Amfion pro musica classica

Category Archives: Artikkelit

Apua käsiohjelmien kirjoittamiseen

Mikrotonaalisesta musiikistaan tunnettu säveltäjä, kriitikko ja musiikkitieteilijä Kyle Gann antaa vastauksen yhtä lailla musiikin opiskelijoita ja ammattilaisia jatkuvasti piinaavaan kysymykseen: miten kirjoittaa tuoreesti ja riittävän monia kiinnostavalla tavalla esittämästään musiikista?

Gann on blogissaan PostClassic viime aikoina käsitellyt esimerkiksi omien teostensa harjoituksien kuuntelemista (vaikeaa musiikkia on helpompi soittaa kuin helppoa), orkestroimista (oikeastaan kaikki toimii) ja Mahleria (Gustavin vanhan kämppäkaverin Hans Rottin sinfonia kuulostaa aika lailla Mahlerilta, monta vuotta ennen tämän ensimmäisen sinfonian säveltämistä). Nyt hänellä on tarjota askel askeleelta -ohjeet säveltäjä- ja teosesittelyjen tekemiseen.

Ensin on mentävä nettiin ja printattava erinomaisesta ja ajantasaisesta Grove Online -tietosanakirjasta (maksullinen) asiaan kuuluvat artikkelit. Niistä käy ilmi tunnustetut faktat ja vuosiluvut. Seuraava osoite on kirjasto, ja jos säveltäjä on ”riittävän homeinen”, tulee etsiä kahta kirjaa: vanhanaikaista, mieluiten ennen toista maailmansotaa julkaistua myyttejä pönkittävää elämäkertaa sekä modernia musiikkitieteilijöiden kirjoittamaa monografiaa. Sitten katsotaan esitettävän teoksen vuosilukuja ja etsitään ensin mainitusta opuksesta jokin värikäs anekdootti säveltäjän elämästä, kuten ”Saint-Saënsin vauva putosi ikkunasta” tai ”juuri ennen naimisiinmenoa Brahms jätti tyttöystävänsä”. Jos elämäkertatieto liittyy teokseen, hyvä niin – muussa tapauksessa tapahtuman läheisyys riittää.

Tietoa tulee verrata modernin teoksen viileämpään tulkintaan samasta aiheesta: näin kirjoittaja saa lukijan sympatiat sekä tarjotessaan sankarillis-romanttisia yksityiskohtia että osoittaessaan, että osaa katsella itselleen läheistä aihepiiriä myös hieman kauempaa. Gann kehottaa esimerkiksi kertomaan, kuinka tarinan mukaan Charles-Valentin Alkan kuoli jäädessään kirjahyllyn alle ja jatkamaan, ettei näin tapahtunut oikeasti.

Myös säveltäjään kriittisesti suhtautuneiden äänien siteeraaminen saattaa olla hyödyllistä. Näin annetaan lukijalle tilaisuus samaistua arvostuksen puutteen kourissa kärsineen taiteilijan elämään, ja siirretään toisaalta klassista musiikkia pois jalustalta, jonne se usein nostetaan kuolevaisten ulottumattomiin.

Jos säveltäjä on elossa, käytettävissä on vähemmän keinoja. Elämäkerrallisia tietoja on saatavilla vähän, ja ne ovat usein tylsiä. Jennifer Higdonista kirjoittaessaan Gannin oli tyytyminen siihen, kuinka ”säveltäjä sai kerran pyydettyä 41 kalaa yhden iltapäivän aikana”.

Kirjoituskilpailun palkinnot

Amfionin järjestämä kirjoituskilpailu herätti mukavasti kiinnostusta, ja arviot sisältävä sivu pomppasi äkkiä verkkolehden luetuimmaksi. Asia on siis monien mielestä tärkeä, ja erityyppisiä arvioita saatiin yhteensä yhdeksän kappaletta. Niistä voi tehdä monenlaisia päätelmiä: ainakin sen, miten hankala laji kriitiikki on, ja miten erilaisia toiveita ihmisillä on lukemansa suhteen. Aiheesta on hyvä jatkaa keskustelua täällä.

