Category Archives: Artikkelit

Sanomalehti Guardianin kriitikko Tim Ashley antaa yhden tähden viidestä venäläisen säveltäjän Vladimir Martynovin (s. 1946) oopperan Vita Nuova esitykselle Lontoon Royal Festival Hallissa keskiviikkona. Lontoon filharmonikkoja, EuropaChorAkademieta ja nimekkäitä solisteja johti orkesterin ylikapellimestari Vladimir Jurowski.

Martynovin teos on oopperan ja oratorion välimuoto, joka ”kartoittaa oopperamusiikin genealogiaa Debussystä Bergiin ja gregoriaanisesta laulusta sarjallisiin tekniikoihin.” Libretto perustuu Dante Alighierin käsityksiin jumalallisen roolista inhimillisessä rakkaudessa ja taiteellisessa luovuudessa. Säveltäjän mukaan kirkon ja valtion eriytyminen keskiajan jälkeen on repinyt länsimaisen taiteen rituaalisilta juuriltaan, eikä nykyään ole mahdollista kirjoittaa ”omaa” musiikkia. Uuden luomisen sijaan säveltäjä voi vain järjestää kulttuurimme fragmentteja uudelleen.

Ashleyn mielestä kapellimestari Jurowskin päätös ottaa teos kausiohjelmaan kertoo suuressa määrin arvostelukyvyn puutteesta. ”Martynovin musiikissa postmodernismi on työntynyt ääriinsä peittääkseen inspiraation puutteen [… Säveltäjän filosofia] on käytännössä vain tekosyy pommittaa yleisöä sitaateilla ja viittauksilla kolmen puuduttavan tunnin ajan. Voi vain arvailla, miksi suuri osa musiikista kuulostaa Carl Orffilta, vaikka Danten ajatuksia kuvataan myös Taikahuilun, Mahlerin kahdeksannen ja Götterdämmerungin sävelin. Tatiana Monogarovan Beatrice saa laulettavakseen jotain Isolden lemmenkuolon tapaista, kun taas Mark Padmoren Dante joutuu esittämään eurooppalaisen runouden hienoimpia säkeitä niin banaalin musiikin sävelin, että kuulijan on irvistettävä. Teennäisen kuoron ja orkesterin lavaliikunnan lisäksi Jurowski päätyy eräässä kohdassa johtamaan hiljaisuutta, kuin Hoffnungin sarjakuvassa. Hirvittävää, joka sekunti.”

Independentiin kirjoittava Edward Seckerson on tuskin lempeämpi: ”Kahden ja puolen tunnin esityksen jälkeen ulos marssineen kuoron gregoriaaninen laulu oli juuri vaiennut nautinnollisesti, kun Martynov rikkoi hiljaisuuden naurettavan halpahintaisella sub-Straussilaisella postludilla, jonka aikana orkesteri poistui lavalta Haydnin jäähyväissinfonian tapaan […] On kuin Martynov yrittäisi tehdä taidetta epäoriginaalisuudesta. On vaikea kuvitella toista yhtä häpeämättömällä tavalla käytetyltä tuntuvaa teosta. Harvassa olleet resonoivat hetket puhuttelivat vain alkuperäisten teosten ansioiden vuoksi, ja Wagnerilta lainatut fraasit olivat niin lähellä plagiarismia että omistus ei imarrellut vaan loukkasi.”

Päättele itse! London Philharmonic Orchestran sivuilla voi kuunnella näytteitä teoksesta.

Suomalaisella klassisella musiikilla pyyhkii Atlantin takana hyvin. Kapellimestarien vanavedessä uutta mannerta valtaavat nyt myös säveltäjät ja muusikot. Esa-Pekka Salonen ja Osmo Vänskä, jotka kuuluvat maanosan tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin kapellimestareihin, tuovat Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin lisäksi esille muitakin suomalaissäveltäjiä. Venezuelalaisten musiikki-ihmeen rinnalla myös suomalainen musiikkikasvatus on yleinen ihmetyksen ja ihailun aihe. Nähtäväksi jää, herääkö Nokia-maan elinkeinoelämäkin kohta valjastamaan kulttuurintekijöiden voimavaroja.

