Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

arvio: Mare ja hänen poikansa Helsingin Oopperayhdistyksen tuotantona. Ensi-ilta Aleksanterin teatterissa 10.1.2020

1. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Oopperan otsikko on sopivasti kaksiselitteinen, sillä se viittaa joko Maren viimeiseen poikaan Imantiin kaikkiaan seitsemästä, joista kuusi oli jo kuollut saksalaisten ritarien sodissa, tai sitten vain Imantiin. Jo Aino Kallaksen libreton pohjana ollut draama on vaikuttava kuin antiikin tragedia, kuin jokin Antigone, Elektra tai Oidipus: Maren kohtalo etenee vääjäämättä hänen luonteensa ja tapahtumien pakon ajamana. Näytelmästä tulee todella vavahduttava, kun siihen tulee mukaan Tauno Pylkkäsen musiikki.

Pylkkästä ei ole paljoa tutkittu, on vain yksi ansiokas gradu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, Jussi-Pekka Aukian vuodelta 1988. Säveltäjä olisi kyllä väitöskirjan arvoinen. Kuten Aukia toteaa, aikalaiset sortuivat hänen musiikkinsa kuvauksissa kliseisiin. ’Pohjolan Puccini’ oli erään ruotsalaisen kriitikon keksintöä ja levisi pian yleisleimaksi – aivan kuin toista Taunoa eli Marttista kutsuttiin aina vaan Hämeenlinnan shamaaniksi. Musiikista sanottiin, että se on vuolasta. Pylkkäseen oli tehnyt vaikutuksen, kun hän oli kuullut Helsingissä Armas Launiksen Kullervon, jossa on todella puccinilainen ’hitti’, Kullervon äidin kehtolaulu. Pylkkänen ei kirjoittanut mitään vastaavaa, vaikka koko teos on sangen laulullista. Tietenkin lajiperinteen kannalta tämä on likellä italialaista verismiä, mutta yhtä lailla jotain Shostakovitshin Katerina Ismailovaa.

Lähes kaikki Pylkkäsen oopperat ovat juoneltaan ja musiikiltaan synkkiä. Maren pelottavuuden selittää osittain sen säveltäminen sota-aikana, ensi-ilta oli 1945. Ruumiita ja hautaamista oli nähty ja koettu. Professori Martti Turtola yleisöstä kertoi, että kun Kallaksen näytelmää yritettiin esittää Virossa ennen sotaa se kiellettiin epäisänmaallisena. Eihän virolainen nainen voinut pettää omaa kansaansa.

Joka tapauksessa Maren saaminen lavalle uudestaan nyt 75 vuotta sen ensi-illan jälkeen on suuressa määrin Helsingin oopperayhdistyksen perustajan ja puheenjohtajan ja pääroolin laulaneen Tero Halosen ansiota. Hänen käsialaansa on myös poikkeuksellisen informatiivinen käsiohjelma.

Se että Viron historian traaginen kansannousu 1343, ns. Jyrinyön kapina Liivinmaalla saksalaista kalparitarikuntaa vastaan on Ville Saukkosen ohjauksessa siirretty vuoteen 1940, on monessa mielessä perusteltua. Kun tarkemmin ajattelee, ensi alkuun katsoja tietysti huomaa libreton ristiriidan nykyajan kanssa. Ajallinen siirto kuitenkin tavallaan ’universalisoi’ koko tragedian, se voi tapahtua missä vain, missä pieni kansa nousee sortajaa vasstaan. Ville Saukkosen ohjaajan tietä on jännittävää seurata, sillä hän yllättää aina. Hänethän on tunnettu lähinnä postmodernin leikittelevästä otteestaan, mutta Mare on ehdottoman seriöösi ja hienosti punnittu, mukaansatempaava ja traagisuudessaan pysäyttävä tuote. Ainoa Regietheater-tyyppinen lisäys on ’haamujen’ tuominen lavalle, mutta ne selittyvät kyllä virolaisen kansanuskomuksen inkarnaationa, ts. mm. luulona, että Tuomaan päivänä eli 21.12. tapahtuu aina jotain kauheaa. Maren kuolleet kuusi poikaa ovat myös läsnä aaveina. Vastakohtana muu ohjaus on stanislavskilaista realismia. Tässä oopperassa toteutuu muutenkin teatterimaisuus Lotmanin käsitteen mielessä.

4. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Ohjaajan työhön kuuluvat myös roolivalinnat; niissä Saukkosella on ollut onnea. Maren jättimäisen laulu-urakan ja vahvan roolin vei läpi Marjatta Airas täysin suvereenisti. Laulullisesti siihen sisältyy erittäin vaikeita kohtia. Imantin roolissa Tero Halosen oopperalaulajan ura jatkuu vakuuttavasti, hän eläytyi 19-vuotiaan nuorukaisen osaansa hienosti ja oivaltavasti, ironisia understatementejä myöten. Viljannin linnan komtuurin osaan Henri Tikkanen oli juuri oikea: hänessä oli äänellistä loistokkuutta ja arvovaltaa, roolissaan sopivan ylimielinen. Erittäin vaikuttavasti esiintyi jälleen kokenut Esa Ruuttunen Mangon vanhan miehen keppiroolissa; hänen surullinen tehtävänsä oli vastaanottaa näytelmän synkkiä viestejä. Leikarina Alexandre Goncharov Dias on myös positiivisesti mainittava.

Pylkkänen osasi historiallisen oopperan genren, johon kuuluu tietenkin obligatorinen juomistanssikohtaus. Neuvostoarmeijan humalaista sotaväkeä markeerasi Mezzoforte-kuoro Riku Laurikan oivasti valmentamana. Tanssijat kaikki virtuooseja. Lavastuksessa käytettiin tehokkaasti niukkoja resursseja. Saukkonen osaa saada vähästä näyttävää eräänlaisena arte poverana. Tietenkin olennaista oli lavastajan ja puvustajan eli Reeta Tuoresmäen, maskeeraajan Sini Silfvenius-Bartin ja valosuunnittelijan Tuittu Teivaisen panos.

Yleisön joukossa oli runsaasti Helsingin sivistyneistöä ja musiikkiväkeä. Kuulin monen sanovan, että tämä pitäisi nyt tietenkin viedä Viroon, onhan Aino Kallas myös heidän kirjailijattarensa ja koko oopperan aihe heidän, tosin surullista, historiaansa.

– Eero Tarasti (teksti); Avril Styrman (kuvat)

R. Straussin Ariadne auf Naxos ensi-illassa kansallisoopperassa

Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

”Tämän tuotannon nähdäkseen kannattaa ylittää mantereita ja valtameriä”, kirjoitti Opera Today Ariadne auf Naxos -oopperan Aix-en-Provencen ensi-illan jälkeen 2018. Teos saa ensi-iltansa Kansallisoopperassa 24.1.2020, ja Ariadnen roolissa säteilee maailmalla ylistetty sopraano Miina-Liisa Värelä.

Wienin rikkain mies on kutsunut juhliinsa esiintymään oopperaseurueen, jonka on määrä esittää ooppera Ariadnesta Naxos-saarella. Lisäksi juhlissa pitäisi esiintyä myös commedia dell’arte -ryhmä. Seurueet alkavat kiistellä siitä, kuka saa esiintyä ensin. Kiista päättyy, kun hovimestari tulee paikalle ja ilmoittaa: jotta juhlat huipentava ilotulitus voitaisiin aloittaa tasan klo 21, komediaa ei ehditä esittää oopperan jälkeen eikä ennen sitä. Sen vuoksi commedia dell’arte -seurue ja oopperaseurue saavat esiintyä samaan aikaan. Alkaa vakavan oopperan ja hilpeän komedian välinen taistelu.

Ruusuritarilla aikansa johtavaksi oopperasäveltäjäksi kohonnut Richard Strauss halusi kokeilla jotain aivan uutta. Hän sävelsi musiikin näytelmään Porvari aatelismiehenä, ja näytelmän loppuun esitettäväksi hän teki oopperan Ariadne. Yleisö ei kuitenkaan ottanut teosta omakseen.

Vuolaasti soiva musiikki oli loppujen lopuksi niin hienoa, että Strauss ja libretisti Hugo von Hofmannsthal päättivät käyttää sen uudelleen. He tekivät Ariadnen ympärille kokonaisen uuden oopperan, ja nyt onnistuttiin: vuoden 1916 ensiesityksestä alkaen Ariadne auf Naxos on ollut yksi säveltäjänsä suosituimpia oopperoita.

Ariadne auf Naxos nähdään kuuden oopperatalon kansainvälisenä yhteistuotantona, joka sai ensi-iltansa 2018 Aix-en-Provencen festivaaleilla. Oopperan on ohjannut Katie Mitchell, joka palkittiin parhaana ohjaajana vuoden 2019 International Opera Award -palkintogaalassa. Musiikinjohdosta vastaa Hannu Lintu. Lavastuksen on suunnitellut Chloe Lamford, puvut Sarah Blenkinsop, valaistuksen James Farncombe ja koreografian Joseph Alford.

