Valveutuneina sävellyksenopiskelijoina ja päädyimme ensin vierailevan säveltäjän luennolle ja illalla vielä samaisen säveltäjän konserttiin kumpikin. Kuulemamme jälkeen tunsimme pakottavan tarpeen purkaa elämystä.
Robert Normandeausta (1955, Québec) henkii käytännön tuoma raudanluja kokemus ajalta, jolloin soivaa minuuttia kohden tehtävä työmäärä oli vielä jotain käsittämätöntä. Säveltäjä joutuu yhä askartelemaan akusmaattisen musiikintekemisen teoreettisten ja teknisten puolten kanssa. Luennoillaan soittamasta muusta tuotannostaan hän osoittautuu myös kirjallisia ja aikataiteita musiikkiinsa sulauttavaksi persoonaksi. Akusmaattinen musiikki on perinteisesti hyvin toimiva yhteistyömuoto.
Teoreettista tämä elokuvateoriastakin ammentava musiikki ei ole, vaan päinvastoin hyvin välittömästi aukeavaa ja puhuttelevaa, kuten sankka konserttiyleisö sai kuulla. Normandeaun juuret ovat progressiivisen rockin ja kontrabasson sointimaailmoissa. Hänen kaltaiselleen hifistille tulee äänen diffuusion, eli asettelun tilaan, olla jotain kappaleeseen sisäsyntyisesti sävellettyä eikä myöhempi loppusilaus.
JV: Teos Eden vuodelta 2003 tarjosi sanottavaa materiaalien tai musiikillisen substanssin ilmentymisestä tai jaottelusta ajassa. Sitä renessanssimessumaisuutta, kykyä pyörittää samoja melodisia kulkuja (tässä ääniobjekteja) uusissa tilanteissa ja eri etäisyyksillä.
LS: Ajatus siitä, että musiikki on toistuvaa ja pyörivää, mutta pienin variaatioin, se tuli minun mielestäni parhaiten esille teoksessa La part des anges vuodelta 2012. Se oli teoksena mielestäni ehkä kaikista heikoin… Tässä konserttikontekstissa oli kuitenkin hyvä, että oli yksi kappale, joka ei ollut niinsanotusti tykitystä – vaan esteettisiltä pyrkimyksiltään rauhallinen. Siinä kaikista eniten tuli esille äärimmäinen yksinkertaisuus, kaksi elementtiä: a cappella -kuoro häilyvänä pilvenä, sekä se, että aina välillä osiot päättyvät rahisevaan morsetukseen. Siinä mielessä kappale oli kaikista yksinkertaisin. Eden oli myös yksinkertainen, mutta asioita on enemmän, koska Normandeau on jakanut musiikkia äänikerroiksi kahdeksalle kaiuttimelle.
JV: Olen eri mieltä arvottamisesta, sillä La part des angesissa (joka ainakin nimessään lainaa Parmegianin Les Jeux des Angesista) kuultiin tosi hyviä substansseja: vahvat bassot ja väliäänissä varioitu pulssi, joka purkautui tai hajaantui hälyihin. Toimivia ja perusteltuja, vaikkakin lyhyitä erikoisia sointeja. Jokaisella substanssilla oli oma paikkansa. Jotenkin miksauksen osuus rakenteessa, se miten poimitaan asioita esille, ei tässä kuitenkaan ollut niin onnistunut.
LS: Olin ehkä tavallaan rajoittunut… koska kuulimme ensin 40-minuuttisen järkäleen Clair de terre, joka on kokonainen space-ooppera, kevätuhrimainen Music in twelve parts (Glass) -teos, jossa säveltäjä tehnyt synteesin kaikesta… En sano, että säveltäjä olisi tehnyt synteesin kaikista sävellyksellisistä tekniikoistaan siihen asti, mutta hän sanoo muun muassa ohjelmatekstissään, että kaikki kappaleen äänielementit tulevat äänipankista, jonka hän on kappaletta edeltävien 10 vuoden aikana kerännyt.
JV: Näin säveltäjällä pitää ollakin, joka viikko uusia äänityksiä!
LS: Siinä ei ollut sellaista ylitsepursuavaa paljoutta, ei liikaa. Se pysyi erittäin hyvin kasassa, samoin kiinnostus pysyi. Teos osasi nojata siihen, että tämänkaltaisessa akusmaattisessa musikissa äänien iteraatiot ja reiteraatiot ovat aivan täsmällisiä, ei ole siis kyseessä äänen valokuva, tulkinta tai muistuma, joka tulee uudestaan… Sama ääni, joka tuo koko sen kontekstin menneisyydestä äänen ensimmäiseltä kuulemishetkeltä, sitoo sen äärimmäisen hyvin kasaan.
JV: Clair de terren kokonaisprinsiippi ei ole sama kuin viimeisessä kappaleessa, Edenissä. Kummassakin on substanssien ja klangien runsautta. Eri rakentamisperiaate, sama säveltäjä, uskottavaa musiikkia.
