Heti aluksi tunnustan ennakkoluuloni Hämeenlinnan Verkatehtaan konserttiin lähtiessä: Steven Isserlis on mielestäni kiinnostavimpia nykyajan sellistejä. Kuulin häntä viimeksi joitakin vuosia sitten resitaalissa Lontoon Wigmore Hall:ssa, jossa soitto loi pakahduttavan tunteen: tulkinnalliset valinnat olivat kautta linjan rohkeita, jatkuva tunteellinen intensiteetti oli soittajan psykofysiikan kautta esteettömässä yhteydessä soittimeen, sellisti houkutteli Stradivaristaan valtavan kirjon erilaisia sävyjä, ja ohjelmakokonaisuus oli perin kiinnostava. Olli Mustostakin olen kuullut usein ja aina mielihyvällä. Ristiriitaisia tunteita joissain kuulijoissa herättävä koreografia ja tulkintojen epäsovinnaisuus on monesti antanut ajattelemisen aihetta pitkäksikin aikaa.
Verkatehtaan konsertissa monet näistä elementeistä olivat läsnä tuttuun tapaan, mutta kaiken kaikkiaan tunnelma jäi osaltani hieman haaleaksi. Osittain kyse oli Vanaja-salin ongelmallisesta akustiikasta. Sali on komea, mutta jos siinä pr-ihmisten mukaan ”voidaan toteuttaa yhtä helposti niin konsertit ja kongressit kuin erilaiset yritystapahtumat tai teatteriesitykset”, ei kompromisseilta ehkä vältytä. Kamarimusiikki ainakin tuntuu kärsivän. Istuin ensin salin keskivaiheilla, johon sellon ääni ei tahtonut kuulua kunnolla. Toiselle puoliskolle siirryin neljänteen riviin, jossa taas aksentit ja artikulaatiot korostuivat, mutta varsinainen resonanssi katosi jonnekin kuulumattomiin.
Isserlis oli ilmeisesti vaihtanut tavallisesti käyttämänsä suolikielet metallisiin, varmaankin valitun ohjelmiston ja soittopartnerin mukaan valittuina. Nyt kuitenkin Wigmoresta muistamani hyväilevä, vapaasti hengittävä jousenkäyttö jäi vähemmälle, kun sellisti turhan usein yritti riuhtomalla saada ääntä kuuluviin. Mutta annas olla, kun pakotonta, hunajaista sointia väläytettiin, esimerkiksi heti konsertin aluksi kuullun Benjamin Brittenin sonaatin ensimmäisessä äänessä! Silloin nautin taas täysin siemauksin. Tästä Mstislav Rostropovitsille vuonna 1961 sävelletystä sonaatista kuultiin tanssillinen, melko kepeä tulkinta, joka teki kappaleesta hieman kuivakan ja ironisen, vaikka verevämpiäkin tunnelmia olisi ollut tarjolla. Toisaalta esiintyjien yhteispeli toimi fantastisessa synkronissa. Mustonen artikuloi rohkeasti ja teki äkillisiä tunnelmanmuutoksia kulmikkaan ja pehmeästi kimmeltävän välillä, soittaen rytmit aina tarkasti ja svengaavasti.
Seuraavaksi kuultu Mustosen pari vuotta vanha sonaatti edusti nykymusiikkia perinteisimmästä päästä. Vaikka omaan makuuni teos rakentui turhan vähistä aineksista ja oli rakenteellisesti hiukan ennalta arvattava, on mielestäni jo sinänsä arvokasta, että esiintyvät muusikot etsivät ilmaisua myös säveltämällä itse. On myös kiinnostavaa, tänä urtext-aikana, kuulla täysin autenttisesti tulkittua musiikkia!
Toisella puoliskolla kuultiin aluksi kaksi pienempää teosta. Jean Sibeliuksen Malinconiasta on vaikea saada otetta sen fragmentaarisen muodon takia, eikä hieman yksiulotteinen tulkinta auttanut asiaa. Sen sijaan pieni laulu Igor Stravinskin oopperasta Mavra ilahdutti: nyrjähtäneen säestyksen päälle muotoiltiin melodia herkullisessa rubatossa.
Konsertin loppuun oli säästetty ensimmäinen Bohuslav Martinun kolmesta sellosonaatista. Isserlisin 1980-luvun loppupuolen levytyksellä korostuvat teoksen maukkaat harmoniat ja dramaattisen ja kepeän vuoropuhelu. Nyt kuullussa tulkinnassa ei mielestäni tehty näistä tarpeeksi asiaa, vaan tunnelma oli kiireinen ja turhan kevyt.
Ylimääräisenä duo soitti Mustosen sievän pikkukappaleen Frogs Dancing on Water-Lilies, jossa olin kuulevinani muistuman Debussyn viulusonaatista.