Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Review: Émilie – The Female Faust

Kaija Saariaho’s opera Émilie at the Finnish National Opera, Helsinki, Monday, April 6, 2015.

Saariaho’s opera takes the spectator/listener immediately into its network and texture of music, image, colour and stage. To stay 1h 20 min inside this sound bath is pleasant. One is as if floating in an oniric state. Yet, here the narrative is definitely Europe in the 18th century. Amin Maalouf has utilized original texts and sources, but made a dramatic arrangement. The historical time is indicated by a harpsichord from beginning to end, an instrument which the real Émilie du Châtelet played. But as to the stage, it is true what the director Marianne Weems says, namely that the elegant and complex composition of Saariaho calls for a design beyond the boundaries of backdrops and set pieces. This is namely an opera of a human mind, not necessarily woman or man, transgressing the boundaries of the empirically observable world. So it is transcendental.

Saariaho is fascinated by protagonists with some obsessional ‘project’ to be filled – like in Simone’s passion. Here Émilie’s passion is to get immersed into the universe dominated by the beauty of mathematical, geometrical, eternal and rational laws. In the climax of the opera she sings high pitched about Principia mathematica (in monk Latin pronouncing prinsipia and sisero) as an extatic declaration. The feminist rhetoric gesture is less convincing. She is united with the whole macrocosm. Unfortunately her microcosm is limited by and bound with triviality: biological processes of her body. Here is the inner conflict of the whole opera. Is is a great narrative, strong enough to captivate the interest of the audience during the whole performance.

There are not many operas about science and scientists. Oswald Spengler has said that science dies if it does not become an experience to anyone. For Émilie, her science of mathematics is indeed a deeply felt personal issue, even more important than life itself. Of course what comes first to one’s mind is Faust. The Germans never got their dream: a Faust composed by a German composer, a Mozart, Beethoven or Wagner. Faust is at the beginning somewhat in the same situation as Emilie: Habe nun, ach! Philosophie, Juristerei und Medizin und leider auch Theologie durchaus studiert, da steh ich nun ich armer Tor, und bin so klug als wie zuvor! (I have studied all sciences and here I stay as stupid as before.) Then comes Mephisto with his offer which Faust accepts. There is a remarkable difference, however, since Émilie never doubts her science, erudition and wisdom. They remain her major aspiration and belief until the end of the opera. She imagines how her great work would appear posthumously. It is important because she wants to be remembered and ‘eternalized’ . Even at the risk of what Jean Cocteau said later: C’est mieux d’être l’homme vivant et l’artiste posthume que le contraire. Emilie’s Mephistos are Voltaire and thereafter her lover Saint-Lambert. However, she does not abandon herself totally to worldly temptations, but keeps her passion for science.

In music, the comparison points would be Schoenberg’s Erwartung or Poulenc’s La voix humaine. As Émilie sings the tragedy and death always loom in the finale. Yet, if one likes, one could recall Luonnotar of Sibelius, a work about the myth of the creation of the world, not far afield from Emilie’s visions albeit in the Age of Reason. True, Saariaho’s music has a fateful atmosphere as if anticipating a personal tragedy, but it also has an exaltation of orchestral effects apt to portray the universe. If Émilie’s own microcosm approaches its end because the principles of mathematics did not reach it, this is one version of the destiny of the universe. This reminds me of a lecture by Nobel prize winner in physics, professor Saul Perlmutter last November at the University of Aix-Marseille: The universe has three alternatives: 1) if everything started with the Big Bang it will also end the same way: so, not so nice, 2) everything is getting faster and faster and so at the end we will disappear: neither a good idea 3) everything is getting slower and slower and so the universe will never end: this sounds good! Saariaho’s musical universe is somewhat an analogy with the idea of an unending nature. Fortunately so as I said, and so the experience of listening to it is analogous to a Japanese Nô theater. Nevertheless, the music also has its dramatic moments. Variety is created by adding a duetto voice of Voltaire or a child but it more or less duplicates the soprano voice. Visually the most impressive is perhaps the fourth one, Rays. Camilla Nylund mastered her role with much devotion, style and vocal splendour. The orchestra performed skillfully under André de Ridder, who kept the global form in his hands and built dynamic highlights convincingly. The harpshichordist distinguished herself as well.