Ariadnen roolissa nähdään maailmalla mainetta niittävä sopraano Miina-Liisa Värelä. Hän sai hiljattain loisteliaat arviot Die Färberin -roolistaan Straussin Nainen vailla varjoa -oopperan konserttiversiossa Verbier-festivaalilla. Muissa rooleissa nähdään mm. Michael KrausJenny CarlstedtMika PohjonenDanae Kontora ja Ville Rusanen. Wienin rikkaimman miehen roolin esittää Jorma Uotinen.

 

 

arvio: Barokin juhlaa Uudenvuodenaattona – Hassen ooppera Irene Helsingin Barokkiorkesterin konsertissa

Johann Adolf Hasse. Kuva © Wikipedia.

Johann Adolf Hasse. Kuva © Wikipedia.

Pitää todella paikkansa, ettei tarvitse enää lähteä Helsingistä minnekään kuullakseen tyylinmukaisia ja taiturillisia esityksiä taidemusiikin alalla. Aapo Häkkinen oli järjestänyt taas merkittävän tapahtuman uudenvuoden lahjana pääkaupunkilaisille.

Barokin olemus on juhla ja oopperassa se kiteytyy täydellisesti. Kuten italilainen musiikinsemiootikko Gino Stefani on todennut klassikkoteoksessaan Musica barocca (1974) barokin ooppera on totaalista teatteria, johon kuuluvat ”… kulkueet, triumfit, alttarit, koneet, näköalat, lähteet, valaistukset, soihdut, tunnukset, patsaat, epigraafit, puheet, julistukset, trumpetit, lyömäsoittimet, musiikki, konsertot, sinfoniat, kantaatit, puhujat, esitykset, välisoitot, pastoraalit, komediat, melodraamat, juhlat, baletti, naamiaiset, leikit, kamppailut, taistelut, metsästykset, meritaistelut, iloitulitukset, valaitukset, banketit, kutsut, virkistykset, viinilähteet… Ja musiikki on läsnä näissä kaikissa muodoissa.”

Mutta kaikki tämä jää mielikuvituksen varaan, kun ooppera tuodaan konserttilavalle. Silti tässä Hassen harvinaisen teoksen Irenen uudelleentulemisessa ei ollut hituistakaan rekonstruktion makua mistä joskus arvostellaan vanhan musiikin liikettä. Kapellimestari, laulajat – joiden joukossa sellainen harvinaisuus kuin kolme kontratenoria yhtaikaa lavalla – orkesteri olivat niin sisällä kauden tyylissä, että kuulija/katsoja antautui tälle mykistävälle spektaakkelille täydellä emootiolla.

Tunteista eli affekteista tässä pohjimmaltaan onkin kyse. Marta Schmidt erinomaisessa käsiohjelmatekstissään antaa tärkeää taustatietoa säveltäjästä, laulajista ja tästä barokkioopperan lajista. Johann Adolph Hasse (1699-1783) oli kautensa merkittävimpiä säveltäjiä, jonka tuotannon n. 120 oopperaa vallitsivat Euroopan näyttämöitä – kilpaillen Händelin kanssa. Mutta silti hänen kohtalonsa on vähän samanlainen kuin sata vuotta myöhemmin Louis Spohrin, jonka oopperat niinikään olivat kaikkialla ohjelmistossa, mutta joita ei enää koskaan kuule missään. Kieltämättä lähin vertailukohta Hasselle on Händel; molemmat edustavat kiinteästi italialaisen opera serian lajiperinnettä. He olivat molemmat suuria melodikkoja eli toteuttivat sen mitä kauden tärkein tietoauktoriteetti Johann Wilhelm Mattheson totesi opuksessaan Der vollkommene Kapellmeister (olin väliajalla Veijo Murtomäen kanssa yhtä mieltä, että kyseinen teos on barokkimusiikin Raamattu). Matthesonille melodian hyveitä olivat keveys, rakastettavuus, selkeys ja virtaavuus. ”Pelkkä melodia liikuttaa jalolla yksinkertaisuudella, selkeydellä ja tarkkuudella sydämiä siinä määrin, että se ylittää kaikki harmonian keinot” (s. 225). Silti kun Händelin oopperoista aina erottuu joku ”hitti” (”Ombra mai fu” Xerxeessä ; ”Vieni, vieni Agrippinassa; moni aaria Cesare in Egittossa kuten ”Lingue venosa mai riposa”), en kuitenkaan menisi soveltamaan Alfred Einsteinin teoriaa ’suuruudesta musiikissa’: siinä aina verrataan kahta säveltäjää, joista toinen osoittautuu neroksi, toinen vain lahjakkuudeksi.