Jotta keskusteluun saataisiin mukaan sisäpiirin käsitys asioista, valittiin kilpailun yksivaltaiseksi tuomariksi RSO:n sellisti Timo Alanen. Soittajien mielipidettä asioista kysytään harvoin; heillä kuitenkin ekspertiisiä riittää, mitä teoksiin, kapellimestareihin, soittotyyleihin ja erilaisiin tulkintoihin tulee.

Keskustelussa Alasen kanssa hahmottui joitakin hyvän kritiikin piirteitä. Ensinnäkin on faktat oltava kohdallaan – googlaamisen aikakaudella on helppo tarkistaa, mikä opusnumero jollakin teoksella on ja kuka sooloja soitti. Toisekseen, arvioinnin kohteena tulisi olla konsertti kokonaisuutena, ei pelkästään soiton koettu laatu. Tähän liittyen osoitettiin myös kiinnostusta taustatietoihin, joita hyvä kirjoittaja ujuttaa tekstiinsä. Ylipäänsä tekstin soljuvuutta ja helppolukuisuutta pidettiin hyveenä: kirjoituksen tulisi olla jäntevä kokonaisuus, ja sillä tulisi olla kuvaava otsikko.

Seuraavassa Timo Alasen luonnehdinnat kilpailuun osallistuneista kirjoituksista.

Lukiolaisen tekstissä ilahduttaa positiivinen nuoren ihmisen ote. Kielikuvana impressionistinen maalaus on raikas, kun yleensä puhuttaisiin tässä yhteydessä ekspressionismista. Kirjoituksesta tuli mieleen kiitoskirje, jonka voisi laittaa orkesterin nettisivuille.”

”Myös Waino vaikuttaa nuorelta ihmiseltä. Hän tuntuu kirjoitelleen, mitä mieleen on juolahtanut, myös siitä, miltä konsertti näyttää. Tämä onkin mielenkiintoista: kun solisti eksyy lavalle mennessään, konsertti ei menekään autopilotilla alusta loppuun, vaan tapahtuu ennalta arvaamattomia asioita. Ylimääräisen ilmoittamisesta olen eri mieltä: suuressa salissa kaikki eivät kuitenkaan saisi ilmoituksesta selvää, ja muutenkin olisi hyvä keskittyä vain kuuntelemiseen.”

”Seuraava teksti vastaa aika lailla omia käsityksiäni. Mangusti osaa kritisoida rakentavasti ja sanoa nätisti, mikä oli hänen mielestään pielessä. Juttu on tiivis ja siinä on oikeastaan kaikki, mitä arviosta haluan lukea. Lindbergin teoksesta kirjoittaessaan Mangustin ilmaisu on erityisen hyvää. Konserttiflyygelistä Mozartin musiikissa olen täsmälleen samaa mieltä, ja koska jousia oli liian paljon, soitosta tuli hissuttelua. Vertaaminen tapiolalaisiin tuntuu silti hiukan asiattomalta. Pitäisikö sinfoniaorkestereiden muka lopettaa wieniläisklassisen ohjelmiston esittäminen? Arviosta saa sellaisen käsityksen, että kirjoittaja on odottanut solistilta jotain aivan erityistä ja pettynyt esityksen tavanomaisuuteen. ”

Wiggen arviota on heti alusta alkaen vaikea ymmärtää. Lauseita pitää lukea moneen kertaan, että niiden tarkoitus selviäisi. Ironian kohde on kirjoituksessa epäselvä. Sutkauksia on paljon: mieleen tulee baarissa seurueeseen änkevä päissään oleva henkilö, jonka oma porukka on jo häipynyt, mutta sanottavaa riittää. Tämä teksti ei ole niinkään arvio vaan kokoelma ”lätinää”. Vaikka hyviä pointteja on paljon, teksti on niin sekavaa, ettei sitä jaksaisi lukea loppuun. Loppu on erikoinen: esitykset siis olivat vain kelvollisia?”