— Eero Tarasti

Arvio: Kaija Saariahon Émilie (2010)

large_2611_

Kaija Saariahon kolmas ooppera Émilie (2010) on jo lähtökohtaisesti hyvin erilainen kuin kaksi edellistä L’Amoir de Loin (2000) ja Adriana Mater (2005). Vaikka libretisti on kaikissa kolmessa Amin Maalouf, Émilie ei kerro tarinaa, vaan maalaa henkilökuvan tiedenainen Émilie du Châtelet’sta (1706–1749) – aikansa yhdestä lupaavimmasta matemaatikosta ja fyysikosta, jonka uran katkaisi traaginen synnytyksen jälkeinen kuolema vain 42-vuoden iässä. Émilien päätyöksi jäi muutamien tärkeitten lämmön ja valon ominaisuuksia tutkivien esseitten lisäksi ranskankielinen käännös Isaac Newtonin tiedemaailman mullistaneesta Philosophiae Naturalis Principia Mathematica -teoksesta. Työn ainutlaatuisesta arvosta kertoo, että tämä Châteletin kirjoittama Newtonin järkälemäisen teoksen käännös ja kommentaari on vieläkin käytössä.

Saariahon monologiooppera Émilie sijoittuu Émilie du Châtelet’n viimeisiin hetkiin juuri ennen kohtalokasta synnytystä. Ooppera avautuu kohtauksella, jossa Émilie kirjoittaa kirjettä rakastajalleen, kahlitsemattoman intohimonsa sen hetkiselle kohteelle runoilija Jean François de Saint-Lambertille. Kirjoitusnopeutta tavoitteleva puhelaulu aloittaa teoksen hitaasti tavu kerrallaan sanojen rytmiä mukaillen. Aivan uusi taso arkipäiväiseen karakteriin syntyy, kun Émilie kertoo ennakkoaavistuksestaan. Sana ennakkoaavistus myös avaa ilmaisun puheesta lauluksi, siirtää teoksen tunnelman arkipäiväisestä kohtalokkaaksi ja samalla musiikin aivan toiseen ulottuvuuteen.

Teoksessa vuorottelevat päähenkilön nykyhetki, muistot ja aavistukset tulevaisuudesta. Oopperan juoni on Émilie itse – tutustumme häneen vähitellen teoksen edetessä. Émilie on säihkyvän älykäs nainen, jonka elämää hallitsee intohimo työhön ja miehiin. “En ole koskaan oppinut rakastamaan toisella tavalla”, hän toteaa. Sekä työhön että kulloinkin eri mieheen kohdistuva palava rakkaus on omistavaa, intohimoista ja kuluttavaa – yhtä lailla henkistä kuin fyysistä intohimoa. 80 minuuttinen oopera jakautuu yhdeksään lyhyehköön kohtaukseen, jotka esittelevät kukin hiukan erilaisen näkökulman Émilieen. Väsymätön työnteko vuorottelee oikullisen ja voimakkaan sosiaalisen elämän kanssa. Émilie hehkuu älyllisen ylivertaisuutensa valossa, mutta kiroaa seuraavassa hetkessä pinnalliset seurapiirit ja niitten tekosiveellisen elämän.

Vaikka tietty yöllinen mietiskelevyys hallitseekin musiikin yleisilmettä, se vaihtaa myös tehokkaasti karakteria rytmisestä iskevyydestä, hämyisiin lyömäsoitin ja puupuhallinsointeihin. Puhelaulumaiset säveltasoitaan monotoniset jaksot vuorottelevat huikean majesteettisten melodialinjojen kanssa. Saariahon musiikki tavoittaa vaivatta niin fysiikan mysteerien kuin rakkauden intohimonkin tunnelman. Saariahomaiset korkeuksia tavoittelevat hivelevät melodiakaarrokset kuljettavat tarinaa eteenpäin. Usein puhelaulua lähenevä tieteellisten keksintöjen kuvaus liittyy kuin vaivihkaa osaksi Émilien tarinan kokonaisuutta. Dramaattiseksi kulminaatioksi muodostuu tavu tavulta korkeusissa laulettu Newtonin kirjan nimi käännöstyö, jonka Émilie toivoo saavansa vielä ennen lapsen syntymää valmiiksi. Ehkä hätkähdyttävänä kärjistyksenä työn tärkeydestä, Émilie toivoo oopperassa, että jos synnytyksessä kaikki menee hyvin, hän pitää kohta käsissään painettua valmista kirjaa.