Hassella on sitä paitsi erityinen ansionsa orkesrterin käytössä. Alkusoitossa on jo idulla neliosainen sinfonia; loppua kohti soitinnus muuttuu yhä juhlavammaksi puhaltimien ansiosta.

Melodia liittyy molemmilla barokin tunnekulttuuriin, jota kutsutaan affektiopiksi. Se onkin olennaista myös oopperan juonessa, joka on sangen sekava; loppujen lopuksi jää hämäräksi kuka on kukin lavalla kun perinteiset gender-roolit vielä sekoittuvat musiikillisesti kontratenorien ansiosta. Libretisti Stefano Pallavicino oli sijoittanut tapahtumat Bysanttiin tai Kreikkaan, kumpaan, sillä ei ole väliä, sillä henkilöt käyttäytyvät kuten barokin ajan hovien kavaljeerit ja daamit; tämä on analogista Pariisin salonkien presiööseille, joiden romaanit tapahtuivat antiikissa, mutta henkilöt olivat valepukuisia aatelisia seurapiireistä. Ja heitä kiinnostivat vain keskinäiset monimutkaiset lemmensuhteet.

Olennaista olivat tunteet, passionit kuten Descartes niitä analysoi kuulussa kirjassaan Traité de passions: tärkeimipiä tunteita olivat ihailu, arvostus, halveksunta, anteliaisuus, ylpeys, nöyryys, rakkaus, viha, halu, toivo, pelko, kateus, epätoivo, rohkeus, katumus, ilo, suru, pilkka, sääli, suuttumus, kunnia ja häpeä jne. loputtomana luettelona. Juonen seuraaminen Hassen Irenessä ei kannata, pitää kuunnella affekteja musiikissa ja miten ne toteutuvat sävelten keinoin.

Faustina_Bordoni. Kuva © Wikipedia.

Faustina Bordoni. Kuva © Wikipedia.

Tähän projektiin kiinnitetyt laulajat tarjosivat kuulijalle henkeäsalpaavan virtuoosisia hetkiä. Jo Händelin aikana mm. Lontoossa sopraanot pantiin vertailuun; nytkin laulajat ’kilpailivat’ yleisön aplodeista. Ensiksi näytti siltä että brasilialainen kontaenori Bruno de Sa saavutti suurimmaan suosion, mutta sitten aivan lopuksi koko illan tähti Julia Lezhneva ’veti pidemmän korren’. Hän oli kuin barokin suurimman laulajattaren Faustina Bordonin inkarnaatio vuoden 2020 kynnyksellä. Hasse tiesi miten kirjoittaa loistokkaasti sopraanolle, hehän olivat naimisissa. Mutta myös kaksi muuta kontratenoria briljeerasivat ja heidän roolinsahan olivat alunperin kastraattiääniä. Max Cencic ja Davic DG Lee. Joskus unohtuu, että bel canton alkuperä oli juuri näissä äänissä, joiden ei tarvinnut laulaa rintaäänellä à la Pavarotti, vaan hieman nasaalilla soinnilla, jolla nopeat kuviot ja trillit olivat mahdollisia.

Eero Tarasti

arvio: Joulun musiikkiperinteitä Helsingissä

beethoven-2

Yliopiston kuorot Kallion kirkossa 13.12. ja Beethovenin yhdeksäs, HKO, Musiikkitalo 19.12.

Luullakseni joskus 90-luvulla kuoronjohtaja Erkki Pullinen ryhtyi järjestämään Kallion kirkossa ennen joulua konsertteja, joissa esiintyi lukuisa joukko yliopiston kuoroja. Mukana oli tietenkin Helsingin yliopiston musiikkiseuran kamarikuoro. Perinne on pitänyt: 13.12. oli taas ’Akateeminen joulukonsertti’, jossa lauloivat Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajat (Teemu Tommolan johdolla), HYMSin Kamarikuoro (Kati Pirttimaan johdolla), Hämäläis-Osakunnan Laulajat (Chloé Dufresnen johdolla), Keskisuomalaisen Osakunnan Kuoro Metsoforte (Riku Laurikan johdolla), Pohjalaisten Osakuntien Laulajat (Julia Laineman johdolla), Savolaisen Osakunnan Laulajat (Sabrina Ljungbergin johdolla) ja Wiipurilaisen Osakunnan laulajat (Eleriin Müüripealin johdolla).

