Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Einojuhani Rautavaara -sävellyskilpailun voitti Patiparn Jaikampan

Thaimaalainen Patiparn Jaikampan on voittanut kansainvälisen Einojuhani Rautavaara -sävellyskilpailun. Kilpailun palkinto sisältää 7000 euron rahapalkinnon sekä 4000 euron arvoisen sävellystilauksen. Kilpailun tuomaristossa toimivat Mauricio Sotelo, Cornelia Bend, Kaspars Putniņš ja Johan Tallgren. Lisäksi paikalla ollut konserttiyleisö äänesti yleisöpalkinnon voittajaksi Raphaël Languillat’n.

Einojuhani Rautavaara -sävellyskilpailun loppukonsertti järjestettiin 6. heinäkuuta 2016 Viitasaarella osana Musiikin aika -festivaalia. Konsertissa Helsingin kamarikuoroa johti Nils Schweckendiek. Osallistujina oli viisi nuorta säveltäjää, jotka oli valittu kilpailuun nimettömien sävellysnäytteiden perusteella. Kilpailijat ovat kotoisin Yhdysvalloista, Thaimaasta, Singaporesta, Ranskasta ja Suomesta. Osallistujat työstivät teoksiaan työpajoissa Helsingin kamarikuoron ja kahden sävellysopettajan kanssa ennen lopullisen kilpailuteoksen kirjoittamista.

Rautavaara-kilpailun järjestävät Helsingin kamarikuoro ja Musiikin aika -festivaali yhteistyössä ammattikamarikuorojen verkosto Tenso Network Europen kanssa. Tapahtuman on perustanut Nils Schweckendiek, joka toimii myös tapahtuman taiteellisena johtajana. Tukijoina tapahtumalle toimivat sveitsiläinen Art Mentor Foundation Lucerne sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Kilpailun finalistit
Eugene Birman (Yhdysvallat)
Patiparn Jaikampan (Thaimaa)
Raphaël Languillat (Ranska/Saksa)
Matilda Seppälä (Suomi)
Diana Soh (Singapore/Ranska)

Kilpailun tuomaristo
Mauricio Sotelo, säveltäjä ja kapellimestari (tuomariston puheenjohtaja)
Cornelia Bend, SWR Vokalensemble Stuttgartin toiminnanjohtaja
Kaspars Putniņš, kapellimestari
Johan Tallgren, säveltäjä, festivaalijohtaja

Tapahtuman suojelija
Einojuhani Rautavaara, säveltäjä

http://helsinkichamberchoir.fi/rautavaara/

Musiikin aika tuo todellisia ja fiktiivisiä kulttuuriperintöjä Viitasaarelle

Viitasaaren Musiikin aika järjestetään 35. kerran 5.-10.7.2016. Festivaalin teemana on Heritage: keksityt ja aidot, muinaiset ja digitaaliset mytologiat asetetaan vierekkäin ja vastakkain konserteissa kantaesityksinä sekä Suomen ensiesityksinä.

Festivaalin säveltäjävieras on espanjalainen Mauricio Sotelo, jonka musiikki on saanut laajalti vaikutteita flamencosta ja Espanjan laulutraditioista. Sotelolta kuullaan laaja kattaus kamarimusiikkia, jossa kitaristi Petri Kumelalla on merkittävä osuus.

Festivaalin avajaiskonsertissa Viitasaaren kirkossa 5.7. klo 19 kuullaan Viitasaarella ensimmäistä kertaa vierailevaa vaskikvintetti Ensemble Schwerpunktia sekä huippusolisteja Marcus Weiss, saksofoni, Nicolas Hodges, piano, Petteri Pitko, cembalo ja Petri Kumela, kitara.