Read More →

Musiikkitoimittaja Sakari Warsell kritisoi Helsingin Sanomien mielipideosastolla 17.1. sitä, että ammattilaiset arvottavat musiikkia määreillä ”hyvä” ja ”huono”. Hän kommentoi samassa lehdessä 14.1. julkaistua Vesa Sirénin artikkelia sinfoniaorkestereiden kevätkauden ohjelmista. Warsellin mukaan ”ammattilainen ei koskaan käytä termiä ”hyvä musiikki”, koska se on mahdoton määritellä pitävästi ja antaa kuvan vain kirjoittajan omasta musiikillisesta maailmankuvasta ja rajoittuneisuudesta.”  Hän moittii Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari John Storgårdsia, joka yrittää löytää ”hyvää musiikkia joka suunnalta” ja Siréniä, jonka mielestä ”sinfoniaorkestereille kirjoitetaan hyvää musiikkia kymmenissä maissa”.

Warsell on tietysti oikeassa siinä, ettei musiikin arvoa voi yleispätevästi mitata. Mutta että alalla toimivat ammattilaiset eivät saisi lähestyä asiaa omasta erikoisosaamisestaan käsin? Jos kapellimestarit ja intendentit eivät valitse kausiohjelmaan mielestään hyvää musiikkia, mitä orkesterit sitten soittaisivat?

Kirjoitus on synnyttänyt jo runsaasti keskustelua: tällä kellonlyömällä kommentteja on kirjoitettu Hesarin verkkosivuille jo 17 kappaletta. Kapellimestari Atso Almilan mukaan ”hyvä” merkitsee kuluttajille ”tuttua”, ja niille ”Sibelius on ihanaa (paitsi sinfoniat 3-7)”. Almilan mukaan kyse ei ole tarjonnan huonoudesta vaan siitä, että tähtikultti ja kestosuosikit jyräävät muut vaihtoehdot. Nauvolaiselle ”metasäveltäjä” Lauri Gröhnille riittää, että musiikki on mielenkiintoista, mitä hänen mukaansa konserttisaleissa esitetty museomusiikki ei useinkaan ole. Reijo Liinamaa on sitä mieltä, että musiikin arvon määrittää sen sisältämän käsityön laadukkuus. MusaMaallikon mielestä hyvä musiikki ”ilahduttaa, rohkaisee ja lohduttaa.” Ja A-mummu kaipaa korvilleen ja mielelleen nautintoa, ei kärsimystä, ”jota mm. moderni musiikki usein minulle tuottaa”. Kaija Saariahon oopperat hän tosin hyväksyy: ”niissä oli jotain liikuttavan kaunista ja nautittavaa.”

Lisäisin keskusteluun kolmen pisteen järjestelmän, jonka säveltäjä Tom Hamilton on kehittänyt arviointiin: kaikilla teoksilla on aluksi kolme pistettä. Yksi otetaan pois, jos kappale soi liian lujaa. Toinen, jos se on liian pitkä. Viimeinen piste pysyy, jos kappale on mistään kotoisin.

Päivitys 21.1.:
keskustelu jatkuu, ja laajenee kattamaan muitakin musiikin tekemiseen liittyviä kysymyksiä. hpesch kertoo sävellyksen olevan viesti, jonka vain toinen ammattilainen voi ymmärtää, ja että ”taiteilija ei luo teoksia, koska haluaa, vaan koska hänen täytyy. Taiteilija ei useinkaan pysty kommunikoimaan muuten kuin luomalla taidetta.” Lauri Gröhn on sitä mieltä, ettei musiikilla voi olla semanttista sisältöä: ”Jos Debussyn meri olisi nimetty Saharaksi, sävellyksessä kuuluisi erämaan hiekka ja tuuli”.

