Kaija Saariahon kolmas ooppera Émilie (2010) on jo lähtökohtaisesti hyvin erilainen kuin kaksi edellistä L’Amoir de Loin (2000) ja Adriana Mater (2005). Vaikka libretisti on kaikissa kolmessa Amin Maalouf, Émilie ei kerro tarinaa, vaan maalaa henkilökuvan tiedenainen Émilie du Châtelet’sta (1706–1749) – aikansa yhdestä lupaavimmasta matemaatikosta ja fyysikosta, jonka uran katkaisi traaginen synnytyksen jälkeinen kuolema vain 42-vuoden iässä. Émilien päätyöksi jäi muutamien tärkeitten lämmön ja valon ominaisuuksia tutkivien esseitten lisäksi ranskankielinen käännös Isaac Newtonin tiedemaailman mullistaneesta Philosophiae Naturalis Principia Mathematica -teoksesta. Työn ainutlaatuisesta arvosta kertoo, että tämä Châteletin kirjoittama Newtonin järkälemäisen teoksen käännös ja kommentaari on vieläkin käytössä.
Saariahon monologiooppera Émilie sijoittuu Émilie du Châtelet’n viimeisiin hetkiin juuri ennen kohtalokasta synnytystä. Ooppera avautuu kohtauksella, jossa Émilie kirjoittaa kirjettä rakastajalleen, kahlitsemattoman intohimonsa sen hetkiselle kohteelle runoilija Jean François de Saint-Lambertille. Kirjoitusnopeutta tavoitteleva puhelaulu aloittaa teoksen hitaasti tavu kerrallaan sanojen rytmiä mukaillen. Aivan uusi taso arkipäiväiseen karakteriin syntyy, kun Émilie kertoo ennakkoaavistuksestaan. Sana ennakkoaavistus myös avaa ilmaisun puheesta lauluksi, siirtää teoksen tunnelman arkipäiväisestä kohtalokkaaksi ja samalla musiikin aivan toiseen ulottuvuuteen.
Teoksessa vuorottelevat päähenkilön nykyhetki, muistot ja aavistukset tulevaisuudesta. Oopperan juoni on Émilie itse – tutustumme häneen vähitellen teoksen edetessä. Émilie on säihkyvän älykäs nainen, jonka elämää hallitsee intohimo työhön ja miehiin. “En ole koskaan oppinut rakastamaan toisella tavalla”, hän toteaa. Sekä työhön että kulloinkin eri mieheen kohdistuva palava rakkaus on omistavaa, intohimoista ja kuluttavaa – yhtä lailla henkistä kuin fyysistä intohimoa. 80 minuuttinen oopera jakautuu yhdeksään lyhyehköön kohtaukseen, jotka esittelevät kukin hiukan erilaisen näkökulman Émilieen. Väsymätön työnteko vuorottelee oikullisen ja voimakkaan sosiaalisen elämän kanssa. Émilie hehkuu älyllisen ylivertaisuutensa valossa, mutta kiroaa seuraavassa hetkessä pinnalliset seurapiirit ja niitten tekosiveellisen elämän.
Vaikka tietty yöllinen mietiskelevyys hallitseekin musiikin yleisilmettä, se vaihtaa myös tehokkaasti karakteria rytmisestä iskevyydestä, hämyisiin lyömäsoitin ja puupuhallinsointeihin. Puhelaulumaiset säveltasoitaan monotoniset jaksot vuorottelevat huikean majesteettisten melodialinjojen kanssa. Saariahon musiikki tavoittaa vaivatta niin fysiikan mysteerien kuin rakkauden intohimonkin tunnelman. Saariahomaiset korkeuksia tavoittelevat hivelevät melodiakaarrokset kuljettavat tarinaa eteenpäin. Usein puhelaulua lähenevä tieteellisten keksintöjen kuvaus liittyy kuin vaivihkaa osaksi Émilien tarinan kokonaisuutta. Dramaattiseksi kulminaatioksi muodostuu tavu tavulta korkeusissa laulettu Newtonin kirjan nimi – käännöstyö, jonka Émilie toivoo saavansa vielä ennen lapsen syntymää valmiiksi. Ehkä hätkähdyttävänä kärjistyksenä työn tärkeydestä, Émilie toivoo oopperassa, että jos synnytyksessä kaikki menee hyvin, hän pitää kohta käsissään painettua valmista kirjaa.