LS: Normandeaulle ei ole dramatiikka tai teatteri ollenkaan tuntematonta ja se kuuluu tästä musiikista hyvin. Le Renard et la rosessa (1995) nauru saa ihmiset nauramaan ja se on hyvin inhimillinen kappale, joka vajoaa jonkinasteisesta komiikan tasosta helvetillisempään. Ei siinä kauhua missään vaiheessa ole. Pelottavuudella Normandeau ei pelaa, vaan loppujen lopuksi aika neutraalien tunteiden kanssa.
JV: Jos miettii akusmaattista musiikkia, mikä voisikaan edes siinä nykyään enää edustaa vahvaa horror-tunnelmaa? Kaikkeen on jo totuttu.
LS: Saundit olivat ehdottomia tilanvaltaajia, jotka nappasivat kuulijan (ja katsojan) mukaansa temppelinomaisesti. Normandeau loi sopivan tunnelman Musiikkitalon harjoitussaliin, jonne konsertti siirtyi vesivahingon takia. Onneksi siirtyi, koska tilana harjoitussali oli temppelimäinen…
JV: …todennäköisesti tilan korkeus ja myös kaarevuus auttoivat. Black Box ei olisi niin korkea eikä tarjoa yhtä paljon tilaa tällaiselle.
LS: On myös huomattava puulattia ja tuolit, jotka oli aseteltu minusta todella hauskasti pieniin ryhmiin, puoliympyröihin, joissa oli….neljä tai viisi… tuolia joissa katsojat pystyivät katsomaan toisiaan. Siinä oli yhteisöllisyyttä, yhdessä kuuntelua. Ihmiset uskalsivat lähteä penkeistään Edenin aikana ja liikkua ympäriinsä. He nojailivat kaiutintankoihin ja makasivat lattialla, imivät resonanssia hyvin monella eri tavalla. Kappale kutsui myös siihen – et menettänyt mitään sillä, että siirryit pois siitä ns. kultaisesta keskiöstä, johon ääni on kohdistettu. Minäkin vietin pitkän aikaa yhden kaiuttimen kanssa koska sieltä tuli viehättävää munniharppuharmoniaa. Kuulija pystyi fokusoimaan hänelle mieleisensä äänen.
JV: Tärkeintä oli, että kaikki pysyi kuuloreviirissä. Ei varmaankaan ollut mitään, mitä ei olisi ollut mahdollista kuulla kaikkialla, mikään ei jäänyt piipityksen voimakkuudelle. Pystyi kävelemään sinne jos halusi. Siinä mielessä oli tasapuolinen miksaus.
LS: Kyllä.
JV: Entä Puzzle (2013), mitä sanoisit siitä?
LS: Keikan avaavaksi kappaleeksi hauska, kantikas. Kuvailisin sitä neliöksi, jonka sisällä asustaa pyöreitä esineitä, pyöreitä ääniä.
JV: Siinä jaksoi kuunnella audio-ohjelmistolla gridiin tehtyä pulsatiivista musiikkia, jossa kuitenkin onnistuttiin saamaan kaikenlaisia vivahteita esiin. Sanoisin, että tämä muoto on mosaiikki, siihen kuuluu monta eri sointikarakteeria. Lisäksi sillä, että sämplejen dynaamiset erot ovat pieniä ja että miksaustasoa on niin vähän, kuulijan huomio kiinnittyy substanssien eroihin – ja näistä ryhmistäkin Normandeau löysi kivoja yhtäläisyyksiä ja toisaalta myös eroja. Täydellisiä vastakohtia ei ollut ihan peräkkäin, ja hyvä niin.
LS: Nimensäkin puolesta kappale on rakennettu pienistä kappaleista, jotka on sovitettu toisiinsa.
JV: …perinteisimmässä mielessä componere, yhdistäen sävelletty.
LS: ’Lego’, minä yhdistän (naurua). Hän selkeästi lainasi myös Clair de terreä teoksessa, ja se kuultiinkin heti Puzzlen jälkeen. Lainaus loi yhteyden konsertin ensimmäisen osan teoksille, sillä kappaleesta toiseen siirretyn tunnistaa niin helposti. Se ei ole tulkinta vaan aivan yksi yhteen, suora lainaus. Se on mahdollista ainoastaan musiikissa, joka perustuu äänitteisiin.
JV: Viittauksista: mainitsin sinulle väliajalla Pierre Henryn ovinarinateoksen estetiikasta, se oli myös tässä Clair de terressä epäilyttävänä loppueleenä: kaksi ovennarinaa, sitten patarummunpauke. Puzzlessa ei ihan päästy siihen aforistisuuteen, joka Pierre Henrylla liittyy yksittäiseen ovennarinaan. Leikkisyydestä: olen kuullut sellaisenkin kappaleen, jossa tämän Puzzlen tyyppisiä sointeja on tiuhaan tuotettu erilaisilla paristokäyttöisillä leluilla, joista tulee nappia painamalla jotain ääntä, joku röhkiminen. Minulle tuli selkeä assosiaatio näihin sointeihin.