Ingoldofinwe voisi puhua Schönbergin estetiikasta selkeämmin; tiivistyykö se todella harmonisiin uudistuksiin? Ehkä taustatietoja olisi voinut tässä selvittää enemmän. Toive järeämmästä konsertosta tuntuu perustellulta, ja kirjoittaja on nähnyt vaivaa ottamalla selvää solistin repertuaarista. Vertaus Lindbergin Sculptureen ja Raveliin on mielestäni osuva. Mutta miten niin orkesterikieli on siirtynyt sujuvasti kuorolle? Ehkä kirjoittaja tarkoittaa sävelkieltä.”

”Joskus faktat ovat pahasti pielessä, kuten con animalla. On kardinaalimunaus moittia kirjoituksessa väärän orkesterin konserttimestaria, vaikka kokemukseni mukaan monilla kuulijoista Helsingin orkesterit menevätkin sekaisin. Kirjoittajan mielestä Schönberg ei voi olla koskettamatta kuulijaa, mutta mitä jos oma kokemus on ristiriidassa? Silloin tällaista tekstiä ei ole kiva lukea. Kirjoituksen tyyli on muutenkin hieman opettavainen ja musiikkitieteilijämainen. Emanuel Ax:sta puhuessaan con anima perustelee hyvin. Mutta mahtaako Graffitin melodiikka oikeastaan olla ”populääriä”? Ja miten nykymusiikkinautinto poikkeaa musiikkinautinnosta?”

Fiordiligin otsikko on hyvä. Ensimmäinen kappale pohjustaa koko tekstin, joka virtaa vuolaasti ja helpon tuntuisesti. Aikamatkailun ajatus esiintyy siellä täällä, mikä jäsentää lukukokemusta. Kuulija on ollut tarkkaavainen ja bongannut Lindbergin kappaleen monenlaisia vaikutteita – vai ovatko nämä tiedot käsiohjelmasta? Kolmas kappale on hieno ja herättäisi mielenkiinnon lehdestäkin lukiessa. On hyvä, että kirjoittaja mainitsee Ax:n soinnista puhuessaan, että on kuunnellut konserttia radiosta. Silloin arvioon tulee vaivihkaa mukaan myös hieman puhetta äänitystekniikasta. On mielenkiintoista, kuinka samoista asioista voi puhua niin monilla tavoilla: Fiordiligin mielestä Mozartin tasapäinen artikulaatio olikin lämpöä ja pehmeyttä.”

Florestanin otsikko taas on kryptinen ja tuntuu tekstiin nähden irralliselta. Tunnustus heti alkuun on hyvä, koska hieman kielteinen asenne tulee selväksi. Kirjoittaja ilmeisesti kuulee Schönbergin musiikin rakennelmana ja kaipaa siksi kuivuutta sointiin. Yleensähän ajatellaan päin vastoin. Kolmannessa kappaleessa on paljon asiaa, mutta se ei tässä yhteydessä tunnu kovin mielenkiintoiselta; mieleen tulee pikemminkin kurssitutkintopalaute. Taas huomataan kokemusten erilaisuus: Florestan piti Mozartin rondoa humoristisena, kun muualla kaipailtiin soittoon elämäniloa. Neljännen kappaleen ensimmäinen virke on loistava! Kirjoittaja upottaa siihen sekä osuvan kielikuvan raunoista että itsenikin allekirjoittaman mielipiteen Radion kamarikuoron kohtalosta. Kirjoitusta rasittaa kaiken kaikkiaan turha pituus.”

”Viimeisessä kirjoituksessa Ilmapuntari spekuloi kiinnostavasti Lindbergin tilauksen kokoonpanon syitä. Mielestäni kuoro oli kuitenkin kokoonsa nähden nimen omaan ponnekas. Jos alussa ollaan oltu pitkään varsin epäileväisiä, annetaan kuudennessa kappaleessa mukavalla tavalla esittäjille synninpäästö. Viimeinen kappale kuvaa konserttoa osuvasti, mutta koko kirjoitus päättyy vähän töksähtäen.”

Summa summarum: Amfionin vuoden 2009 kirjoituskilpailun on voittanut nimimerkki Fiordiligi. Hän saa palkinnoksi 100 euron lahjakortin Lippupalveluun. Tunnustuspalkinnot eli 20 euron lahjakortit samaan liikkeeseen jaetaan seuraaville: Lukiolainen, Waino, Mangusti, ingoldofinwe ja Ilmapuntari. Toimitus ottaa voittajiin yhteyttä.

