Valtion säveltaidetoimikunta on jakanut 1 620 000 euroa säveltaiteen kohdeapurahoihin, erityisavustuksiin ja toiminta-avustuksiin vuodelle 2009. Apurahaa saivat 69 säveltaiteilijaa tai työryhmää, kun hakemuksia saapui yhteensä 273. Lisäksi jaettiin erityis- ja toiminta-avustuksia 111 yhteisölle.
Katso tiedot jaetuista apurahoista täältä.
Suomalaisella klassisella musiikilla pyyhkii Atlantin takana hyvin. Kapellimestarien vanavedessä uutta mannerta valtaavat nyt myös säveltäjät ja muusikot. Esa-Pekka Salonen ja Osmo Vänskä, jotka kuuluvat maanosan tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin kapellimestareihin, tuovat Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin lisäksi esille muitakin suomalaissäveltäjiä. Venezuelalaisten musiikki-ihmeen rinnalla myös suomalainen musiikkikasvatus on yleinen ihmetyksen ja ihailun aihe. Nähtäväksi jää, herääkö Nokia-maan elinkeinoelämäkin kohta valjastamaan kulttuurintekijöiden voimavaroja.
Heti aluksi tunnustan ennakkoluuloni Hämeenlinnan Verkatehtaan konserttiin lähtiessä: Steven Isserlis on mielestäni kiinnostavimpia nykyajan sellistejä. Kuulin häntä viimeksi joitakin vuosia sitten resitaalissa Lontoon Wigmore Hall:ssa, jossa soitto loi pakahduttavan tunteen: tulkinnalliset valinnat olivat kautta linjan rohkeita, jatkuva tunteellinen intensiteetti oli soittajan psykofysiikan kautta esteettömässä yhteydessä soittimeen, sellisti houkutteli Stradivaristaan valtavan kirjon erilaisia sävyjä, ja ohjelmakokonaisuus oli perin kiinnostava. Olli Mustostakin olen kuullut usein ja aina mielihyvällä. Ristiriitaisia tunteita joissain kuulijoissa herättävä koreografia ja tulkintojen epäsovinnaisuus on monesti antanut ajattelemisen aihetta pitkäksikin aikaa.
Verkatehtaan konsertissa monet näistä elementeistä olivat läsnä tuttuun tapaan, mutta kaiken kaikkiaan tunnelma jäi osaltani hieman haaleaksi. Osittain kyse oli Vanaja-salin ongelmallisesta akustiikasta. Sali on komea, mutta jos siinä pr-ihmisten mukaan ”voidaan toteuttaa yhtä helposti niin konsertit ja kongressit kuin erilaiset yritystapahtumat tai teatteriesitykset”, ei kompromisseilta ehkä vältytä. Kamarimusiikki ainakin tuntuu kärsivän. Istuin ensin salin keskivaiheilla, johon sellon ääni ei tahtonut kuulua kunnolla. Toiselle puoliskolle siirryin neljänteen riviin, jossa taas aksentit ja artikulaatiot korostuivat, mutta varsinainen resonanssi katosi jonnekin kuulumattomiin.
Isserlis oli ilmeisesti vaihtanut tavallisesti käyttämänsä suolikielet metallisiin, varmaankin valitun ohjelmiston ja soittopartnerin mukaan valittuina. Nyt kuitenkin Wigmoresta muistamani hyväilevä, vapaasti hengittävä jousenkäyttö jäi vähemmälle, kun sellisti turhan usein yritti riuhtomalla saada ääntä kuuluviin. Mutta annas olla, kun pakotonta, hunajaista sointia väläytettiin, esimerkiksi heti konsertin aluksi kuullun Benjamin Brittenin sonaatin ensimmäisessä äänessä! Silloin nautin taas täysin siemauksin. Tästä Mstislav Rostropovitsille vuonna 1961 sävelletystä sonaatista kuultiin tanssillinen, melko kepeä tulkinta, joka teki kappaleesta hieman kuivakan ja ironisen, vaikka verevämpiäkin tunnelmia olisi ollut tarjolla. Toisaalta esiintyjien yhteispeli toimi fantastisessa synkronissa. Mustonen artikuloi rohkeasti ja teki äkillisiä tunnelmanmuutoksia kulmikkaan ja pehmeästi kimmeltävän välillä, soittaen rytmit aina tarkasti ja svengaavasti.
