Author Archives: Murtosointunen

Ohjelmatietojen mukaan Arvid Engegård ja Jan-Erik Gustafsson tekivät päätöksen Engegård-kvartetin perustamisesta Lofoottien keskiyön auringon alla. Se oli hyvä päätös, varsinkin kun he onnistuivat kiinnittämään mukaan yhtyeeseen Atle Sponbergin ja Juliet Joplinin.

Konsertin alkoi ohjelmajärjestyksen muutoksella ja Bartokin viides jousikvartetto sai Mozartin sijasta toimia avausnumerona. Bartokin kvarteton ensiosa nappasi yleisön haltuunsa vaivattomalla, mutta runsaasti turbosävyjä sisältäneellä tulkinnallaan. Toinen ja neljäs osa olivat suvantoja muutoin energisessä teoksessa. Kolmas osa scherzo Alla bulgarese pulppusi eloisasti aina hassuttelevaan loppuunsa saakka ja finaalista kvartetti otti lähestulkoon kaiken irti osaten vielä säästää teoksen päättäneeseen nousuun riittävästi voimia. Esitys oli sekä detaljeiltaan että kokonaisuutena loistokas, eikä jättänyt juuri toivomisen varaa – jos oikein pitäisi etsiä, niin ehkä hiljaisimpia sävyjä olisi voinut viedä vielä pitemmälle, kenties soittimien rajat olivat tässä vastassa.

Mozart sävelsi preussilaiskvartettojensa sello-osuudet teosten tilaajan, Preussin kuningas Fredrik Wilhelm II:n toivomuksesta, ajan tyylistä poiketen solistisiksi ja teknisesti vaativiksi. Konsertissa esitetty preussilaiskvartetto B-duuri KV 589 sisälsikin runsaasti sellolle ja vuorotellen muille soittimille kirjoitettua vuoropuhelua, missä jäljittely oli tarkkaa ja nopeaakin, kuten saimme kuulla.

Ohjelmajärjestyksen muutoksen alkoi ymmärtää, kun Bartokin vyörytyksen jälkeen sai nautiskella kvartetin kommunikoivasta soittotavasta, joka antoi aina tilaa toisille kuunnellen tarkasti musiikin hengitystä. Mozartissa saattoi myös kuulla yhtyeen eri jäsenten esimerkillisesti jäsenneltyjä sooloja ja Sponbergin ja Joplinin muutoinkin mainio työskentely kohotti koko yhtyeen lentoon. Unohtamatta lainkaan Gustafssonin upeita sooloja ja Engegårdin hienoa viulismia.

Väliajan jälkeen seurasi konsertin viimeinen teos, Maurice Ravelin jousikvartetto F-duuri. Sen ensimmäisessä osassa Allegro moderato, Très doux (hyvin suloisesti) yhtye soi samettisen pehmeästi ja Joplinin alttoviulusoolot suorastaan riipaisevan kauniisti. Toisen osan rytmikkäät pizzicatot olivat mukaansa tempaavia. Kolmannessa osassa Très lent oli Engegård-kvartetin soitto parhaimmillaan kuulostaen ihanan haltioituneelta. Tässä sai myös kuulla sellaisia pianissimo-sävyjä, mitä konsertin alussa vähän ehti kaivata. Teoksen viimeisessä osassa vaihtuivat harmonioiden muodostamat sävyjen häivähdykset nopeasti välkähdellen ja teos päättyi monien vaiheidensa jälkeen briljantisti.

Konsertin huolella laaditussa ohjelmatekstissä, minkä oli jälleen laadukkaasti kirjoittanut Antti Häyrynen, kerrottiin Ravelin tavoitelleen kvartetossaan orkestraalisia tehoja, mikä toteutui tänä lauantai-iltana mainiolla tavalla. Ne, jotka ovat hiljattain seuranneet Ylen Teemalta brittisarjaa Kamomillapiha, saattoivat huomata, että siinä oli Ravelin kvarteton toista osaa käytetty lähtökohtana jousiorkesterille sävelletyssä musiikissa – ja siinä tuo orkestraalisuus saa lisää potkua.

Engegård-kvartetti palkitsi läsnä olleen harvalukuisen, mutta sitäkin innokkaamman yleisön peräti kahdella encorella. Nämä teokset spiikkasi hauskasti Atle Sponberg, joka siirtyi näihin teoksiin primakseksi. Ensimmäinen kappaleista oli eläväinen sovitus sambahitistä Tico tico ja toinen Astor Piazzollan räjähtävä Shark. Nämä soitettuaan kvartetti lähti reippaasti ja hyväntuulisesti naureskellen kohti uusia seikkailuja.

