Amfion pro musica classica

Arvio: Dario Fon riemastuttavan iloinen Matka Reimsiin

Kuva: Heikki Tuuli.Dario Fon hienosti uudistama ja ohjaama Matka Reimsiin teki tervetulleen paluun Kansallisoopperan ohjelmistoon tammikuuksi. Poliittisesti ajankohtainen teos on mielenkiintoinen siksin, että pääosin kotimaisessa solistikunnassa on monia nuoria kykyjä, joista osa on ensi kertaa näin isossa roolissa Kansallisoopperan näyttämöllä. Erittäin hyvät arviot ensimmäiseltä kierrokseltaan vuonna 2002 saanut ooppera on edelleen riemukas kokemus, vaikka aivan yhtä terävään musiikkiteatteriin ei tällä kertaa ylletä.

Domenico Quaglio: Reimsin Katedraali (Museum der Bildenden Kunste, Leipzig)Gioachino Rossini sävelsi oopperansa vuonna 1825 juhlistamaan Kaarle X:n kruunaamista Ranskan kuninkaaksi, mikä tapahtui Reimsin katedraalissa Champagnen maakunnassa. Pariisissa kantaesitetty ooppera oli osa laajempaa kuninkaan kunniaksi järjestettyä juhlintaa. Kun Rossinilta pyydettiin uusintaesityksiä, hän kieltäytyi vedoten oopperan vaativuuteen. Perusteissa oli perää, sillä oopperassa on peräti neljätoista täyspätöistä solistiroolia. Todellinen syy lieni kuitenkin siinä, että oopperan teksti (Luigi Balocchi) on kohtuullisen peittelemätöntä satiiria – Kaarle X oli vanhan kuningasvallan miehiä, ja kuten pian kävi ilmi, hänen tarkoituksenaan oli saattaa valta takaisin papistolle ja aatelistolle. Nyky-yleisöltä satiiri saattaa mennä kuitenkin ohi: otettuaan Kansallisoopperalta tehtävän vastaan Dario Fo panikin ison osan resitatiiveista uusiksi. Tuloksena on teos, jonka poliittisuus on edelleen ajankohtaista.

Dario Fon ohjaus on patsasteluoopperan sijaan teatteria, joka pohjautuu italialaisen commedia dell’arten keinoihin. Näyttämöilmaisussa on paljon vilskettä, tanssia ja akrobatiaa, lavastuksessa Fon omaa taidetta, hienoja yksityiskohtia, oivaltavaa hassuttelua. Kaiken keskelle heitetyt oopperalaulajat joutuvat tekemään teatterimielessä parastaan, jotta eivät näyttäisi kankeilta; tässä ei ensi-illoissa vielä kaikin puolin onnistuttu. Lavatoiminta vaikuttaa periaatteessa hyvin jouhevalta, ja erityisesti upeat tanssijat, miimikot ja akrobaatit ansaitsevat suitsutusta: heidän ansiostaan Matka Reimsiin on niinkin mukaansatempaava kuin on! Orkesteri soittaa hienosti, kvaliteetista ja jekuista säästämättä, ja kapellimestari Jan Latham-Koenig hoitaa työnsä moitteetta. Dario Fon ohjaus, Anna Kontekin kanssa tehty lavastus ja Erika Turusen kanssa toteutettu puvustus ovat hienosti yhtä musiikin ja tekstin kanssa, oivaltavasti musiikin karaktereja myötäillen. Dario Fon osin uudelleenkirjoittama teksti herättää ajatuksia: Fo onnistuu yhtä aikaa tekemään ajankuvan ymmärrettävämmäksi selittämällä yleisölle alkuperäistekstiä suorasanaisemmin, että kuningas Kaarle X on ihan pönttö; toisaalta mukana on kaikenlaista nyky-Eurooppaakin koskettavaa rahakriisillä irvimisestä yltiökansallisen uuskonservatismin kritiikkiin.

Hanna Rantala. Kuva: Heikki Tuuli.Riemastuttavan näyttämöllepanon olisi kruunannut paneutuvampi kuviolaulu ja ehkä joiltain osin erilainen roolitus. Upeaa tietenkin on, että huolimatta teoksen vaatimasta 14 solistista, kahta ”ulkomaanvahvistusta” lukuunottamatta solistikaarti on kokonaan kotimaista tekoa. Jos ei joka rooliin löytynyt aivan napakymppiä, ilonaiheita löytyy: ensimmäisessä ensi-illassa Hanna Rantala lauloi vangitsevasti Corinnan vaativan roolin ja onnistui kaikin puolin hienosti Apollon tyttärenä Darion teatterissa; italialainen Filippo Adami (Libenskofin kreivi) ja meksikolainen Noé Colín (Don Profondo) ovat mainioita rooleissaan niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti – kuin myös kokeneet Aki Alamikkotervo (Ritari Belfiore), Jaakko Kortekangas (Trombonokin paroni) ja Tiina Vahevaara (Follevillen kreivitär); ja kyllä Markus Niemisen (Don Alvaro) komeaa bassobaritonia kelpaa kuunnella. Ensimmäisessä roolituksessa oli kuitenkin myös ikävää epätasaisuutta.

Toisen ensi-illan miehitys olikin miellyttävästi tasaisempi ja onnistujia löytyi laajemmalta rintamalta. Kuten kilpailuissa on viime aikoina huomattu, suomalaisten nuorten naislaulajien taso on hyvin korkea. Marjukka Tepponen teki laulullisesti suvereenin roolin Corinnana. Hänen tapansa muotoilla ja kannatella fraaseja on hyvin kultivoitunut ja äänessä on tasalaatuinen, miellyttävä sointi. Reetta Haaviston tekemänä Madame Cortesen henkilö tuli esiin niinikään musiikillisesti täysipainoisena, kuviot olivat tarkkoja ja tekstistä sai helposti selvää. Essi Luttisessa meillä on tulevan oopperajohtajan Lilli Paasikiven tapaan lämmin, persoonallinen hieno tulkitsija, jonka duetto Filippo Adamin kreivin kanssa oli koko oopperan hienoimpia hetkiä.

Hieman ihmetytti se, että ohjelmakirja on mallia 2002, eikä se sisällä esittelyjä uudelleenlämmityksen kapellimestarista, solisteista tai uusintaohjauksen tekijöistä. Viimeksi mainituista ei löydy mitään nettisivuiltakaan, joilta toki löytyy laulajien CV:t. Uudelleenohjanneet Riikka Räsänen ja Timo Paavola ovat talon omia palkollisia, ja ansaitsevat kiitoksensa tehtävästä, joka ei voinut olla aivan helppo. Tässä teoksessa laulajan täytyy pystyä yhdistämään musiikillinen ilmaisu ja Rossinin vaativa kuviolaulu liikunnalliseen ja ilmeikkääseen lavailmaisuun!

Kun Kansallisooppera säästää niinkin lillukanvarsista kuin solistiensa paperisista esittelyistä ja käyttää vanhaa ohjelmakirjaa, väkisinkin on pohdittava, mistä muusta on säästetty? Rossinin aariat ovat kuvioineen ja vaihtuvine karaktereineen vaativia. Samalla lavalla pitäisi pystyä akrobaattien kyydissä. Mainio Matka Reimsiin kuitenkin edelleen on, à la Rossini–Balocchi–Fo, ja ehdottomasti aidon iloinen helmi Kansallisoopperan ohjelmistossa!

Vastaa

Post Navigation