Amfion pro musica classica

Arvio: Terveydenkin kustannuksella kovaa

Pianisti Henri Sigfridsson tunnetaan vaativista ohjelmistaan, joita yksikään pianisti ei voi pitää kevyinä tai helppoina. Tälläkään kertaa Sigfridsson ei päästänyt itseään helpolla. Diabelli-muunnelmia pidetään Beethovenin raskaimpana pianoteoksena ja Musorgskin Näyttelykuvissa tarvitaan muskelia ja pikkutarkkaa hienomotoriikkaa yli puolen tunnin verran.

Konsertti alkoi ikävällä ilmoituksella, että käden rasitusvamma estää Balakirevin näytöstyylisen Islamey-fantasian esittämisen, mutta Sigfridsson aikoo lääkäriäänkin uhmaten soittaa ohjelmansa muuten läpi. Oliko Balakirev vaatimassa taas uutta uhria? Muistetaanhan Skrjabininkin aikanaan menettäneensä oikean käden soittokyvyn pitkäksi aikaa Islameyn ankaralla harjoittamisella. Alkoi piinaava jännitys Sigfridssonin kunnosta. Hän suoriutuisi konsertista nyt vain voittajana; joko terveytensäkin uhallakin yleisönsä tyydyttävänä lavasankarina tai taistelussa kaatuneena marttyyrinä.

Kaksimetrinen jätti kajautti valssiteeman katse tukevasti nuoteissa, eikä kivusta tai rasituksesta ollut enää muistoakaan, kun ensimmäinen marssimuunnelma maestoso murahteli karhun lailla julistusta vakavamielistä jatkoa povaten. Mutta Beethovenin kikka olikin livahtaa satiirin ja huumorin puolelle, mikä Sigfridssonin soitossa tarkoitti hulvatonta hekottelua, ei vain vihjailua kujeista. Massalla vyöryvä suurpianismi jätti kuitenkin alleen monta mahdollista pikkupilaa, eikä valtaisa volyymitaso ja raskas kosketus tuntunut hellittävän scherzando-osissakaan. Saavuttaessa 24:een muunnelmaan, fughettaan, tapahtui kurssissa muutos, jolla Sigfridsson osoitti hallitsevansa detaljitason poiminnat niin halutessaan. Seestyneet ja melodiset loppupään osat kietoutuivat kauniisti toisiinsa olematta makeilevia tai yliromanttisia. Händelmäisessä fuuganjytkeessä oli taas maailmanlopun tuntua.

Nuoteista soittamisessa ei sinänsä ole vikaa, mutta teoksen kokonaismuoto saattaa vähän kärsiä lehtien kääntelystä. Kun kädet ovat vapaina vain osien välissä, ei  jää mahdollisuutta attacca-siirtymiin, joilla on suuri vaikutus kokonaisuuksien jäsentelyssä, etenkin sarjamuotoisissa teoksissa, kuten Diabelli-muunnelmissa.

Jos ensimmäisen puoliskon ihanteet olivat paikoin tarpeettoman pompöösejä, osuivat lähtökohdiltaankin tummemmat ja raskassointisemmat Näyttelykuvat lähelle napakymppiä. Selvästi tutumpi teos päästi Sigfridssonin vapaasti havainnoimaan itse musiikkia nuottien sijaan. Hänellä on täydet edellytykset mylväistä ilmoille koko vipuvartensa kyllyydestä pauhua, mitä Gnomus, Bydlo ja Baba Yaga kauhuefekteineen kaipaavatkin. Leikkisyyttä löytyi hilpeästä Kananpoikien tanssista.

Chopinin Es-duuri-nokturno osoitti ylimääräisen numeron tärkeyden koko konsertin tunnelmalle. Taidokas ja hillitty pedaalinkäyttö, laulavuus melodiassa ja maltti kuuluvat selvästi myös Sigfridssonin arsenaaliin. Sitä puoltaan hän voisi esitellä laajemminkin.

Mutta mistä ihmeestä nyky-yleisöön on kummunnut villitys ikuistaa konsertteja, siis ääntä, valokuviin esityksen aikana?

Vastaa

Post Navigation