Vuosien saatossa ohjelmisto ja myös koko tilaisuuden mise-en-scène on kehittynyt. Aiemmin laulettiin lähinnä vain perinteisiä kaikkien jo osaamia joululauluja, joita saa muutenkin kuulla kauden aikana enemmän kuin tarpeeksi (erityisesti ne perheet, jotka kotona laulavat niitä pianon säestyksellä itsekin). Nyt kuultiin suuri määrä aivan uusia sävellyksiä, aiemmin tuntemattomia säveltäjiä, mikä toi vaihtelua. Lomassa yleisö sai laulaa muutaman tutun joululaulan Sylviasta En etsi valtaa loistoa saakka, mikä oli aivan mukavaa. Mutta vaikuttavinta oli kenties kaikkien kuorojen yhteisesiintyminen kirkon lehtereiltä ympäri salia. Akustinen efekti oli sangen vaikuttava. Kallion kirkko on juuri omiaan tällaiseen tilamusiikkiin. Kuorojen sitten tullessa ja poistuessa lavalta vuoron perään, tyhjän tilan täytti taas ympäri salia kaikunut vokaliisi, kaikkien kuorojen meditatiivinen hyminä. Tällaisen perinteen ylläpitäminen on todellista musiikkiaktivismia nykymaailmassa. Sitä paitsi kuorolaulu on ylipäätään taidemusiikin harjoituksen kivijalka koko maassamme.

Toinen hieman tuoreempi jouluperinne on Helsinki Filharmonian kauden päätöskonserttti, jossa kuullaan ’vain’ Beethovenin yhdeksäs. Hyvä ettei sen rinnalla ollut mitään muuta, sillä teos jo sinänsä täyttää koko ajan. Matti Rautio sanoi Beethovenin sinfonioista kerran, että salissa on aina joku, joka kuulee sen ensi kertaa ja jolle siitä tulee ratkaiseva elämys. Beethovenin yhdeksäs on valtava, suorastaan käsittämätön teos, sillä tekstin, kuoron ja solistien yhdistäminen sinfoniaan eli ’absoluuttiseen musiikkiin’ oli innovaatio. Mietin finaalissa, että palautuuko tämä mihinkään aiempaan genreen, ts. oopperaan, oratorioon, kantaattiin jne. ja totesin, että ei palaudu. Schillerin teksti on nerokas, kun sen lukee aina uudelleen ja uudelleen ja mieluiten saksaksi, sillä suomennos ei ole aivan tarkka, esimerkiksi Zauber ei ole voima, vaan taika, lumous. Esityksestä muodostui unohtumaton kokemus kiitos orkesterin, solistien (Sophie Karthäuser, Katrin Wundsam, Werner Güra ja Paul Armin Edelmann) ja kuoron (Musiikkitalon oma), jotka noudattivat kapellimestari Bruno Weilin visiota. Ihastuin hänen tempovalintoihinsa, kerrankin scherzo soitettiin ei hätäilevästi vaan sehr tüchtig, riittävän tukevasti – kuin Furtwängler olisi ollut taustalla. Weil on todellinen muusikko, aivan kuten Herman Hessen Lasihelmipelissä, hän ei tuo itseään esille, vaan on vain ikkuna taiteen maailmaan.

Mieleeni tuli myös kuvaus siitä, miten Richard Wagner johti tämän sinfonian Bayreuthissa v. 1872. Hänen assistenttinsa Heinrich Porges kertoi siitä tarkoin artikkelissaan Die Aufführung von Beethoven’s Neunter Symphonie unter RW in Bayreuth (Leipzig: C. F: Kahnt Nachfolger, 1897). Porgesin huomioista tärkeimmät ovat seuraavat: teoksen alussa valittu tempo ei saa muodostua koko teoksen ’despoottiseksi kohtaloksi’ vaan se vaihtelee teemojen karaktäärin mukaan. Porges antaa tästä musiikkiesimerkkejä. Wagner väitti itse olevansa aino kapellimestari, joka uskalsi esittää adagion sille kuuluvalla hitaudella. Ja ennen kaikkea musiikin sustanssissa kamppailevat ideaalinen ja aistimellinen (sinnliche), mikä luo teoksen dramaattisen jännitteen (tämä tulkitsen oman eksistentiaalisemiotiikkani valossa tietyllä tavalla, Moin ja Soin taisteluksi, mutta se on toinen stoori). Beethovenin yhdeksännestä avautuu loputon filosofisten tulkintojen horisontti. Yleisö poistui salista ’feuerbetrunken’ (tulesta juopuneina).