Teoksen elektroniikkaosuus on karsittu ja samalla äärimmäisen fokusoitu. Yllättävän ulottuvuuden Camilla Nylundin heleään sopraanoon tuovat sen live-elektroniikalla muunnellut kerrannaiset. Émilien elämän tärkeimmät miehet, rakastajat ja isä, näyttäytyvät sekä tekstissä että Nylundin laulussa, joka on paikoin transponoinnin lisäksi muokattu ominaisuuksiltaan miesäänen kaltaiseksi. Kun Émilie lainaa vaikkapa Voltairea, kuulemme tämän kuvitellun äänen samanaikaisesti Nylundin äänen rinnalla. Vaikutelma on aavemainen. Keinovaraa on käytetty niukasti ja tehokkaasti musiikillisesti juuri oikeilla hetkillä. Joskus miesäänet on toteutettu Dan Dobsonin äänisuunnittelussa erinomaisesti, välillä sävy jää kuitenkin konemaisen epäluonnolliseksi. Hyvin vallitsevana läpi koko teoksen kulkeva cembalostemma vahvistuu elektroniikassa. Sen repetitio-ostinatotekstuureitten paikoin rauhaton karakteri saavat lisäulottuvuuden äänen liikkuessa kaiuttimistossa ympäri salia. Pienet elektroniikassa vahvistetut eleet, sulkakynän rapina paperia vasten, huokaukset ja kuiskausrepliikit ikään kuin peilaavat Émilien mielen liikkeitä kietoutuen samalla cembalon repetitioihin, jotka rapisevat kuin hiekka elämän tiimalasissa mitaten näitä Émilien kohtalokkaita viimeisiä hetkiä.

Camilla Nylund loistaa Émilienä. Nylundin kirkas ja puhdaslinjainen ääni on kuin elementissään nykymusiikin tulkkina. Oopperassa keskeisenä teknisenä haasteena oleva puhelaulun yhdistäminen lauluun sujuu häneltä täysin vaivattomasti. Niin ikään yhteistyö ohjaaja Marianne Weemsin ja Nylundin välillä on tuottanut hyvin uskottavan Émilien, jossa tunteitten intohimo yhdistyy säkenöivään älykkyyteen.

Muistikuvani oopperasta oli toisesta Émilie-produktiosta, jossa näyttämöä hallitsi massiivisen raskas aurinkokuntaa kuvaava mekaaninen häkkyrä. Positiivinen yllätys olikin, että Suomeen tuodussa Spoleton-festivaalin produktiossa lavastus oli aineettoman keveä. Claudia Stephensin puvustuksessa on myös suureksi huojennukseksi luovuttu raskautta ilmentävästä kumimaisesta tekomahasta ja valittu vaatetus, joka voisi kätkeä sisäänsä myös raskausvatsan. Neil Wilkinsonin suunnittelemassa lavastuksessa tyyliltään 1700-luvulle sijoittuva Émilien työhuone saa seurakseen modernin puhdaslinjaiset videokankaat, joille projisoidut Austin Switserin videot myötäilevät oopperan tarinaa. Katosta riippuvat toisinaan läpinäkyvät, toisinaan läpinäkymättömät videokankaat jakavat ja muuntelevat staattista näyttämökuvaa hienovaraisesti.