Oopperaa suorina satelliittilähetyksinä elokuvateattereihin? Miten moinen avaruusajan tarjoama kokemus poikkeaa aidosta, paikan päällä oopperateatterissa koetusta musiikkiteatterista? Sopivasti kohdalle sattuneen New Yorkin -matkan myötä päätin selvittää asian: näin runsas viikko sitten John Adamsin oopperan Doctor Atomic paikan päällä Metropolitanissa ja nyt lauantaina Maxim-elokuvateatterissa Helsingissä.

Finnkinon päätös lähteä mukaan Metropolitan Operan tuottamiin reaaliaikaisiin lähetyksiin on paitsi kulttuuriteko, se vaikuttaa myös tuottoisalta ratkaisulta: ei vain Karita Mattilan tähdittämä Salome myyty loppuun, vaan myös – ainakin Maximissa – oli lauantai-iltana täysi tupa. Astuessani sisään elokuvateatteriin oli tunnelma jo mukavan odottava: ruudulla pyöri tietoja illan oopperasta ja tulevista lähetyksistä ja kovaäänisistä virtasi lämmittelevän ja virittelevän orkesterin aleatorista sekamelskaa – tosin nauhoitettuna. Finnkino oli varautunut myöhästeleviin oopperavieraisiin ilmoittamalla alkamisajan peräti puoli tuntia suoraa lähetystä varhaisemmaksi – tosin tämän tuntui suuri osa tulijoista jo tietävänkin, sillä teatteri alkoi toden teolla täyttyä vasta noin varttitunti ennen lähetystä.

Paikan päällä Metropolitanissa New Yorkissa istumapaikkani oli ylimmän parven etureunassa, joka on erittäin hyvä paikka nauttia oopperasta Metissä, niin akustisestikin kuin hyvän näkyvyyden vuoksi. Tosin laulajien kasvonilmeitä on tuolta etäisyydeltä hankala erottaa. Sen vuoksi nautinkin suuresti Maximissa nähdyistä lähikuvista. Niiden kautta henkilöhahmojen tunteet ja henkilöiden välinen draama välittyivät visuaalisesti vaikuttavammin kuin paikan päällä – parhaat paikat permannolla tai ykkösparvella tosin pääsisivät varmasti lähemmäs elokuvallista kokemusta.

Jos kuvallisesti tunsinkin olevani lähempänä lavatapahtumia, musiikillisesti elokuvateatterikokemus jäi selvästi paikan päällä koettua ohuemmaksi. Adams käyttää oopperassaan hyväkseen akustisen, perinteisen soitinmusiikin ja laulun lisäksi elektroakustista ääntä, etenkin kummankin näytöksen alussa sekä pommin viimein räjähtäessä. Tässä ero paikan päällä koetun elävän esityksen ja elokuvateatterikokemuksen välillä on suurimmillaan, sillä Metissä äänimaisema tuotettiin ympäri salia ripotelluista kovaäänisistä. Kyseessä oli siis surround-efekti, jollainen olisi ollut helppo loihtia yleisön ympärille myös elokuvateatterin äänentoistolla. Tämä olisi luonnollisesti vaatinut myös musiikin äänittämistä surround-tekniikalla, mihin ainakin äänitysteknisesti olisi hyvinkin pystytty – lieneekö syynä ollut satelliittiyhteyden rajoitukset, kun ääni lähetettiin vain stereona. Näin sekä musiikillinen kokemus, että ääniefektit jäivät valitettavasti kaksiulotteisiksi, efektien lisäksi isojen kuorokohtausten kärsiessä ehkä eniten (paradoksaalista, että näin käy juuri elokuvateatterissa!).