Seuraavaksi kuultu Mustosen pari vuotta vanha sonaatti edusti nykymusiikkia perinteisimmästä päästä. Vaikka omaan makuuni teos rakentui turhan vähistä aineksista ja oli rakenteellisesti hiukan ennalta arvattava, on mielestäni jo sinänsä arvokasta, että esiintyvät muusikot etsivät ilmaisua myös säveltämällä itse. On myös kiinnostavaa, tänä urtext-aikana, kuulla täysin autenttisesti tulkittua musiikkia!
Toisella puoliskolla kuultiin aluksi kaksi pienempää teosta. Jean Sibeliuksen Malinconiasta on vaikea saada otetta sen fragmentaarisen muodon takia, eikä hieman yksiulotteinen tulkinta auttanut asiaa. Sen sijaan pieni laulu Igor Stravinskin oopperasta Mavra ilahdutti: nyrjähtäneen säestyksen päälle muotoiltiin melodia herkullisessa rubatossa.
Konsertin loppuun oli säästetty ensimmäinen Bohuslav Martinun kolmesta sellosonaatista. Isserlisin 1980-luvun loppupuolen levytyksellä korostuvat teoksen maukkaat harmoniat ja dramaattisen ja kepeän vuoropuhelu. Nyt kuullussa tulkinnassa ei mielestäni tehty näistä tarpeeksi asiaa, vaan tunnelma oli kiireinen ja turhan kevyt.
Ylimääräisenä duo soitti Mustosen sievän pikkukappaleen Frogs Dancing on Water-Lilies, jossa olin kuulevinani muistuman Debussyn viulusonaatista.
1.2.2009 klo 15
Sellosali, Espoo
Rainer Küchl, viulu
Altenberg-trio Wien
Salla Karakorpi, piano
Dalia Stasevska, alttoviulu
Joseph Haydn: Pianotriot ”Pastoraali” Hob. XV:21 ja ”Mustalaistrio” Hob. XV:25
Friedrich Cerha: Trio (2005)
Johannes Brahms: Pianokvartetto c-molli op. 60
Sellosalissa kuullun ”Vieraita Wienistä” -konsertin yhteydessä oli nähtävillä mielenkiintoinen, Joseph Haydnin elämän kiintopisteitä esittelevä näyttely. Kuvat eivät tosin olleet tavallisia valokuvia, vaan puupinnalle kauniisti nykyaikaisella tekniikalla kopioituja piirroksia, maalauksia ja karttoja. Kuviin liittyneet tekstit olivat vain englanniksi, mikä varmaan jossain määrin haittasi näyttelyn informatiivisuutta. Käsiohjelman varsinaisen teosesittelyn puutteen näyttely kuitenkin korvasi mainiosti.
Altenberg-trio Wienistä oli lavalla konsertin alkupuolen esittäen Haydnin ja Friedrich Cerhan triot.
Konsertin avanneessa Haydnin ”Pastoraali” -triossa Altenberg-trion sointi oli kaunista ja huoliteltua. Kauniit jousisoinnut, mistä kappale varmaan on lisänimensäkin saanut, saivat trion toimesta korvia hivelevän ilmeen. Jatkossa yhtyeen pianisti Claus-Christian Schuster soitti kimmeltäviä asteikkoja vaivattomasti viulisti Amiram Ganzin ja sellisti Alexander Gebertin hoitaessa värittämisen elävällä musisoinnillaan. Heti alusta pitäen kiinnittyi huomio Ganzin hienoon sointikvaliteettiin, joka perustui osaltaan myös hienoon Goffredo Cappan vuonna 1686 Milanossa rakentamaan soittimeen. Gebertin aivan yhtä laadukas musisointi jäi taidokkaasta toteutuksesta huolimatta sävyjen rikkaudessa vähemmäksi arvatenkin hänen käyttämänsä soittimen takia. Lienee syytä toivoa tälle monissa kilpailuissa jo menestyneelle sellistille käytettäväksi kelvollista laatusoitinta.