– Maija Hynninen, 2015

Kaija Saariaho: Émilie (2010)
Suomen Kansallisooppera, suuri näyttämö, 31.3.2015
Rooleissa:
Camilla Nylund, Émilie
Musiikinjohto André de Ridder
Ohjaus
Marianne Weems
Apulaisohjaaja
Jessie Mills
Lavastus
Neal Wilkinson
Videosuunnittelu
Austin Switser
Valaistus
Allen Hahn
Äänisuunnittelu
Dan Dobson
Puvut
Claudia Stephens

#Boulez90

Kuva: Helsingin Juhlaviikot / Sasa Tkalcan.

Kuva: Helsingin Juhlaviikot / Sasa Tkalcan.

Tänään yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä Pierre Boulez on niin kertakaikkisen  järkälemäinen hahmo koko toisen maailmansodan jälkeisessä musiikissa, että yksittäisen lyhyehkön kirjoituksen puitteissa on mahdollista tehdä vain muutamia pintaraapaisuja hänen elämäntyönsä kokonaisuuteen.
Laajempi yleisö tuntee Boulezin ennen kaikkea kapellimestarina. Kiehtovaa onkin, että Boulezin kapellimestarinura sai alkusysäyksensä sattumalta vuonna 1959 hänen sijaistaessaan sairastunutta Hans Rosbaudia Baden-Badenissa. Konsertti oli menestys ja poiki vierailukutsuja mm. Amsterdamin Concertgebouw’n ja Berliinin filharmonikkojen eteen.
Seuraavan vuosikymmenen aikana Boulezin asema 1900-luvun musiikkiin erikoistuneena kapellimestarina vakiintui. Pitkä yhteistyö Clevelandin orkesterin kanssa alkoi. Seitsemänkymmentäluvulla Boulez toimi sekä New Yorkin filharmonikkojen (1971-1977) että BBC:n sinfoniaorkesterin (1971-1975) ylikapellimestarina. Nykymusiikkiyhtye Ensemble InterContemporainin hän perusti 1976 osana ehkä suurinta saavutustaan, Pariisin musiikkikeskus IRCAMia.
Kuusikymmentäluvulta alkaen Boulez on tehnyt huikean määrän unohtumattomia levytyksiä 1900-luvun musiikista. Pariisin oopperassa taltioitu Bergin Wozzeck muodostui klassikoksi, jota vasten kaikkia myöhempiä levytyksiä on peilattu. Friedrich Cerhan täydentämän Lulun ensilevytys on niin ikään vertaansa vailla.
Anton Webernin tuotannosta Boulez on tehnyt kaksi kiitettyä kokonaislevytystä. Ilman Boulezin esitaistelua Webern olisi tuskin saanut ansaitsemaansa jalansijaa kantaohjelmistossa. Boulezin ansiosta me osaamme tarkastella myös Debussya laajemmasta perspektiivistä pelkän utuisen impressionismin sijaan. Ja mitä Stravinskyyn tulee, monet pitävät juuri Boulezin levytyksiä kaikkein autenttisimpana.
Bayreuthissa Boulez osoitti olevansa visionääri myös Wagnerissa. Vuoden 1970 Parsifal sekä Patrice Chéreaun ohjaama Ringin satavuotisjuhlaproduktio hakevat vertaisiaan. Boulez siivosi perinteisen Wagner-paatoksen ja paljasti säveltäjän partituurien yksityiskohdat viimeistä piirtoa myöden. Orkesterilaiset protestoivat aluksi, mutta Boulez ei tinkinyt näkemyksestään. Lopputulos puhuu puolestaan vielä lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin.
Kapellimestarina Boulezilla on aina ollut pistämätön kokonaismuodon taju sekä kyky luoda tiheimmästäkin kudoksesta läpikuultava. Kun hän ryhtyi yhdeksänkymmentäluvulla levyttämään Mahleria ja Bruckneria nämä hyveet pääsivät täyteen kukoistukseensa. Boulezille Mahler ei ollut freudilainen sairaskertomus, vaan 1900-luvun airut, jonka muodon keksintä ja taito käsitellä suurta orkesteria hakevat vertaistaan.
