On monia asioita, joita Suomen kokoiseen nykymusiikkimaahan ei ole toistaiseksi mahtunut. Meillä ei esimerkiksi ole liiemmin virtuoottisia, omaa musiikkiaan esittäviä säveltäjä-muusikoita – eikä oikeastaan varsinaisia nykymusiikkisähkökitaristejakaan. Säveltäjä-esittäjät näkyvät olevan yhtenä teemana Darmstadtissa ensi vuonna; viime vuoden Donaueschingenin musiikkipäivillä taas pistin merkille, että lähes kaikissa nuorissa nykyensembleissä oli sähkökitara, tuo ilmiselvin elektroakustinen soitin. Tulkinnanvaraista-sarjan kolmannen kauden avajaiskonsertti tarjosi juuri näitä harvinaisuuksia, minkä voi vain toivoa heijastuvan innostavana esimerkkinä paikalla kiitettävän runsaslukuisena olleeseen nuoreen, helsinkiläisten nykymusiikkikonserttien vakionaamoista tuntuvasti poikkeavaan yleisöön.
Jo Korvat auki -yhdistyksen raikkaana uutena pelinavauksena näyttäytyneissä, monitaiteisissa Musica nova -konserteissa kolumbialaissyntyisen sellisti-säveltäjä Sergio Castrillónin taidot yllättivät. Hänen soitossaan yhdistyy upealla tavalla soittimensa keinovarojen suvereeni tekninen osaaminen säveltäjän korviin ja mielikuvitukseen, jolloin musiikki ja sen esittäjä sulautuvat yhdeksi. Tulkinnanvaraista-konserttisarjaa voi kiittää pelisilmästä: musiikkielämäämme ulkopuolisena tulleen, Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa tekevän Castrillónin musiikintekemiseen pääsi tuoreeltaan tutustumaan laajemmin. Resitaalinpuolikkaassa kuultiin kolme Castrillónin omaa sellosävellystä sekä kaksi uutta teosta hänen ystäviltään – toinen entuudestaan tuntematon nimi Chilestä, toinen entuudestaan tuntematon nimi Suomesta.
Omien teoksiensa esittelyissä Castrillón on retoriikaltaan hyvin eteläamerikkalainen: hän kertoo sävellyksissään hakeneensa sellosta tropiikin sävyjä, yrittäneensä toteuttaa soittimellaan lapsena kuvittelemiaan kaukaisuudessa siintäneen vuoriston ääniä, tai rinnastaessaan suomen kielen äänneasun sellon matalaan rekisteriin. Näiden länsimaalaisen korviin varsin romanttishöttöisten kuvailuiden ei kuitenkaan kannata antaa asettaa omia ennakkoluulojaan oikeastaan mihinkään suuntaan, sen olen jo oppinut yllättävistä kokemuksistani viidakon äänistä puhuvien eteläamerikkalaisten New Complexity -säveltäjien parissa maailmalla.
Myös Castrillónin musiikki on sitä kuvaavan, eittämättä rehellisen retoriikan takana sangen modernia, ja hänen soitossaan nivoutuvatkin luontevasti yhteen monet äärimmäisekin soittotekniikat – sellon vahvaa melodisuutta unohtamatta (mutta kyllä sitä perinteistä melodisuutta on vain ripaus!). Musiikissa on vahva ja virkistävä ulkoeurooppalainen ydin. Esimerkiksi teoksessaan Desde las entrañas del subtrópico (’Subtrooppisen kehdosta’, 2010) Castrillón luo sellon matalimman kielen aivan korkeinta rekisteriä käyttäen kaikuisan vuotavaa, eksoottiset puhallinsoittimet mieleentuovaa tekstuuria. Dentrás de las Montañanassa (2012–13) säröisen väkivaltaiset sävyt tuovat mieleen sademetsän vaarallisuuden (ja Xenakisin). Castrillonin bravuuritekniikka, nopea flageolettitremolo – jota vielä maustetaan erilaisilla jousenkäyttötekniikoilla, kuten nopealla, ympyrää jousella tekevällä circular bowing -vispauksella – tekee musiikista elektronisen kuuloista, tuoden tietenkin mieleen samoja soittotekniikoita sellomusiikissaan viljelevän Kaija Saariahon. Suomenkieliset, naisäänen lausumat lauseet elektroakustisen teoksen ENNA IRA MA (2011) nauhaosuudella vahvistavat tätä assosiaatiota. Tämä yhdistyneenä suvereeniin ja karismaattiseen lavaesiintymiseen luokin varsin kiinnostavan, elävän keitoksen.
Elämys ei kuitenkaan ole niin vangitseva, kun säveltäjänä on joku muu. Chileläisen Esteban Agostinin korkealaatuiseen nauhaosuuteensa luottaneen, mutta tavanomaisuuteen kompastuneen teoksen 99.90 (2009) vakuuttavaksi tekemiseen Castrillónin keinot eivät riittäneet. Kirkkaasti voiton puolelle jäi kuitenkin New England Conservatoryssa opintonsa suorittanut ja sitä myötä helsinkiläisyleisölle vielä tuntematon nuori säveltäjänimi Ville Vokkolainen teoksellaan Enigma (2013). Heti alussa Vokkolainen kutoo taidokasta kahden soittimen vaikutelman luovaa kudosta, jossa jousella soitettu utuisuus on kontrapunktissa vasemmalla kädellä luodun pizzicatokentän kanssa. Tämän mekaanisuus tartuttaa lyhyen melodisen harhapolun jälkeen lopulta koko satsin ja edetään transformaatioihin hysteerisistä arpeggioista väritutkielmiin. Läheinen ja perinpohjainen yhteistyö esittäjän kanssa muodostui nuoren säveltäjän menestykseksi: komea debyytti!