Laulajien kohdalla tilanne oli tietyllä tapaa toinen. Nykyisellä mikrofonitekniikalla kukin laulaja pystytään miksaamaan ideaalibalanssiin orkesterin kanssa (kuin äänilevyllä), mikä tuottaa kuitenkin elävän esityksen taltionnissa yliartikuloitua tekstiä verrattuna luonnolliseen kokemukseen; se minkä oopperateatteritila artikuloinnilta vaatii, menee hieman yli läheltä mikitettynä. Ilahduttavasti kunkin laulajan äänen väri ja persoona toistuivat hyvin aidosti ja lauluääntä oli elokuvateatterinkin äänentoistolla miellyttävää kuunnella. Muutenkin musiikki itsessään jätti hyvin samankaltaisen vaikutelman elokuvateatterissa kuin luonnossa; elokuvateatteriäänentoisto tuottaa dynamiikkaa eli äänenvoimakkuuden vaihtelua riittävästi, vaikka elävän esityksen luonnollisesta akustisesta kokemuksesta jäädäänkiin.

Elokuvateatterissa koettua oopperaa voi verrata myös DVD:ltä nautittuun oopperakokemukseen. Tässä elokuvateatteri vetää voiton. Vaikka kotona olisi valkokangas ja projektori, elokuvateatterissa ollaan sentään teatteritilassa yleisön keskellä, ja kangas varsinkin uusissa suurissa teattereissa täyttää lähes koko näkökentän. Kotona voi toki nauttia surround-äänen lisäksi myös paremmasta äänenlaadusta – akustisen musiikin kuuntelu hyvälaatuisella hifi-äänentoistolla on kuitenkin toista kuin voimakkaiden efektien tuottamiseen suunnitellulla elokuvateatteriäänentoistolla. Moinen mennee kuitenkin hifistelyksi, sillä ooppera toimii teatteritilassa isolta kankaalta aidommin kuin kotisohvalta.

Lipun hinta, 29 euroa, on toki hivenen korkea ottaen huomioon sen, että oopperaan, niin omaan Kansallisoopperaamme kuin Metropolitaniin pääsee halvemmallakin (jos unohdetaan lentoliput jälkimmäisessä tapauksessa). Tuolla 29 eurolla saa kuitenkin lähikuvien lisäksi nauttia myös väliajalla näytetyistä taiteilijahaastatteluista sekä dokumenttipätkistä, jotka mukavasti korvaavat Metin paksun käsiohjelman puuttumisen.

Metropolitanin Live HD-lähetykset tuotetaan 28 maahan, ja yksin Suomessa kahdeksaan kaupunkiin Finnkinon teattereihin. Metropolitan Operan laulajakaarti, tuotannot ja musisoinnin taso ovat niin korkeita, että niitä menee mielellään katsomaan elokuvateatterinkin kankaalta. Kaiken kaikkiaan hatunnoston arvoinen kulttuuriteko, siis!

Minkälainen oli sitten itse ooppera? Doctor Atomic sai varsin ylistävät arviot newyorkilaislehdistössä; aihe on amerikkalaisille hyvin henkilökohtainen ja kipeä, ja osin tämän vuoksi oopperan ehkä heppoinen libretto annettiin yleisesti anteeksi. Alla olevista linkeistä voit lukea oopperan saamia arvioita englanniksi.

Lue New York magazinen arvio (Justin Davidson)

Lue New York Timesin arvio (Dennis Overbye)

Lue New Yorkerin arvio (Alex Ross)

Lue New York Postin arvio (Clive Barnes)

Lue myös uutinen: Amerikkalaiskriitikko ”Miksi kävelin ulos Doctor Atomicista”

Linkki FINNKINOn oopperasivulle

Lisätty 25.11.2008:

Lue Karen Frickerin blogimerkintä Metin HD-elokuvateatterilähetyksistä Guardianin nettisivuilta (”Are hi-def broadcasts changing opera?”).

Karen Ficker työskentelee luennoitsijana Lontoon Yliopiston Royal Holloway Collegessa ja kirjoittaa myös teatterikritiikkiä Variety-lehdelle.