiritulen ääressä. Tämä ei kestä kauaa, sillä Crassus saapuu armeijoineen heidän leiriinsä. Seuraa intensiivinen taistelukohtaus, jossa valaistus on lähes minimaalinen ja taistelijoita ilmestyy valoon varjosta. Hetkittäin koko lava valaistaan sekunnin murto-osaksi. Jälleen kerran todella vakuuttavaa lavaestetiikkaa.

Taistelu ei pääty Spartacuksen eduksi, vaan Crassuksen armeija on liian voimakas. Tulee mieleen jo Joutsenlammesta tuttu irvikuva pas de deux, kun Crassus ja hänen vaimonsa Tertulla tanssivat keskenään mustiin pukeutuneina (musta joutsen -efekti). Tämän jälkeen verinen Spartacus tuodaan heille näytille. Tertullian iloitessa miehensä voittoa saapuu lavalle loputkin torsostaan veriset gladiaattorit raahaten perässään pylvästä. Yksitellen Crassuksen sotilaat asettavat heidät seisomaan näille pylväille. Pylväälle nostetut gladiaattorit seisovat ristin muodossa, mikä siis tietenkin assosioi roomalaista rangaistuskäytäntöä ristiinnaulitsemista. Tässä kohtaa lavaestetiikka oli jälleen suorastaan henkeäsalpaavaa, kun kahdeksan henkilöä pitelee käsiään suorana korokkeen päällä seisoessa. Näky oli niin vakuuttava, että osa esityksen päättävästä Flavian soolosta meni ohi, kun katsoi lavastusta kuin jotain suurta merkkimaalausta.

Baletin musiikista vielä nopeasti. Orkesteri soitti hyvin ja kapellimestari Philippe Béran työssä ei ole mitään moitittavaa. Hatšaturjanin musiikki ei ole itselleni järin tuttua, mutta huomasin usein yhteyksiä hänen toiseen tunnettuun balettiin Gajane. Monessa kohdassa Spartacuksen orkestraatio oli lähes identtinen Gajanen Sapelitanssin kanssa. Se voi tietenkin olla myös uskollisuutta omalle tyylille. Mutten voi kieltää, että kolmannen näytöksen Spartacus adagio kuulostaa upealta ja vakuuttavalta. Usein myös kävi niin, että lavan tapahtumat veivät huomiota musiikilta, joka paikoin jäi muzaktyyppiseksi tiedostamattomaksi taustaääneksi. Joskus saattaa pohtia, että katsooko vai kuunteleeko balettia, mutta tässä esityksessä itse enemmänkin katsoin.

– Ville Aamurusko

arvio: Mikkelissä musiikki kukoistaa

Skannaus_20211116

Konsertti Mikaelissa torstaina11.11.2021, Mikkelin musiikkiopiston solistit, Mikkelin kaupunginorkesteri ja Vilhonkadun kamariorkesteri Jyrki Lasonpalon johdolla

Mikkelissä kannattaa käydän muutenkin kuin kesällä, sillä normaali sesonki tarjoaa usein miellyttäviä yllätyksiä. Kysyin tosin ennakkoon konserttimestari Elias Nymanilta, että kannattaako tulla kuulemaan musiikkiopiston solisteja, ja hän lähetti ohjelman. Suuri määrä hirmuisen nuoria soittajia ja laulajia – ja tilaisuuden pointti oli se, että kaikki saivat esiintyä orkesterin säestyksellä. Se, jos mikä, on nuorelle arvokas kokemus – ja harvinainen, ei joka paikassa olekaan kokonaista orkesteria näin oppilaiden tukena.

Joka tapauksessa konsertin anti oli hienoa ja viihdyttävääkin, ja kertoi opiston korkeasta tasosta, minkä se on saavuttanut rehtori Ilmo Pokkisen johdolla. Ohjelma sinänsä oli sitä ns. cross-overia, jota en oikeastaan periaatteessa kannata, mutta tässä yhteydessä se oli varmaan oikea valinta. On aivan hellyttävää kuulla Vaalean punaisen pantterin teema pizzicatona kontrabasson matalilla kielillä Niilo Mäkelän (12 v.) tulkitsemana.

Konsertti alkoi siis joukon nuorimmalla Oliver Simosin (7 v.) harmonikkaversiolla Iitin Tiltusta! Mikä upea alku solistille. Sitten Hilja Kokko (11. v.) esitti melko tuntemattoman säveltäjän, Friedrich Seitzin (1849–1918) viulukonsertosta nro 2 op. 13 osan Allegretto moderato. Varmaa soittoa. Tätä seurasi trumpettitrio Elias Auvinen (10 v.), Kastehelmi Laulajainen (12 v.) ja Matleena Rantalankila (11 v.): Poultonia ja Woodsia, mihin liittyi myös koreografista liikuntaa. Severnin Puolalainen tanssi oli lennokas kansanmusiikillinen kappale Miro Pöysän (11 v.) soittamana. Jo mainitun Pantteri-teeman jälkeen kuultiin Vivaldin vViulukonserttoa a-molli Ilona Auvisen (12 v.) jousella ja sitten, kahden, ilmeisesti opettajan, Aino Reposen ja Titta Välimaan Galupppi-numero. Ensi puolisko päättyi Vivaldin Kesään, solistina Annika Laasanen (15. v), viulu, sangen hallitusti.