Yksi Boulezin hienoimpia levytyksiä on vuonna 1996 Wienin filharmonikoiden kanssa taltioitu Brucknerin kahdeksas sinfonia. Kokonaisarkkitehtuuri on järkähtämättömän tarkkaan harkittu, sointi upea ja kokonaisuus ravistelee vailla rahtustakaan ylimääräistä paatosta. On sääli, ettei Boulezin muuta Bruckner-ohjelmistoa ole ainakaan vielä saatu levylle saakka.
Boulezin kriitikot ovat pitäneet hänen johtamistaan viileän analyyttisena. Kenties tämä mielikuva on lähtöisin enemmänkin hänen pienieleisestä työskentelystään korokkeella kuin soivasta lopputuloksesta. Skeptikoiden on suositeltavaa perehtyä esimerkiksi Mahler-juhlavuosien 2009-2011 aikana rekisteröityihin konserttitaltiointeihin, joiden intensiteetti on aivan uskomaton.
Muusikot ovat kiittäneet Boulezia nimenomaan hänen työskentelynsä selkeydestä. Ensemble Modern Orchestran viulisti Markus Muench luonnehti Boulezin johtamista keskustelussamme seuraavasti:
”Hän tietää tarkalleen, mitä haluaa ja kykenee viestittämään sen selkeästi orkesterille saaden aikaan juuri haluamansa soivan lopputuloksen”.
Ei liene sattumaa, että juuri Boulezin johdolla monet nuoriso-orkesterit ovat soittaneet kokeneiden ammattilaisorkesterien tavoin.
Vaikka kapellimestarin työ onkin Boulezin uran näkyvin aspekti, hän on mieltänyt itsensä kuitenkin aina ennen kaikkea säveltäjäksi. Seitsämässä vuosikymmenessä sävellyksiä on syntynyt vain kolmisenkymmentä, tosin useimmista lukuisia, hyvinkin erilaisia versioita.
Boulezin läpimurtoteos oli alttosolistille ja kamariyhtyeelle sävelletty Le Marteau sans maitre (1953/1955). Teos teki syvän vaikutuksen myös Igor Stravinskyyn, joka kuvaili sitä Robert Craftille oman aikansa kiinnostavimpana uutena sävellyksenä.
Vokaaliteoksista Boulezin toinen magnum opus on Pli selon pli (1957-1962/1984/1989) sopraanolle ja orkesterille. Stéphane Mallarmén muotokuvaksi sävelletty suurteos on kuin Mahlerin Das Lied von der Erden modernistinen vastine, vokaalisinfonia, jossa suurmuotoa rakennetaan uudenlaisin ajattelun kautta.
Tila on ollut olennainen sävellyselementti monissa Boulezin teoksissa. Eräs yksinkertaisuudessaan tyylikkäimpiä tilankäytön totetutuksia löytyy sooloklarinettiteoksesta Dialogue de l’ombre double (1984), jossa liveosuudet vuorottelevat ääninauhalle taltioitujen osuuksien kanssa ja jossa solistin paikka lavalla vaihtuu teoksen taitteesta toiseen siirryttäessä.
Pidemmälle vietyjä tilaratkaisuja on Réponsissa (1981-1984), jossa kuusi sooloinstrumenttia on sijoitettu salin eri laidoille orkesterin ollessa lavalla. Tilassa ja ajassa tapahtuva vuoropuhelu muodostaa Réponsin ytimen. Sur incisesissa (1996/1998) puolestaan lavalle viuhkamaisesti sijoitellussa solistiyhtyeessä ulkokehällä sijaitsevat harput ja lyömäsoittimet poimivat materiaalia keskelle sijoitettujen kolmen pianon kudoksesta ikäänkuin mikroskoopin alle tarkasteltavaksi.