Kiitos osallistuneille ja kiitos lukijoille! Keskustelua olisi nyt hauska jatkaa epävirallisemmissa merkeissä.

Houkutteleva tarjous

”Haetaan rehtoria 1.8.2009 alkavalle toimikaudelle – työsuhteen jatkuminen 1.1.2010 jälkeen epävarmaa”. Edellisen kaltaisen työnhakuilmoituksen ilmestyminen tämän vuoden tammikuussa oli hämmentävää. Kuka lähtisi tekemään rehtorin töitä viideksi kuukaudeksi niin, että työpaikan jatkuvuudesta ei ole takeita? Näinä maailmantalouden aikoina? Mutta niin vain rehtoriehdokkaaksi asettui kolme henkilöä ja työpaikka – sen nimi oli Sibelius-Akatemia.

Tämän hieman nurinkurisen tilanteen Sibelius-Akatemialle aiheuttaa yliopistouudistus, jonka lakiesitys on tällä hetkellä käsiteltävänä eduskunnassa. Mikäli eduskunta hyväksyy uuden yliopistolain tämän kevään aikana, astuu uusi laki voimaan 1.1.2010. Tällöin yliopistot, kuten Sibelius-Akatemia, muuttuvat itsenäisiksi oikeushenkilöiksi ja suomeksi sanottuna irtautuvat valtiosta. Tämä aiheuttaa monenlaista muutosta, myös rehtorin valintaan.

Sibelius-Akatemian nykyisen rehtorin toimikausi päättyy 31.7.2009 ja uusi rehtori valitaan 12.3. pidettävässä vaalissa. Rehtorin valitsee Sibelius-Akatemiaa laajasti edustava n. 100 hengen vaalikollegio, josta opiskelijoita on kolmasosa. Uudessa yliopistossa rehtorin valitsee kuitenkin hallitus. Alustavan päätöksen mukaan Sibelius-Akatemian uuden yliopiston hallituksessa olisi kahdeksan jäsentä: neljä ulkopuolista ja neljä yliopistoon kuuluvaa, joista yksi opiskelija. Uusi hallitus voisi halutessaan jyrätä vaalikollegion tekemän päätöksen ja vaihtaa rehtorin.

Maailma on ennustajia pullollaan, vaikka tulevaa tuskin pystyy ennustamaan yksikään oraakkeli. Olisi äärimmäisen omituista, mikäli uuden yliopiston hallitus ei päättäisi jatkaa nyt valittavan rehtorin tointa. Sibelius-Akatemia tulee käymään läpi suuria muutoksia vuodenvaihteen molemmin puolin ja rehtorin osuus muutosten ohjaajana ja läpiviejänä on ratkaiseva. Jokaisen yrityksen johto ymmärtää, että suurien mullistusten keskellä keskeisten työntekijöiden vaihtaminen ei ole kannattavaa. Toivottavasti tämä näkemys on vallalla myös uudessa hallituksessa.

Rehtorivaaliin asettuivat ehdolle Sibelius-Akatemian nykyinen rehtori ja musiikin tohtori Gustav Djupsjöbacka, musiikin tohtori Veli-Markus Tapio sekä pianomusiikin professori Erik T. Tawaststjerna. He kaikki kolme ovat oman alansa kiistattomia asiantuntijoita, vahvoja klassisen musiikin osaajia ja laajan musiikillisen tietämyksen omaajia. Vaalin teemoina esiintyivät muun muassa uusi yliopistolaki sekä akatemian talouden tasapainottaminen, mutta suuria eroja ehdokkaiden välille ei saatu edes ylioppilaskunnan järjestämässä vaalipaneelissa, jossa ylioppilaskunta ja paneelin kuulijat tenttasivat ehdokkaita. Miten vaalissa lopulta käy – se jää nähtäväksi.