LS: Leikkisää sointi oli kyllä. Arvostan säveltäjää, jonka huumorintaju ja luonne paistaa esiin hänen musiikistaan. Se on erittäin viehättävää.
JV: Eikä se ollut kliseistä! Useimmiten taituroitiin siellä rajoilla, että onko tämä klangi kiinnostava, vai onko tämä viittaus yleisön kosiskelua, mutta ikinä ei oikeastaan pudottu sen reunan yli.
LS: Jäin pohtimaan paljonkohan tuo on kiinni siitä, että Normandeau on pohjoisamerikkalainen säveltäjä. Hän on kotoisin Kanadan Québecistä, joka on kulttuuriltaan ihmeellinen sinä mielessä, että siellä pystytään ennakkoluulottomasti omaksumaan vanhojakin perinteitä uudesta näkökulmasta. Ajatellaanpa vaikka oluen panemista. Québeciläiset pystyvät ottamaan kirsikan päältä belgialaisesta, ranskalaisesta, englantilaisesta ja amerikkalaisesta olutkulttuurista, ja luoda näistä jotain aivan omaa uutta. Heillä ei ole sitä samanlaista näennäistä tai ihan oikeaakin painolastia mitä Euroopassa tunnetaan – että pitää aina tehdä samalla reseptillä –, vaan heillä on vapaus tehdä mitä upeampia uusia yhdistelmiä.
JV: Se on tämä sulatusuuni, tämä pluralistisuus joka tässä tyylissä näkyy myös.
LS: Oli tai ei, pluralistisuuden ja sulatusuunin voi nähdä kielteisesti. Minusta nämä Normandeaun musiikin eri aspektit asuvat yhdessä hyvin. Sen näkee jo siitä, että konsertin teokset ovat hyvin erilaisia. Päivän ja yön ero La part des angesin ja Le renard et la rosen välillä – toki niillä on lähes 20 vuotta ikäeroa, mutta muutenkin. Nappiin osunut ohjelmointi, kun laittoivat nämä teokset peräkkäin. Siitä tulikin mieleeni, että konsertin järjestämisestä ja Normandeaun tänne kutsumisesta kuuluu kultainen maininta ja kiitos James Andeanille.
JV: Varmasti olisivat saaneet standing ovationin vaikka yleisö ei olisi ollut muutenkin noussut seisaalleen viimeisen teoksen jälkeen.
LS: Hyvin upposi lähes täydelle salille. Normandeau vaikutti luennollaankin hyvin luonnolliselta ja siltä, että hän on tehnyt tätä todella pitkään. Hänhän sanoi, että hän on alusta lähtien työskennellyt monikanavaisen diffuusion kanssa.
JV: Université de Montréalissa, jossa hän opiskeli oli hänen käytettävissään jopa 16- ja 24-kanavaiset nauhurilaitteet studiolla, toisin kuin samaan aikaan euroopalaisilla.
LS: Hänellä ei ollut sitä stereon perusasetelmaa mitä täällä. Se on pallomaistanut sen, mikä on kenties rajoittunut täällä enemmän kahteen pooliin.
JV: Toki hänellekin tuli teknisiä rajoitteita vastaan. Normandeau on tehnyt muutamista teoksistaan kaksi eri versiota sen takia, että näiden väissä oli jokin uusi tekniikka mahdollistunut tai joku ohjelmisto tullut hänen käytettäväkseen. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, näin pitääkin tehdä. Jos on taiteellinen näkemys, joka vaatii tietynlaisen teknisen oivalluksen, pitää vain odottaa mikäli ei itse pysty keksimään sitä tekniikkaa siinä ja heti. Esimerkkinä toimii ohjelmisto, jota hän käytti koko esityksen ajan sitä miksatessaan, tämä Karlsruhesta saatu ohjelmisto spatialisointiin ja diffusointiin. Se on ilmeisesti melko uusi ohjelma, ja siitä on kehitteillä ajankohtaisempiakin versioita, mutta tämmöiset apumateriaalit ovat säveltäjille tosi tärkeitä muovaten aivan varmasti heidän kieltään. Nyt olisi kiinnostavaa kuulla taitavan Normandeaun varhaisempaa tuotantoa, jossa studiotekniikka oli tekohetkellä verrattain rajoittuneempi.
LS: Minä viehätyin StrinGDbergistä, teoksesta, jota hän esitteli luennollaan. Se oli toki ensimmäinen teos, jonka häneltä kuulin, mutta se oli todella ravisuttava. Äänimateriaali oli hyvinkin rajoittunutta – vain yksi kampiviulun ja yksi sellon ääninäyte. Minusta oli kanssa hauskaa, mitä hän sanoi luennollaan: ”You’re not always in the mood to listen to this kind of music, I know I’m not always in the mood, but when you are, it can be an experience.” Ja sitä tämä kyllä oli.
_________________________________________
Näytteitä Robert Normandeaun musiikista: (linkki).