Festivaalin toisena päivänä 6.7. käydään Einojuhani Rautavaara –sävellyskilpailun finaali yhteistyössä Helsingin kamarikuoron kanssa Viitasaaren kirkossa klo 19. Konsertissa kuullaan kuorokappaleet nuorilta finalisteilta Eugene Birmanilta, Patiparn Jaikampanilta, Raphaël Languillatilta, Matilda Seppälältä sekä Diana Sohilta. Samana päivänä on myös mahdollisuus kuulla David Mossia etsimässä kadotettua melodiaa informaatioähkystä kärsivän yhteiskunnan keskeltä Ludwig Wittgensteinin kanssa. Wittgenstein sings konsertti on Teatterilla klo 16 ja Mossin Harry Partchin Bitter Music -kirjaan perustuva luentoperformanssi kuullaan torstaina 7.7. klo 16 Teatterilla.

Saksalainen huippuyhtye Musikfabrik tuo festivaalille yhden vuosikymmenen kunnianhimoisimmista kansainvälisistä uuden musiikin projekteista: Harry Partchin uudelleenrakennetut instrumentit ja niille sävelletyn uuden ja alkuperäisen musiikin. Torstaina 7.7. klo 19 kuullaan Viitasaari Areenalla Partchin laaja teos And on the Seventh Day Petals Fell in Petaluma sekä festivaalin tilaama odotettu kantaesitys Heritage Teosto-palkinnon voittaneelta Sampo Haapamäeltä. Partchin innoittamana myös lapsille suunnatuissa työpajoissa rakennetaan ja piirretään mielikuvituksellisia soittimia.

Loppuviikolla on mahdollisuus nauttia niin vokaalimusiikista sopraano Tuuli Lindebergin esittämänä kuin useiden muiden huippumuusikoiden konserteista. Festivaalin loppupuolella kuullaankin niin Markus Hohtia, sello, Emil Holmströmia, piano, Eriikka Maalismaata, viulu kuin Trio Accanton jäseniä soolokonserteissaan.

Koko ohjelma: www.musiikinaika.org

arvio: Kourallinen jännittäviä uusia teoksia ja upeaa kitaramusiikkia Suvisoitossa

Sävellyspaja 2016: Tuomas Kettunen, Kaito Nakahori, Timo Kittilä, Eugene Birman, Ulf Långbacka, Paolo Griffin, Mu-Xuan Lin, Jukka Tiensuu, Tomoya Yokokawa, Eden Rayz, Sebastian Dumitrescu, Tomi Räisänen. Kuva: Heikki Tuuli.

Sävellyspaja 2016: Tuomas Kettunen, Kaito Nakahori, Timo Kittilä, Eugene Birman, Ulf Långbacka, Paolo Griffin, Mu-Xuan Lin, Jukka Tiensuu, Tomoya Yokokawa, Eden Rayz, Sebastian Dumitrescu, Tomi Räisänen.
Kuva: Heikki Tuuli.

Sävellyspajan konsertti, Kulttuuritalo Grand
Avanti!, joht. Andres Kaljuste
Långbacka – Rayz – Yokokawa – Kittilä – Kettunen – Lin – Griffin – Dumitrescu S. – Nakahori – Birman

On lähes kymmenen vuotta siitä, kun olin itse Porvoon Suvisoiton sävellyspajassa kisällin roolissa. Saman verran on mennyt aikaa siitä, kun viimeksi vierailin Suvisoitossa. Festivaalin tunnelma on säilynyt, konserteissa tosiaan viihtyy. Tämän vuotisen festivaalin teema onkin ‘Just be’. Festivaalin taiteellinen johtaja Dima Slobodeniouk kirjoittaa ohjelmakirjassa taiteen välttämättömyydestä kaiken kiireen keskellä ja summaa: “Tämän vuoden Suvisoiton ohjelma on eräänlainen sanaton viesti: kutsu tulla olemaan läsnä, ja nauttimaan tilasta ja hetkestä musiikissa”. Perjantai-illan konserttikimara olikin runsas, Porvoon Taidetehtaalle oli kertynyt suuri joukko Avanti!-faneja. Sävellyskurssi Sävellyspajan päätöskonsertissa Kulttuuritalo Grandissa yleisö oli harvalukuisempi, mutta konsertti sitäkin jännittävämpi, kun kuultiin kymmenen kantaesitystä.