Ps. Muuten toivottavasti Gustafsson saa ensi tilassa tasoisensa raskaan sarjan soittimen. Tämän kertaisesta tuntui bassosointi olevan hukassa.

Sibelius-Akatemian konserttisalissa sunnuntaina 8.11. teki uusi Quadrion-jousikvartetti ensiesiintymisensä  Helsingissä. Kvartettia luotsaa sen primas Elina Vähälä, ja muut jäsenet ovat viulisti Maaria Leino, alttoviulisti Riitta-Liisa Ristiluoma ja sellisti Jussi Vähälä. Käsiohjelman mukaan kvartetti perustettiin vuonna 2008 ja sen ensiesiintyminen oli Hauhon musiikkijuhlilla heinäkuussa 2009.

Kuinka jousikvartetit syntyvät? Usein sattumalta esimerkiksi jonkin musiikkifestivaalin yhteydessä, ehkä hieman jonkun sopivan henkilön yhteen saattamana. Jotkut puolestaan ovat soittaneet yhdessä jo opiskeluajoista alkaen. Kuinka ne jaksavat hioa kokoonpanoaan, jossa jokainen ääni, sointu ja fraseeraus pitää saada kohdalleen? Yleensä harjoittelu vain osoittautuu niin inspiroivaksi, että on kertakaikkiaan pakko soittaa ja konsertoida. Quadrion koostuu taitavista soittajista – vaikka Vähälän muita ilmaisuvoimaisempi soitto erottuu joukosta, niin primakselle se sallittakoon.

Ensiviulun sointia auttaa varmaan myös Suomen Kulttuurirahaston omistama Stradivarius-viulu, mistä Vähälä saa hienoja kvaliteetteja loppumattomiin. Varsinkin konsertin avausteoksen, Mendelssohnin f-molli -jousikvarteton edetessä alkoi toivoa myös yhtyeen muille jäsenille saman luokan soittimia. Suomeen on hankittu OKO-pankin toimesta jousikvartetille yhteensopivat laatusoittimet – tässä olisi yhtye, joka todennäköisesti hyötyisi saadessaan nuo soittimet käyttöönsä! Mendelssohnin dramaattinen kvartetto, itseasiassa hänen viimeinen kamarimusiikkisävellyksensä, on sävelletty hänen sisarensa Fannyn, joka oli myös etevä säveltäjä ja pianisti, kuoleman johdosta vuonna 1847.

Toisena teoksena ennen väliaikaa saimme kuulla Benjamin Brittenin toisen jousikvarteton vuodelta 1941. Quadrionin soitto tuntui vapautuvan lisää tämän kappaleen parissa ja nyt syntyikin upeita heittoja ja vapaasti soivia satseja. Kolmannen osan alun hyytävät viulujen ja alttoviulun unisonot nostivat hienosti tunnelmaa ja finaali olikin sitten varsinaista ilotulitusta.

Väliajan jälkeen tuli kvartetin lisäksi lavalle näyttelijät Rea Mauranen ja Vesa Vierikko lukemaan Leoš Janácekin (1854–1928) ja Kamila Stösslován (1891–1935) kirjeitä. Säveltäjä oli tavannut vuonna 1917 häntä lähes 40 vuotta nuoremman kauppiaanrouvan ja rakastunut tähän syvästi. Suhde pysyi platonisena ja heidän kirjeenvaihtonsa, yhteensä noin 700 kirjettä, julkaistiin vasta vuonna 1990. Vierikko otti yleisönsä toteamalla, että hänet pitää nyt kuvitella vanhaksi mieheksi ja Mauranen puolestaan nuoreksi naiseksi. Kirjeissä Janácek palvoi yksipuolisesti ihastuksensa kohdetta, kunnes Kamila löysi säveltäjän elämän loppuvuonna vastaavia tunteita omalta puoleltaan. Tämä tuli hienosti esille Maurasen ja Vierikon lukemissa kirjeissä. Tätä seurannut jousikvarteton ”Intiimejä kirjeitä” esitys oli ilman muuta konsertin kohokohta. Saattoi kokea, että Quadrion syttyi tähän teokseen yhteisesti ja alussa vaivannut erilaisuus oli poispyyhkäisty. Kvartetti sai konsertin jälkipuolella esille myös kauniita hiljaisia sävyjä ja ne antoivat toiveita mielenkiitoisesta tulevaisuudesta.