Väliajan jälkeen kuultiin Laasasten musiikkiperheen toista solistia, Mikaelia (18 v.) ja Suvi Hämäläistä tutussa J.S. Bachin konsertossa c-molli kahdelle pianolle. Sitten siirryttiin viihteen puolella. Siiri Puhakan (19 v.) laulua Pepe Willbrg-Markku Johanssonin sävelmällä Aamu, Oskari Turusen (17 v.) sykähdyttävällä Sudden samballa sähköbassolla; edelleen lauloi It’s been a Long, Long Time Ursula Korhonen (17 v.) joka käytti laulun lisäksi klarinettia, kun mikrofoni saatiin toimimaan. Sitten Reef Break Lauri Ollikaisen (13 v.) sähkökitaralla ja edelleen No time to die, Elina Herrala (16 v.) solistina.

Seuraavaksi oli Mikkelin musiikkiopiston tilausteos, Helsingissä vaikuttavan säveltäjän Adam Vilagin Haamujen kartano orkesteriteoksen kantaesitys. Aavemaista tunnelmaa saatiin jousien tremoloista, mutta sävellys päättyi turvallisesti Tuolla mun kultani, ain’ yhä tuolla -sitaattiin. Konsertin päätti Peter Warlockin (1894–1930) Capriol Suite. Konsertin johti ammatittaidolla ja kunkin soittajan kyvyt huomioonottavalla tavalla Jyrki Lasonpalo. Hienoa, että nuoret oppivat myös lavakäyttäytymistä, kuten milloin on sopivaa poistua estradilta. Taidokkaat orkesterisovitukset olivat Janne Ikosen ja Olli Helskeen laatimia. Yleisöä oli runsaasti ja aplodit vain lisääntyivät loppua kohti. Tässä pitäisi tietysti mainita myös konsertin valmentaneet opettajat.

* * *

Kun kerran Mikkelissä oltiin, ja oli yksi ilta aikaa, sopi käydä kaupungin teatterissa. Sen viihtyisät aulat ja kahvilat toivat mieleen, kun kuulin täällä pikkupoikana Kansallisoopperan vierailunäytöksinä kesäaikaan keskeisimmät operetit Mustalaisruhtinattaresta Valkoiseen hevoseen, usein Ilona Koivisto pääsolistina. Nyt ohjelmassa oli musiikkiaiheinen ilottelu Tenorit Liemessä, Ken Ludwigin kirjoittama komedia vuodelta 2015, Reita Lounatvuoren suomentamana (vitsit hieman tähän maaan sovitettuina). Jukka Keinosen ohjaus oli kekseliästä ja luontevaa. Lavasteet osuvia, oltiin 1930-luvun Pariisissa kolmen tähtitenorin konsertin aattona. Monet kommellukset venyttävät sen epävarmaa aloitusta aivan näytelmän viime metreille saakka. Tarja Kopperin puvut tyylikäitä, valosuunnittelu Jonathan Millerilta onnistunut ja erityisesti Marko Luukkosen äänisuunnittelut keskeisellä sijalla, sillä tenorit eivät tietenkään oikeasti laula – onneksi kuin hetkittäin – vaan nauhalta tulee ’oikeiden’ tenorien tähtitulkintoja Verdistä ja Puccinista Belliniin ja Tshaikovskiin.

Kaiken kaikkiaan Italialaista oopperaa harrastavalle erityisen viihdyttävää ohjelmaa syysiltana.

– Eero Tarasti

Johanna Lamminen Savonlinnan Oopperajuhlien hallituksen puheenjohtajaksi

Savonlinnan Oopperajuhlien valtuusto nimitti eilen 10.11. Oopperajuhlille uuden hallituksen kolmivuotiskaudeksi 2022–2024. Koko puheenjohtajisto vaihtuu. Uutena jäsenenä hallitukseen valittiin Johanna Lamminen, joka samalla nimitettiin uudeksi puheenjohtajaksi

”Meidän tehtävämme on varmistaa, että Oopperajuhlat kehittyy ajassa ja että sen tulevaisuus on turvattu”, sanoo puheenjohtajana aloittava Johanna Lamminen. Tekniikan tohtori Lamminen on myös Tekniikan edistämissäätiön hallituksen puheenjohtaja ja jäsen mm. Cargotecin, Sampon ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA:n hallituksissa. Hän siirtyy Oopperajuhlien hallitukseen festivaalin valtuuston puheenjohtajan paikalta. Varapuheenjohtajiksi valittiin hallitusammattilainen Raija-Leena Hankonen ja Hoplopin toimitusjohtaja Kalle Peltola 

”Uudelta hallitukselta odotan erityisesti näkemyksellisyyttä keinoista, joilla Oopperajuhlien talous pysyy tasapainoisena myös tulevina vuosina”, Johanna Lamminen sanoo. ”Yhdeksänhenkisessä joukossamme on laajaa taloudellista, yhteiskunnallista, viestinnällistä ja juridista osaamista, sekä mm. oopperan ja kulttuurielämän tuntemusta. Tunnemme ilmiöitä Savonlinnan tasolta aina kansainväliseen mittakaavaan asti.”

Johanna Lamminen korvaa puheenjohtajana Petteri Walldénin, joka on johtanut Oopperajuhlien hallitusta vuodesta 2015. Yhdistyksen sääntöjen mukaan Walldénin sekä varapuheenjohtajien Arja Suomisen ja Anna-Kristiina Mikkosen kaudet täyttyvät päättyvän hallituskauden myötä. Uusi hallitus aloittaa työskentelynsä tammikuussa.

Oopperajuhlia vietetään Olavinlinnassa 1.–31.7.2022. Juhlia järjestää voittoa tavoittelematon kannatusyhdistys, jonka jäsenet valitsevat festivaalille valtuuston. Se puolestaan nimittää Oopperajuhlien hallituksen.