Keitä ovat vauraiden pohjoisten naapurimaidemme saariahot, tiensuut ja wennäkosket? Muun muassa tätä pääsee tutkailemaan Helsingissä viiden vuoden välein järjestettävillä Pohjoismaisilla musiikkipäivillä, välivuosina asiaa tutkaillaan muissa maissa vuorollaan. Helsinkiläisyleisön tilaisuus on parhaillaan käsillä; raportoin tässä festivaalin ensimmäisen kolmen päivän kuulumisia.
Pohjoismaiset katselmukset jäävät helposti kollegoiden keskinäisiksi tapaamisiksi. Suomen Pohjoismaisten musiikkipäivien festivaalitoimikuntaankaan ei edes kuulu PR-sihteeriä, ja yleisöt ovatkin jääneet paikoin pieniksi. Siitä huolimatta festivaali on idealistisesti järjestänyt itsensä kolmeksi kerrokseksi: kamarimusiikkikonsertteja ydinyleisölle, orkesterikonsertteja suurelle yleisölle ja klubikonsertteja uusille yleisöille. Nuorten säveltäjien yhteispohjoismaisia Ung Nordisk Musik -festivaaleja seitsemisen vuotta aitiopaikalta seurattuani tunnistankin tuttuja piirteitä ”aikuisten UNM:ssa”. Yksi vakiohupi on maiden välisten erojen tarkkailu – mitä kansallisia tyylipiirteitä säveltäjistä paljastuu ja mitä se kertoo maiden kulttuurielämästä? Festivaalia voikin seurata kuin viulukilpailua – vaikkei ketään voittajaksi julistetakaan.
UNM-päivillä nuorten säveltäjien teoksista on perinteisesti piirtynyt seuraavanlainen jaottelu: Suomalaiset ovat lähtökohdiltaan traditiotietoisimpia ja korkeinta käsityötaitoa osoittavia. Perässä tulevat hieman tiukemmin jälkisarjallis-modernistiset norjalaiset. Tanskassa trendit vaihtuvat tiuhemmin, mutta minimalistiset piirteet ovat yleensä huomattavissa, sukupolvesta riippuen viime aikoina joko spektralismiin tai hälymusiikkiin ankkuroituen. Ruotsalaiset taas ovat usein poleemisia tai härnääviä, joko uusyksinkertaisuudellaan, teatraalisuudellaan tai jotenkin muuten – mutta kaikkein kreiseimmät ja huvittavimmat teokset tulevat Islannista. Ja niin jälleen avajaiskonsertin käsityötaitoa ja perinteisiä arvoja kannattaneet, viileäntyylikkäät suomalaisteokset (Asko Hyvärisen hälyillä ryyditetty Scelsius ja Lotta Wennäkosken saariahomaisen sensuelli laulusarja Le miroir courbe) törmäsivät nytkin villiä ilmaisuvoimaa pulppuavaan islantilaisteokseen (Steingrimur Rohloffin Der erste Mensch). Vanhetessaan säveltäjät itsenäistyvät ja karkaavat näiden yleistysten ulkopuolelle – mutta samalla myös irtiotot laimenevat.
Tämän vuoden festivaalille on valikoitunut hämmästyttävän erilaisia suomalaisteoksia: hälymusiikista (Perttu Haapasen taidokkaan-vetävä Doll Garden) uuskauniiseen (Aki Yli-Salomäen suggestiivinen Valotomu), syvällisestä (Kimmo Kuitusen klassikkomaisen painokas Sonaatti viululle ja pianolle) leikkisään (James Andeanin leluille ja keittiövälineille sävelletty Ainnurruvar), ja virtuoottisesta (Olli Koskelinin beriomaisen sulava Motore ja Juhani Nuorvalan svengaava mikrotonaalinen napakymppi BOOST) nostalgiseen (Kirmo Lintisen 1800-lukulainen Kitarakonsertto). Sellaista seikkaa ei voi olla huomaamatta, että muista maista festivaalille on lähetetty myös nuorempia säveltäjiä. Suomalaissäveltäjien ikähaitari on 36–64 vuotta, ja 25 säveltäjästä 20 on 60- ja 70-luvuilla syntyneitä, jolloin 1920-, 30-, 80- ja 90-luvuilla syntyneitä suomalaisia ei ole mukaan mahtunut lainkaan. On kuitenkin muistettava, että mikäli valinnoissa painotetaan mitä tahansa muuta kriteeriä kuin taiteellista kvaliteettia – oli se sitten vaikka tyylillinen monipuolisuus tai eri-ikäiset säveltäjät –, vinoutuu kuva aina johonkin suuntaan.