Uuden festivaalin ilmaantuminen on toki aina elähdyttävä tapaus. Tällä viikolla Temppeliaukion kirkossa esittäytyy uusi musiikkifestivaali nimeltä Helsinki Spring Light Chamber Music. Festivaali on pitänyt näyttävän mainoskampanjan, koonnut lamasta huolimatta suuren budjetin ja tehnyt näyttävät kotisivut, vaikka liput kolmenkympin hinnallaan laittavat vähävaraisemman musiikin ystävän harkitsemaan, olisiko parempi laittaa vanha cd pyörimään ja pysyä kotona.

Tapahtuman yli sadantuhannen euron budjetilla olisi järjestänyt arviolta viisinkertaisen määrän  kamarimusiikkikonsertteja hieman vähemmän suureelliseen tyyliin. Tämä ajatus herättää kysymyksen tämän kaltaisen tapahtuman oikeutuksesta. Onneksi kamarimusiikkia saa nauttia muissakin konserteissa kohtuullisemmilla lipun hinnoilla – usein kirkoissa ja opiskelijakonserteissa jopa ilmaiseksi. Yleisö kuitenkin äänesti uuden festivaalin puolesta täyttäen Temppeliaukion kirkon. Tapahtumalle näyttää olevan tilausta pääkaupunkiseudulla. Antaa siis kaikkien kukkien kukkia!

Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti on toiminut jo yli kaksikymmentä vuotta ja yhtyeen sointi oli aina viimeisteltyä sekä soitto vakuuttavaa. Dvorakin amerikkalainen jousikvartetto lähti liikkeelle rennon hyväntuulisesti, ensimmäinen sykäyttävä hetki koettiin sivuteeman esittelyssä, kun yhtyeen priimas Guillaume Sutre väläytti upeaa viulun ääntään. Hän jatkoi upeaa soittoaan valittavassa toisessa osassa. Kvartetin sellisti Yovan Markovich otti teeman Sutrelta ja antoi sellonsa laulaa… Kolmannesta osasta olen kuullut rajumpiakin versioita, mutta Ysaÿe-kvartetti annosteli dramatiikkaa tarkoin harkiten ja viisaasti säästäen voimaa finaaliin. Siinä yhtyeen agogiikka oli  rohkeaa ja tehokasta, uudet taitteet saivat aina erilaisen värin. Kaiken kaikkiaan erinomainen esitys. (Kvartetin edellinen Suomen-esiintyminen on arvioitu Amfionissa täällä.)

Konsertin toisena teoksena kuulimme Mozartin kvinteton pianolle ja puhaltimille. Teoksen johdannossa rytmin käsittely oli pyöreähköä, sitä seurannut Allegro moderato sai osakseen jo hieman särmikkäämpää käsittelyä. Toinen osa alkoi oboen laululla, muut liittyivät siihen kukin vuorollaan. Saimme herkutella upeilla trilleillä, varsinkin käyrätorvelta ja fagotilta. Osa jatkui niin autuaalla vuoropuhelulla kuin vain Mozart osaa aina loppupyöristykseen asti. Viimeinen osa alkoi Novikovin soittamalla veikeällä kommentilla, johon kaikki pian liittyivät – myös mollitaite soi tuntehikkaasti. Kvinteton päätös toi elävästi mieleen Taikahuilun Papagenon, joka poistui puolisoa etsiessään metsän varjoihin.

Konsertin pääteos oli selvästi Mendelssohnin oktetto, jonka priimaksena soitti Ana Chumachenko. Hänen johdollaan ensimmäinen osa alkoi soivasti ja lempeästi, ensiviulu tuntui leijuvan humisevan jousisoinnin päällä niin kuin se vain tässä kappaleessa voi tehdä. Chumachenko soitti suureen tyyliin ja nautittavasti. Lavalla oli epäilemättä monia hienoja soittimia, joista erottui varsinkin Marko Ylösen hieno kvaliteetti. Mendelssohnin kontrapunktiset leikit tulivat hienosti esiin.

Toinen osa Andante tuntui aluksi hieman nopealta, mutta osan edistyttyä tempo osoittautui tarkoin harkituksi ja juuri sopivaksi. Alun lepattava tunnelma vaihtui pian niihin jumalaisiin alaspäisiin asteikoihin – sävellajit vaihtuivat aina uudestaan ja uudestaan, kunnes koitti arvoituksellinen loppu. Kolmas osa Scherzo on läheistä sukua Kesäyön unelmalle: keijukaiset juhlivat kadotakseen lopulta metsien kätköihin. Finaali oli henkeäsalpaava, sen keskeytti vain pari suvantoa, jotka muistuttivat edellisessä osassa esiintyneistä keijukaisista.