En ollut kuullut erääseen aikaan modernia flyygeliä klassisen ajan pianokamarimusiikissa. Olen nimittäin flyygelin edeltäjän, keveämpirakenteisen fortepianon vannoutunut kannattaja, koska tuon soittimen ansiosta varsinkin kamarimusiikissa sointitasapaino eri soitinten välillä on luontevasti saavutettavissa. Schuster joutuikin soittamaan Haydneissa pidätellen, vaikka teoksissa olisi ollut runsaasti varaa reilumpaan lataukseen.
Friedrich Cerhan (s. 1926-) säveltämä trio on omistettu Altenberg-triolle, joka antoikin tälle teokselle huomattavasti enemmän em. latausta kuin Haydneilleen. Teoksen ensiosan rakentui lähinnä tihentyvistä motorisista katkelmista ja keskipisteeksi muodostui toinen, Nachtstück -osa, missä pianon kellomaiset äänentoistot loivat suggestiivista tunnelmaa. Viimeinen osa, Intermezzo-Finale, antoi vaikutelman – nimensä mukaisesti – välisoitosta, mutta varsin viehättävästä sellaisesta. Jousitremolojen ja keinuvien rytmien vuorottelu vei teoksen kepeästi loppuunsa. Jälkimauksi jäi korkealla ammattitaidolla laadittu kappale ilman isompia maanjäristyksiä.
Altenberg-trion viimeinen numero oli Haydnin ”Mustalaistrio”, jonka yhtye esitti asiaankuuluvan vauhdikkaasti. Tosin hitaan osan viulun laulua kuunnellessa kävi mielessä ajatus, että joko Brahms on tyylillisesti yllättävän lähellä Haydnia tai sitten Ganz vain antoi palaa sydämensä kyllyydestä. Ehkä kuitenkin tällä kertaa jälkimmäinen. Mieleen tuli myös ajatus, että yhtyeen pianisti voisi ottaa sytykettä Ganzista ja heittää kultivoitu Haydn-kvaliteetti romukoppaan, edes joskus.
Väliajan jälkeen vaihtuivat Gebertiä lukuunottamatta soittajat ja lavalle tulivat Wienin filharmoonikkojen konserttimestari Rainer Küchl Stradivarinsa kera, pianisti Salla Karakorpi ja alttoviulisti Dalia Stasevska sekä Altenberg-trion sellisti Gebert. Johannes Brahmsin c-molli -pianokvartetto sai heidän esittämänään elävän ja viimeistellyn tulkinnan. Tilaisuus soittaa niinkin kokeneen ja etevän viulistin kuin Küchlin kanssa oli epäilemättä korvaamattoman arvokasta hänen nuorille kollegoilleen. Tämän kaltaista toimintaa on siksi aina hyvä mahdollisuuksien mukaan järjestää nuorille lahjakkuuksillemme. Tämänkertainen esitys oli kieltämättä varsin viuluvetoinen, vaikka nuoremmat loivat monia korkeatasoisia hetkiä Brahmsin melodioiden parissa. Varsinkin Gebertin avaus kolmannessa Andante-osassa oli täysipainoista ja nautittavaa.
Harvoin muuten näkee näin myötäelävää lehdenkääntäjää Altenberg-trion pianisti Claus-Christian Schusterin avustaessa Salla Karakorpea Brahmsissa. Yleensä kääntäjä joutuu skarppaamaan ja istumaan hengittämättä tuolin reunalla ettei putoa kyydistä juuri siinä pahassa paikassa…