Ei ole kuitenkaan helppoa toimia luovan alan organisaation johdossa. Jos huipulla tuulee, niin väitän taideyliopiston huipulla käyvän puhurin olevan vielä keskimääräistä voimakkaampaa. Kyse ei ole siitä, että ”ailahtelevat taiteilijat” aiheuttaisivat toimillaan ja mielipiteillään kaaosta, vaikka sitäkin lienee joskus esiintynyt. Asiantuntijoilla eli muusikoilla ei vain välttämättä ole yhteistä mielipidettä edes oman alansa sisällä, puhumattakaan että konsensus löytyisi muita musiikin lajeja edustavien muusikoiden kanssa. Rehtorin välillä mahdottomaltakin vaikuttava tehtävä on johtaa työyhteisöä näiden moninaisten mielipiteiden keskellä.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Sibelius-Akatemian rehtorin työ on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen. Rehtorilla on näköalapaikka suomalaiseen musiikki- ja yliopistokenttään, jossa häntä asemansa puolesta myös kuunnellaan. Ison organisaation ja sen moninaisten toimijoiden luotsaaminen on haastavaa, mutta taatusti palkitsevaa. Suuri osa rehtorin työajasta kuluu Sibelius-Akatemian edustamiseen sekä Suomessa että ulkomailla ja rehtorin suhdeverkostot ovatkin laajat.

Ei siis ollenkaan hassumpi toimenkuva – täytyykin pitää mielessä.

Kirjoittaja on Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan puheenjohtaja.

Musiikki synnyttää kuvia, eli johdatus cymatiikkaan

Korvaamaton Pliable kirjoittaa saksalaisen valokuvaajan ja tutkijan Alexander Lauterwasserin työstä ääniaaltojen näkyväksi saattamisen eli ”cymatiikan” (engl. cymatics) parissa. Kyse on ilmiöstä, jossa esimerkiksi metallilevylle siroteltu hiekka asettuu ääniaaltojen mukaiseksi muodostelmaksi, Read More →

Muusikko! Tule pois ansioluettelon takaa

Johanna Korhosen kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa on niin hyvä, että haluaisin liittää sen tähän kokonaisuudessaan! On kuitenkin tyydyttävä siteeraamaan.

Korhosen mukaan konserttien käsiohjelmien elämäkertatiedot antavat vaikutelman ”kuivakasta, suorituskeskeisestä, ylenpalttisen kilpailuhenkisestä ja huomionkipeästä” muusikkoporukasta. Olen itsekin hämmästellyt sitä, kuinka kokemuksellisten ja merkityksellisten asioiden – kuinka minusta tuli minä? – sijaan tyydytään ”painamaan jonkinlainen apurahahakemuksen liite” käsiohjelmaan.

”Tutkintojen nimikkeet ja vuosiluvut esitellään yksityiskohtaisesti. Jos näännyttävä ponnistelu on tuottanut huippuarvosanat, tämä mainitaan erikseen.” (Joskus näitä tekstejä lukiessa tuntuu, ettei Sibelius-Akatemiasta edes voi valmistua muuten kuin parhain arvosanoin.) ”Kaikkein eniten muusikot arvostavat voittamiaan kilpailuja tai saamiaan huomionosoituksia. Ajatella: nyt soittava porukka on saanut jo 1980-luvun alussa Vuoden levy -palkinnon!”

Korhonen kysyy, josko muusikko pelkää yleisöään niin suuressa määrin, ettei uskalla astua lavalle paljastamaan itseään ennen kuin on näännyttänyt kuulijan suoritusluettelollaan. ”Rakas muusikko! Tule jo pois sieltä ansioluettelosi takaa. Kyllä me uskomme, että hallitset instrumenttisi; kuulemmehan sen itsekin, kun pääset vauhtiin… Kerro meille mieluummin työsi ytimestä, musiikista ja musiikin tekemisestä.”

Sivumennen sanoen, tätä kohti me Sibelius-Akatemian DocMus-yksikön tohtorikoulutettavat yritämme pyrkiä: verbalisoimaan musiikin tekemistä ja omaa, vuosien ja taas vuosien itsetutkistelun myötä syntynyttä suhdetta siihen.

Mainittakoon vielä pari valtavirrasta poikkeavaa esiintyjää: Steven Isserlisin ja Markku Korhosen esittelyissä on saanut mukavasti tietoa ihmisestä soittimen takana.