Boulezin kenties vaikuttavin orkesteriteos on kuitenkin viisiosainen, neljäkymmentäluvulla sävellettyihin pianokappaleisiin perustuva Notations (1945/1978/1984/1997), jossa suuren orkesterin koko potentiaali hyödynnetään mitä huikeimmalla ammattitaidolla. Säveltäjä George Benjamin kutsui taannoisessa Guardianin artikkelissaan Notationsia suurenmoisimmaksi sodanjälkeiseksi orkesteriteokseksi. Väite on kova, mutta rautainen on teoskin.
Tiuhalle kudokselle ja kompleksisille rytmeille rakentuva virtuoosinen Notations on haastava teos huippuorkestereillekin. Yksi unohtumattomimpia konserttielämyksiäni onkin ollut Simon Rattlen johtamana Notations Berliinissä parin vuoden takaa.
”Berliinin filharmonikot ovat jokseenkin teoksen tasalla”, Boulez totesi hymynkareen säestämänä keskustellessani maestron kanssa lyhyesti vuoden 2009 Juhlaviikoilla.
Huomionarvoista Boulezissa ihmisenä on, että huolimatta legendaarisesta maineestaan hän ei pyri tuomaan esille itseään vaan missiotaan musiikin parissa. Vieraillessaan Helsingissä hän vaikutti vielä yli kahdeksankymppisenäkin vilpittömän yllättyneeltä siitä, että yleisö oli kiinnostunut myös hänestä itsestään musiikin ohella.
Musiikillista missiotaan Boulez on ajanut määrätietoisesti vuosikymmeniä. 1900-luvun musiikin löytämä jalansija osana kantaohjelmistoa on paljolti hänen ansioitaan kapellimestarina, säveltäjänä ja kirjoittajana. Vuosikymmenten kuluessa hänen poleeminen kirjoittajaminänsä on toki sivaltanut monia säveltäjiä ja musiikkityylejä, jotka eivät ole mahtuneet hänen kulloiseenkin maailmankatsomukseensa.
Monilta Boulezin kriitikoilta on jäänyt huomaamatta, että samalla kun hänen vimmaisesti ajamansa tavoitteet saada kantaohjelmistoa laajennettua ovat realisoituneet, ovat hänen horisonttinsa avautuneet kohti uutta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Boulez on johtanut ja levyttänyt Janácekia ja Szymanowskia. Kriittistä suhtautumistaan Sibeliukseen hän kutsui vuoden 2009 Juhlavikolla ”omaksi ongelmakseen” ilmaisten kuitenkin samalla kiinnostuksensa ja arvostuksensa seitsemättä sinfoniaa kohtaan. BBC Music Magazine kertoi Boulezin todenneen myös Vaughan Williamsin olevan ”kiinnostavaa”.
Jos haluamme katsoa Boulezin provakatorisen tyylin taakse, ymmärrämme hänen avoimuuttansa paremmin.
Boulezin kapellimestarinura on jatkunut aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt yhdeksänkympin tienoolla eläkevuodet näyttävät lopulta koittaneen. Sävellyksistä viimeisimpänä on valmistnut Derive 2:n (1988/2006) uudistettu versio. Viimeisen vuosikymmenen aikana Boulezilla on ollut työn alla Anthèmes-sooloviuluteokseen  (1991-1992) pohjaava konsertto Anne-Sophie Mutterille. Pitkät sävellysprosessit ovat aina kuuluneet Boulezin itsekriittisen työskentelyn luonteeseen.