Konsertin toisella puoliskolla saatiin nauttia ideasta koko illan sähkökitararesitaalista. Amerikkalaissyntyisen, nykyään Berliinissä asuvan pitkän linjan nykymusiikkikitaristi Seth Joselin osuus alkoi musiikkitieteellisestikin kiinnostavalla tavalla. Harva nimittäin tietää, että säveltäjä Morton Feldman kirjoitti aikanaan soolosähkökitarateoksen. Nuotti kuitenkin katosi esittäjänsä Christian Wolffin kitaran ja kitarakotelon mukana varkaan kynsiin. Säveltäjän kirjoittama yksisivuinen, suttuinen luonnos päätyi kuitenkin sattuman kautta Joselille, samoin kuin jo kauan sitten kadonneeksi luultu äänite teoksen toisesta esityksestä. The possibility of a new work for electric guitar (1966) -esitys oli kaksivaiheinen: ensin Josel historian elävöittämisen tavoin toisinti Christian Wolffin tulkinnan Feldmanin kappaleesta kesäkuulta 1966. Wolffin tapaan soitin makasi lattialla soittajan istuessa sen edessä lootusasennossa. Tämän jälkeen kuultiin maailman kantaesityksenä (!) Joselin oma, normaalissa soittoasennossa toteutettu rekonstruktio teoksesta, perustuen löytyneeseen luonnokseen sekä keskusteluihin lukuisten Feldman-asiantuntijoiden kanssa. Hämmentävä kokemus: teoksen tunnisti samaksi, mutta jälkimmäinen versio kuulosti tunnistettavammin Feldmanilta, ensimmäinen taas enemmän Wolffilta – eli siltä, miten vapaasti 60-luvulla Feldmanin musiikkia varmasti silloin tällöin tulkittiin. Itse teos nyt ei ollut kaksinen, mutta eri näkökulmat siihen olivat. Jos jotain odotin sähkökitararesitaalilta, niin periodimusiikki ei ollut sitä!
Lähimpänä sähkökitaraan yleisesti liitettävää ”tilutusta” oli Andrew Greenwaldin hipihiljainen, mutta maanisen aktiivinen teos Ha-Sofer (2011). Brian Ferneyhough’n johdolla jatko-opintojaan Stanfordissa suorittava Greenwald eriytti kitaristin kädet totaalisesti. Oikea käsi raapi ja hankasi kieliä oikean tehdessä erilaisia kuiskauksenomaisia legatoja. Vain hetkittäin kädet tuottivat yhteistyössä huiluäänen. Kestoansa lyhyemmältä tuntuneen kahdeksanminuuttisen muoto vei musiikin vääjäämättömästi kielten ”väärälle puolelle”, siis ääniin painavan sormen ja lavan välistä (epätasavireisiin ns. back toneseihin) jotka soivat äärimmäisen hiljaa ja – mikrofonien puuttuessa kielten siltä puolelta – akustisesti. Kiinnostava idea, mutta säveltäjän olisi suonut käyttäneen vähemmän aikaa kompleksiin notaatioonsa ja enemmän vain silmänräpäyksinä paljastuneiden, herkän jännittävien sävyjen tutkimiseen.
Konsertin päätöskappale kruunasi omalaatuisen illan. Amerikkalainen, hiljattain 80-vuotta täyttänyt Phill Niblock rinnastuu sekä minimalisteihin että mikrotonaalisesta staattisuudesta huikeita kuuloelämyksiä löytävään Wandelweiser-kollektiiviin – edeltäen molempia. Vain parin metrin päähän esittäjästä näytti siltä, ettei tämä tehnyt Niblockin kappaleessa sethwork (2003) juuri mitään muuta kuin antoi elektromagneettisesti kieltä jatkuvassa värähtelyssä pitävän EBow’n maata kielellä – ja näytti hän pää kenossa kuuntelevan teoksen nauhaosuutta. Tarkkaavainen kuulija kuitenkin pian huomasi Joselin kieltä painavan sormen venyttävän kieltä millintarkasti, tähdäten mikroskooppisella täsmällisyydellä haluttuihin huojuntoihin nauhan kanssa. Normaalisti huojuntailmiössä vajaan puhtaan intervallin päässä toisistaan olevat kaksi säveltä luovat yksinkertaista pulssia. Niblockin sovelluksessa lukuisat, EBow’lla suoraa ääntä tuottamaan saadut teräskieliset näppäilysoittimet soivat päällekkäisäänityksillä luotua äänivallia, jossa huojunnat kerrostuivat ja monistuivat niin, että vaikutelma oli kolmiulotteinen, suorastaan hologrammimainen. Säveltäjä ikään kuin veisti luomaansa äänimassaa sisältäpäin. Huikea kokemus!