Teoksen elektroniikkaosuus on karsittu ja samalla äärimmäisen fokusoitu. Yllättävän ulottuvuuden Camilla Nylundin heleään sopraanoon tuovat sen live-elektroniikalla muunnellut kerrannaiset. Émilien elämän tärkeimmät miehet, rakastajat ja isä, näyttäytyvät sekä tekstissä että Nylundin laulussa, joka on paikoin transponoinnin lisäksi muokattu ominaisuuksiltaan miesäänen kaltaiseksi. Kun Émilie lainaa vaikkapa Voltairea, kuulemme tämän kuvitellun äänen samanaikaisesti Nylundin äänen rinnalla. Vaikutelma on aavemainen. Keinovaraa on käytetty niukasti ja tehokkaasti musiikillisesti juuri oikeilla hetkillä. Joskus miesäänet on toteutettu Dan Dobsonin äänisuunnittelussa erinomaisesti, välillä sävy jää kuitenkin konemaisen epäluonnolliseksi. Hyvin vallitsevana läpi koko teoksen kulkeva cembalostemma vahvistuu elektroniikassa. Sen repetitio-ostinatotekstuureitten paikoin rauhaton karakteri saavat lisäulottuvuuden äänen liikkuessa kaiuttimistossa ympäri salia. Pienet elektroniikassa vahvistetut eleet, sulkakynän rapina paperia vasten, huokaukset ja kuiskausrepliikit ikään kuin peilaavat Émilien mielen liikkeitä kietoutuen samalla cembalon repetitioihin, jotka rapisevat kuin hiekka elämän tiimalasissa mitaten näitä Émilien kohtalokkaita viimeisiä hetkiä.
Camilla Nylund loistaa Émilienä. Nylundin kirkas ja puhdaslinjainen ääni on kuin elementissään nykymusiikin tulkkina. Oopperassa keskeisenä teknisenä haasteena oleva puhelaulun yhdistäminen lauluun sujuu häneltä täysin vaivattomasti. Niin ikään yhteistyö ohjaaja Marianne Weemsin ja Nylundin välillä on tuottanut hyvin uskottavan Émilien, jossa tunteitten intohimo yhdistyy säkenöivään älykkyyteen.
Muistikuvani oopperasta oli toisesta Émilie-produktiosta, jossa näyttämöä hallitsi massiivisen raskas aurinkokuntaa kuvaava mekaaninen häkkyrä. Positiivinen yllätys olikin, että Suomeen tuodussa Spoleton-festivaalin produktiossa lavastus oli aineettoman keveä. Claudia Stephensin puvustuksessa on myös suureksi huojennukseksi luovuttu raskautta ilmentävästä kumimaisesta tekomahasta ja valittu vaatetus, joka voisi kätkeä sisäänsä myös raskausvatsan. Neil Wilkinsonin suunnittelemassa lavastuksessa tyyliltään 1700-luvulle sijoittuva Émilien työhuone saa seurakseen modernin puhdaslinjaiset videokankaat, joille projisoidut Austin Switserin videot myötäilevät oopperan tarinaa. Katosta riippuvat toisinaan läpinäkyvät, toisinaan läpinäkymättömät videokankaat jakavat ja muuntelevat staattista näyttämökuvaa hienovaraisesti.
– Maija Hynninen, 2015
Kaija Saariaho: Émilie (2010)
Suomen Kansallisooppera, suuri näyttämö, 31.3.2015
Rooleissa:
Camilla Nylund, Émilie
Musiikinjohto André de Ridder
Ohjaus Marianne Weems
Apulaisohjaaja Jessie Mills
Lavastus Neal Wilkinson
Videosuunnittelu Austin Switser
Valaistus Allen Hahn
Äänisuunnittelu Dan Dobson
Puvut Claudia Stephens