Sävellyspajalla-sävellyskurssilla on jo pitkät perinteet. Suvisoiton yhteydessä on toiminut sävellyskurssi, jonka teoksia soitettiin ensin epävirallisissa öisissä sessioissa kaljapalkalla houkuteltujen Avanti!:laisten ja Esa-Pekka Salosen voimin. Nuoret sävellysopiskelijat olivat tehneet sovituksia orkesterille, joita soitettiin harjoittelematta, mutta orkestrointivirheisiin Salosen johdolla tiukasti pureutuen. Vajaat parisenkymmentä vuotta sitten perustettu Sävellyspaja-yhdistys ry lanseerasi toisenlaisen konseptin, jossa nuoret säveltäjät säveltäisivät miniatyyrejä annetusta teemasta ja nämä teokset harjoiteltaisiin ja esitettäisiin kurssin aikana osana Suvisoiton ohjelmaa. Niin myös tehtiin tänä vuonna. Säveltäjät kirjoittivat kurssin toisen opettajan Jukka Tiensuun antaman teeman inspiroimina kolmeminuuttisen miniatyyriteoksen kamariyhtyeelle. Tämän vuoden teemana oli kuin enteillen Surutanssi. Kurssin toinen pitkäaikainen mestariseppä, Jouni Kaipainen kuoli syksyllä 2015. Hänen suuriin saappaisiinsa Sävellyspajan opettajaksi astui tänä kesänä Tomi Räisänen.

Miten säveltäjät tulkitsivat kurssin teemaa Surutanssi? Eräänlaisen tanssin olivat lähtökohdikseen valinneet kaikki, mutta sen ilmenemismuodot olivat enemmän tai vähemmän punoutuneet piiloon teoksen rakenteisiin. Tällä kertaa Avanti!:n kokonpano rakentui jousi- ja puhallinkvintetistä, pasuunasta ja harpusta. Kurssin suomalaisjoukkue Ulf Långbacka, Timo Kittilä, Tuomas Kettunen ja Sebastian Dumitrescu satsasivat uusklassiseen poljentoon ja aikalailla duuri-molli-tonaalisuuteen vivahtaviin harmonisiin rakenteisiin. Kettusen teoksesta pilkahteli paikoin jopa Sibeliuksen Valse Triste, jonka pyörteissä Kettunen oli kuvitellut yksinäisen muovipussin pyörimään tuulessa. Dumitrescun surullinen tanssi oli melankolinen tango, josta tuli paikoin Astor Piazzollan musiikki mieleen. Långbacka ja Kittilä olivat musiikilliselta poljennoltaan renessanssitunnelmissa. Musiikillinen keksintä oli suomalaisjoukkueella kohdillaan, mutta teokset olisivat kaivanneet vielä hiukan enemmän säteilevää sointiväri-iloittelua. Kanadalaisen Paolo Griffinin minimalistisen melodisen riffin päälle kasvava The Slow Burn kuvasi Kanadan suuria metsäpaloja – ehkei kuitenkaan kovin surumielisin elkein. Yhdysvaltalaisen Eden Rayzin Fantasia surutanssi – Lambada oli tanssi monessa päällekkäisessä rytmikerroksessa. Vuorenpeikkojenkin tanssia lähestynyt tummasävyinen poljento katkesi hiljaisempiin väreilevää odotusta tihkuviin suvantopaikkoihin, joita olisikin voinut olla teoksessa enemmän. Grazissa opiskelevan japanilaisen Tomoya Yokokawan teoksessa oli pääosassa melankolia tanssirytmien sijaan. Surumusiikkia teoksesta teki erityisesti alaspäinen huokaava glissandomotiivi.