Teksti: Jari Kallio

Tiedote: Ihanaa – jälleen oopperaa Turussa!

StoraScenen_press Newsletter_logo_1

Åbo Svenska Teaterin, Turun filharmonisen orkesterin ja Turun Musiikkijuhlien yhteistyö jatkuu tammikuussa 2016 ensi-iltaan tulevalla Mozartin oopperalla Taikahuilu.

Taikahuilu on yksi Mozartin suosituimpia oopperoita. Sen sadunomaiset tapahtumapaikat ja roolihenkilöt sekä hurmaava musiikki tekevät siitä teoksen, jota kaikenikäiset katsojat haluavat nähdä aina uudelleen. Tällä kertaa teos sijoitetaan retrofuturistiseen raamiin. Ooppera esitetään Åbo Svenska Teaterin päänäyttämöllä. Suomen vanhimman teatteritalon kauniin salin koko ja loisto mahdollistavat idyllisen kokonaisvaltaisen oopperaelämyksen.

Toteutuksesta vastaa Figaron Häät -oopperasta (2013) tuttu upea kansainvälinen menestystiimi, niin kapellimestarin, ohjaajan, lavastajan, valosuunnittelijan kuin myös osittain roolituksen osalta.

Kapellimestarina toimii Ville Matvejeff, joka on juuri valittu TMJ:n taiteelliseksi johtajaksi. Oopperan ohjaa John Ramster ja lavastaa sekä puvustaa Bridget Kimak. Valaistussuunnittelusta vastaa Jake Wiltshire, apulaiskapellimestarina toimii Marko Autio ja tuottajana Liisa Mattila.

Rooleissa loistavat mm. seuraavat laulajat: Prinssi Taminon roolissa brittiläinen tenori Sam Furness, joka teki juuri loistavan debyytin Lontoon arvostetussa Wigmore Hallissa. Paminaa  esittää sopraano Susanna Andersson, joka oli mukana Figaron Häissä. Häntä voi seuraavan kerran kuulla pääsiäisenä Turussa TFO:n Matteus-passiossa. Ylipappi Sarastron roolissa laulaa turkulainen bassolahjakkuus Nicholas Söderlund. Linnustaja Papagenon roolissa on Waltteri Torikka, joka hurmasi Figaron Häissä ja on parhaillaan mukana Tähdet Tähdet-ohjelmassa.  Papagenan roolin laulaa Johanna Isokoski ja kaitsijapapin laulaa baritoni Gabriel Suovanen, joka kuuluu oopperamaailman arvostettuihin suomalaisnimiin. Ooppera lauletaan saksaksi ja tekstitetään sekä ruotsiksi että suomeksi.

Esityspäivät:
to 28.1.16  19:00
la 30.1.16  15:00
ke 3.2.16  19:00
pe 5.2.16  19:00
la 6.2.16  15:00
ti 9.2.16  19:00
pe 12.2.16  19:00
ti 16.2.16  19:00
to 18.2.16  19:00
pe 19.2.16  19:00

Liput tulevat myyntiin tiistaina 24.3. klo 12.  Suurin osa Figaron Häät -oopperan lipuista vuonna 2013 myytiin erittäin nopeasti, varmista siis itsellesi parhaat paikat heti.
Taikahuilun lippuja on saatavilla seuraavissa myyntipisteissä:

Åbo Svenska Teaterin lipunmyynti
Aurakatu 10, Thalia
Ti-la klo. 12-18
Puh. (02)- 277 73 77
biljetter@abosvenskateater.fi

Turun konserttitalon myyntipalvelu
Aninkaistenkatu 9
Ma–pe klo 9–15
Puh. (02) 262 0333
kulttuuri.myynti@turku.fi

www.lippupalvelu.fi
0600 10 800 (1,98€/min+pvm)
Lippujen hinnat:
Normaali A/75€, B/70€ ja C/62€
Ryhmät/eläkeläiset A/70€, B/65€ ja C/57€
Opiskelijat A/70€, B/65€ ja C/35€

Tiedote: Koululaiset kantaesittävät Jean Sibeliuksen lapsuudesta kertovan oopperan

b6a2a226c4f66974_org     a29a64fb48fdfe02_400x400ar

Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuonna kansallissäveltäjän rakastettujen sävellysten lisäksi voi kuulla myös ihan uutta musiikkia, kun espoolaisen Jousenkaaren koulun oppilaat kantaesittävät ammattilaulajien kanssa Olli Kortekankaan säveltämän oopperan Sibeliuksen lapsuudesta. Kansallisoopperan koululaisoopperoita on esittänyt jo 13 500 koululaista. Jannen salaisuudesta järjestetään ensi kertaa myös suurelle yleisölle avoimia esityksiä.