Suomalaisesiintyjät ovat panneet festivaalilla ilahduttavasti parastaan. Erityisesti John Storgårdsin luotsaaman Lapin kamariorkesterin energinen ja taitava nykymusiikkiosaaminen vakuutti – maamme ehdottomasti kovimpia nykymusiikkikokoonpanoja! Ehkä huikaisevin veto oli ruotsalaisen Mirjam Tallyn lepattava viulukonsertto Birds and Shadows (2008), jonka viulisti-kapellimestari Storgårds johti solistintehtäviensä lomassa. Samoin Uusinta oli huippuiskussa, mistä erityisesti tanskalaisen Simon Christensenin elastisella mikrotonaalisella postminimalismillaan kutkuttanut Octet (2012) sekä Olli Koskelinin Motore (2012) olivat nautittavimpia esimerkkejä. Mirka Viitalan paneutunut ja syvä tulkinta 35-vuotiaan ruotsalaisen Henrik Denerinin soolopianoteoksesta passage – plateau – with variation (2010) nousi puolestaan festivaaliesitysten joukossa aivan omaan luokkaansa. Samoin kauttaaltaan upeaa työtä tehneen pianisti Naoko Ichihachin ja mezzosopraano Tiina Penttisen väkevä tulkinta norjalaisen Maja Ratkjen painokkaasta, maan pyyntölaulusta ihmiskunnalle nimeltään HVIL (’Lepää’, 2008) teki katarttisen vaikutuksen. Svengikuninkuuden puolestaan veivät defunensemblen Markus Hohti ja Emil Holmström Nuorvalan BOOSTin vapautuneella esityksellä.
Omien suosikkieni joukkoon nousivat edellämainituiden lisäksi Kimmo Kuitusen noin 40-minuuttinen Sonaatti viululle ja pianolle, joka oli ohjelmoitu omaksi iltapäiväkonsertikseen kolmannen festivaalipäivän alkuun. Tämä oli lopulta hyvä ratkaisu, sillä levännein korvin tästä poikkeuksellisen painokkaasta teoksesta sai eniten irti. Vaikuttavasta esityksestä vastasivat viulisti Laura Vikman ja pianisti Naoko Ichihachi. Teos asettuu suomalaisen musiikin kentällä Paavo Heinisen mestarillisten 70-luvun sonaattien rinnalle, omalla suggestiivisella ja raikastetulla tavallaan. Sonaatin henkimä ’suurteosmaisuus’ tuo toki mieleen myös menneiden kausien mestariteokset, kertoohan säveltäjä tutkineensa mm. Bachin fuugien, Mozartin pianokonserttojen ja Chopinin pianoteosten luontevia tunnelmanvaihdoksia. Upeaa, että joku vielä tekee tänä aikana tällaista, painokasta suuren formaatin musiikkia!
Vielä siis ehtii mukaan kurkistamaan Pohjoismaisen pöydän antimia, vertailemaan kulttuureja ja omia suosikkejaan. Itselläni on ollut hauskinta Korjaamon rennoissa ja innostuneissa klubi-illoissa, joissa yhtenä ulkopuolisena esiintyjänä keittoa on entisestään aina sekoittanut joku suomalaisen kokeellisen alakulttuurin kulttitähti. Silti ohittamattomia tärppejä löytyy jokaisesta festivaalikerroksesta – jotka ovat lopulta pelkkiä astioita musiikin kulkiessa omia teitään.