Okteton stemmat oli jaettu viisaasti ja esitys oli nautittava. Jokainen taiteilija pääsi vuorollaan tuomaan esiin Mendelssohnin teoksen suurenmoisia detaljeja – siis varsinaista kamarimusiikin juhlaa. Yleisö palkitsi okteton soittajat riemun kiljaisuilla ja pitkillä aplodeilla!

Finlandia-talon konserttisalissa oli tunnelma korkealla, kun Esa Heikkilä laittoi Radion sinfoniaorkesterin nuorten solistien konsertin liikkeelle komeasti Aarre Merikannon Intradalla. Ensimmäisenä solistina esiintyi sellisti Lauri Kankkunen (s. 1990) Lempäälästä. Hän on jo ehtinyt osallistua moniin kilpailuihin ja osoitti varmuutensa Kokkosen sellokonserton ensimmäisen osan esityksessään. Kankkuselle toivoisin seuraavaksi laadukasta soitinta, musikaalisuutta ja taitoa kyllä löytyi!

Baritoni Waltteri Torikka (s. 1984) oli konsertin nestori, täytyykin pitää mielessä, että miesäänet kehittyvät hitaasti. Torikan vaalea baritoni taipui varsin mallikkaasti Ravelin kolmeen Don Quichotte à Dulcinée -lauluun. Parhaimmillaan hän oli kolmannessa eli juomalaulussa, joka sai vapautuneen ja ilmeikkään esityksen.

Ilkka Uksila (s. 1988) soitti Emmanuelle Séjournén vibrafonikonserton ensimmäisen osan. Teos alkoi jännittävästi solistin jousella vibrafonista soittamilla äänillä. Uksila soitti eläytyvästi ja varmasti – mielestäni konsertin coolein esitys.

Viimeinen solisti ennen väliaikaa oli klarinetisti Taavi Oramo (s. 1990) Espoosta. Hänen teoksenaan oli Debussyn rapsodia, teos mistä sekä RSO että solisti nauttivat yhdessä. Esitys oli mukaansa tempaava ja ansaitusti tähän asti innokkaimmat suosionosoitukset.

Väliajan jälkeen alkoi tapahtua: Jonathan Roozeman (s. 1997) käveli sellonsa kanssa saliin ja hurmasi Haydnin C-duurikonserton ensimmäisellä osalla kaikki orkesterin takarivistä salin takaseinään saakka. Nuori sellisti heläytti pienestä soittimestaan sellaisia kvaliteetteja, joista monet sellistit vain haaveilevat. Räjähtävät aplodit!

Viulisti Kasmir Uusitupa (s. 1995) on kokenut esiintyjä myös pelimannina ja hänen soittonsa rentoa ja irtonaista. Viime mainituista tekijöistä varmaan johtuikin, että Mendelssohnin viulukonserton ensimmäinen osa kuului vaivattomasti Finlandia-talossa.

Siiri Niittymaa (s. 1991) soitti huilullaan Chaminaden Concertinon vahvalla otteella. Niittymaan sointi oli lämmin ja leveä. Teos kyllä jäi hieman muiden konsertin soitettujen kappaleiden varjoon.

Tina Brännkärr (s. 1989) soitti Waltonin alttoviulukonserton ensimmäisen osan ja täytti pian salin voimakkaalla musisoinnillaan. Orkesteri innostui solistista ja teoksesta – yleisö palkitsi molemmat innokkailla taputuksillaan ja huudoillaan.

Konsertin kuopus oli pianisti Karoliina Ruhno (s. 1998) Seinäjoelta. Hän soitti Bachin g-mollicembalokonserton ensimmäisen osan hyvällä pulssilla, mikä ei pienistä ollut moksiskaan. Orkesteri ja solisti musisoivat täydellä sydämellä.

Konsertin päätti pianisti Johannes Piirto (s. 1993). Hänen teoksenaan oli Prokofjevin kolmannen pianokonserton ensimmäinen osa. Piirron esityksessä oli kaikki osaset kohdallaan – sydäntä ja virtuositeettia riitti koko matkalle. Piirto sai illan mahtavimmat aplodit ja aivan ansaitusti.

Konsertin päätteeksi kapellimestari Esa Heikkilä, jota joku yleisöstä leikkimielisesti tituleerasi Itä-Suomen edustajaksi, johdatti kaikki solistit vielä kerran kiittämään riemuitsevaa yleisöä. Rso:n nuorten solistien konsertin perinne elää ja on voimissaan! Ja pitkään, jos saa toivoa.