– Eero Tarasti

arvio: Musiikkia Oodissa – Nina Barkalayan romanttinen pianoilta 12.12.2019

Nina Barkalaya

Nina Barkalaya

Kollegani Ivanka Stoianova lähetti viestiä Pariisista, että hänen oppilaansa Pariisin VIII:sta, Nina Barkalaya oli tulossa Helsinkiin antamaan konsertteja. Jos voitaisiin mennä kuulemaan. Tietenkin, sillä nykyisin soolopianoresitaalit ovat lähes kortilla. Sain tietää, että paikkana olisi Oodi, jota en vielä ollut nähnytkään. Siis voisi käydä sitäkin testaamassa.

Oodi on eleganttia nykyarkkitehtuuria, muistuttaa suuresti Bakun Aliyev-museota, joka on yhtälailla virtaviivainen kuin ilmassa kelluva alus. Kävin yläkerran tasolla, jonne oli neuvottu menemään. Kirjatarjonta oli tuota aikamme leikkikalukirjastoa, kaupallisia opuksia, joiden ikä on kolme kuukautta ja jotka täyttävät myös kirjakauppojen hyllyt. Tosin oli siellä sentään erään Eero Tarastin Musiikki ja humanismi hyllyssä, mutta ei Eila Tarastin Helvi Leiviskä -elämäkertaa – vaikka joku oli sen ehkä jo lainannut.

Konsertti oli ns. Maija-salissa. Taiteilija tuli vastaan jo ovella kauhuissaan, sillä salissa oli vain katkaistu sähköinen Yamaha. Hän sanoi, ettei tiennyt pystyykö viemään ison romanttisen ohjelman läpi. Konsertti pääsi kuitenkin alkamaan, mutta yleisön käytös oli uskomatonta: vahtimestari ei tiennyt, mikä on konsertti, vaan päästi väkeä sisään ja ulos kesken soiton. Virkailijat valokuvasivat ja seisoskelivat salin edessä oven vieressä. Jopa kiinalaiset opiskelijat, jotka eivät olleet koskaan olleet konsertissa, käyttäytyivät paremmin, kuten totesin kuukausi sitten.

Mutta illan pianisti sopeutui ihailtavasti näihin ankeisiin olosuhteisiin. Hän on Moskovan Tshaikovski-konservatorion dosentti ja taiteidentutkimuksen kandidaatti (korkea oppiarvo Venäjällä) sekä Pariisin yliopiston tohtori. Aluksi kuultiin sikermä Chopinin etydejä, joista hän sai etydimäisyyden katoamaan estetiikan johtotähden alle. Erityisesti oktaavietydi vaihtui ilmeikkääksi narratiiviksi, jossa keskitaitteen väliäänet muuttivat musiikin dialogiksi. Kolme valssia olivat kaikki viehättäviä ja puhuttelevia. Flyygelin sähköinen sointi oli tosin liian voimakas jopa pianissimoissa.

Andante spianato et Grande polonaise brillante op. 22 oli illan huippuja. Harvoin tästä poloneesista tulee yhtaikaa näin vivahteikas ja samalla virtuoosinen, tempot oikeat. Ylipäätään Barkalayan takana on loistava venäläinen koulu, koko ilta oli nautittavaa pianismia. Väliaikaa ei pidetty ollenkaan, vaan jatkettiin suoraan Lisztin Ricordanzalla ja siitä Rahmaninovin hurmaaviin Kreisler-sovituksiin: Liebesleid ja Liebesfreud – aivan kuin Goethen runossa leidvoll und freudvoll… Ne olivat aitoa romantiikan kulttuuria, transkriptioiden maailmaa. Rahmaninovin Etude-tableau jäi välinumeroksi, sillä tietenkin odotettiin jo miten venäläisranskalainen pianisti tulkitsee Sibeliuksen Valse tristen. Pääpaino oli ’tristessä’ ja äärimmäisen hitaissa, mietteliäissä tempoissa. Loppuun luvattu Skrjabinin sonaatti sai jäädä toiseen kertaan. Se oli järkevä valinta, sillä jo tämä ohjelma oli monumentaalisen laaja ja esitteli monipuolisesti tämän musiikkitieteilijän etevät taidot myös muusikkona.

– Eero Tarasti