27.3. saa kantaesityksensä Kansallisoopperan kuudes koululaisooppera Jannen salaisuus, joka kertoo Jean Sibeliuksen lapsuudesta. Olli Kortekankaan säveltämään oopperaan libreton on laatinut Minna Lindgren. Teoksen esittää 55 espoolaisen Jousenkaaren koulun 4.–5.-luokkalaista, joiden rinnalla esiintyvät oopperalaulajat Ann-Marie Heino, Aki Alamikkotervo ja Hannu Forsberg. Orkesterina toimii pianisti Maarja Plink sekä nuori viulisti Sibelius-Akatemian nuorisokoulutusosastolta.

Teoksessa seikkailee ”Janne” Sibelius 11-vuotiaana koululaisena 1870-luvun Hämeenlinnassa. Juulia Tapolan ohjaama ooppera kuvaa koululaisen kasvua kohti salattua haavettaan ja ominta osaamistaan – säveltämistä. Todellisiin tapahtumiin perustuvassa tarinassa isää ikävöivä Janne inhoaa märkien huopatossujen hajua ja pianotunteja, anoo eksentriseltä Pehr-sedältä viulua lahjoitettuaan omansa köyhälle ystävälleen, osallistuu Hämeenlinnan torilla 300 lapsen lumisotaan, kääntyy ujouttaan selin yleisöön viulua soittaessaan ja kuulee miten räsymaton värikkäät raidat alkavat soida. Teoksen sanomana on, että jokaisessa on jotain ainutlaatuista, ja että merkkihenkilökin on joskus ollut omaa polkuaan etsivä lapsi.

Musiikillisesti teoksessa on viittauksia useaan Sibeliuksen sävellykseen. Myös kaikkien seitsemän sinfonian sävellajit yhdistyivät Kortekankaan käsissä yhdeksi melodiaksi. Taina Relanderin lavastus ja puvut heijastelevat aikakauden henkeä porvariskoteineen ja luokkahuoneineen. Valaistuksen Alminsalin esityksiin suunnittelee Vesa Pohjolainen.

Koululaisoopperan valmisteluvaiheessa 40–60 oppilaan ryhmä perehtyy opettajansa johdolla teoksen musiikkiin, roolihahmoihin ja aiheeseen sekä opettelee näyttämöilmaisua. Teoksen aihepiiriin perehdytään eri oppiaineiden kautta Oopperalta saadun materiaalipaketin avulla, ja ohjaaja ja pianisti käyvät koululla harjoittamassa musiikkia ja valmistelemassa ohjausta. Esityspäivän aikana ooppera harjoitellaan muusikkojen johdolla valmiiksi pukuineen, maskeerauksineen ja lavastuksineen. Päätteeksi ooppera esitetään koulutovereille ja perheille.

Nyt ensimmäistä kertaa muullakin yleisöllä on mahdollisuus kokea koululaisoopperoiden ainutkertainen energia, sillä Jannen salaisuuden kantaesityksen jälkeen järjestetään kaksi yleisölle avointa esitystä. Lokakuusta 2015 alkaen teosta esittävät kymmenet koulut eri puolilla Suomea. Kansallisooppera on tuottanut koululaisoopperoita 5.–6.-luokkalaisten kanssa jo 14 vuoden ajan, ja omakohtaista kokemusta oopperan tekemisestä on saanut 13 582 oppilasta 267 koulussa eri puolilla Suomea. Päämääränä ei ole ainoastaan tutustuttaa oopperaan taidemuotona, vaan taiteellisen prosessin läpikäyminen lisää myös itsetuntemusta, opettaa sosiaalisuutta ja on voimauttava kokemus.

Jannen salaisuus on Olli Kortekankaan kahdeksas ooppera. Kortekankaan oopperoista on Kansallisoopperassa aiemmin nähty Joonan kirja (1995) ja Isän tyttö (2009). Kirjailija–toimittaja Minna Lindgren debytoi Jannen salaisuuden myötä libretistinä.

Olli Kortekangas: Jannen salaisuus
Kantaesitys 27.3. klo 18 Alminsalissa
Yleisölle avoimet esitykset 28.3. klo 12 ja 15 Alminsalissa, liput 16/9 e Lippupiste ja Oopperan lipunmyynti

http://www.ooppera.fi/