Illan parasta antia olivat taiwanilais-yhdysvaltalaisen Mu-Xuan Linin, brittiläisen Eugene Birmanin ja japanilaisen Kaito Nakahorin teokset. Nakahorin teoksessa kuolleet esi-isät oli kutsuttu tanssimaan. Teoksesta teki vaikuttavan rituaaliomaisen, kun sen herkät laulavat linjat saivat säestyksekseen jalkapoljennoista rakentuneen rytmikerroksen. Linille elämä on tanssia eri musiikkien tahtiin – musiikkien joita emme voi aina itse valita. Danse, danse… sinon nous sommes perdus! (Tanssi, tanssi… muuten olemme kadotetut!) punoo kiinnostavia hybridisointivärejä pienestä kamariyhtyeestä. Harvasta tekstuurista kohti tiheämpää poljentoa etenevä teos nytkähtelee liikkeelle kuin oikosulun saanut robotti innoittuen loppua kohti ontuvaan ja epämukavaan tanssinumeroon. Kuten Lin, Birman luo vaikuttavia sointiväritehoja. Teoksen lineaarisen dynaaminen muoto rakentuu monista mielenkiintoisista tekstuurikerroksista, joista ehkä mieleenpainuvin koostuu koko yhtyeen voimin toteutetuista hengitysäänistä.


Sebastian Fagerlund, Ismo Eskelinen, Dima Slobodeniouk, Avanti!. Kuva: Heikki Tuuli.

Sebastian Fagerlund, Ismo Eskelinen, Dima Slobodeniouk, Avanti!. Kuva: Heikki Tuuli.

19.00 Konsertti, Taidetehdas, Avanti-sali
Dima Slobodeniouk, joht.

Ismo Eskelinen, kitara
Camerata Flamenco Project
de Falla – Fagerlund – Skrjabin – Camerata Flamenco Project – Satie – de Lucia – de Falla

Illan toisella konsertilla ei ollut sen kummempaa nimeä, mutta sen teemana oli selvästi espanjalainen flamenco. Konsertin kaksi puoliaikaa olivat kuin kaksi eri konserttia, niin kaukana niitten maailmat tuntuivat olevan toisistaan – kumpainenkin omalla tavallaan keskittynyt, viimeisen päälle hiottu ja omassa genressään suvereeni. Ei käy kiistäminen, että minulle ensimmäinen puoliaika oli se tutumpi maailma, kun taas toiselle puoliajalle oli keskittynyt joukko teoksia, jotka sykähdyttivät salintäyttä Avanti!-faneja. Miksei, jos konsertin saa näin täyteen.

Konsertin pääteos Sebastian Fagerlundin kitarakonsertto Transit (2013) tarjosi hehkuvan sointiväri- ja karakterikirjon sulavaliikkeisesti etenevänä yksiosaisena jatkumona. Ismo Eskelinen aloitti konsertin Manuel de Fallan soolokitarateoksella Homenaje (1920) virittäen salintäyden yleisöä kuuntelemaan kitaran hiljaisimmatkin nyanssit. Kun sitten de Fallasta siirryttiin Fagerlundiin, konserton flamencovaikutteet tuntuivat itsestään selviltä ja samalla perustelluilta. Transit rakentuu selvästi toisistaan erottuville, tunnelmaltaan ja tekstuuriltaan erilaisille jaksoille. Fagerlundin ideavarasto tuntuu ehtymättömältä ja tästä runsaudensarvesta konserttoon on päätynyt ruhtinaallisesti hyvin toimivaa materiaalia.  Kitaran rooli muuntuu teoksen kuluessa. Milloin se punoutuu luonnolliseksi osaksi orkesteritekstuuria päästen myös vaivattomasti solistin rooliin taitavan orkestraation ansiosta. Eskelisen soitto oli herkän virtuoosista. Fagerlund rakentaa teoksen muodon kokonaisdynaamiikan kaarroksella ja tekstuuritiheyksien taitavalla vaihtelulla. Teoksen alkupuolelta hiljaisista pitsisistä kitarasooloista ponnistava herooiseksi kasvava orkesterivälisoitto johtaa vaivattoman luonnollisesti teoksen toisen puoliskon energiseen kilvoitteluun.

Konsertin toisen puoliajan aloittanut Camerata Flamenco Project tarjoili sellon, huilun ja pianon voimin musiikkia, joka tuntui konsertin edetessä kuuluvan yhä enemmän aivan toisenlaiseen miljööseen, vaikkapa klubilavalle. Täydellä sydämellä ja antaumuksella ilman nuotteja soittaneet muusikot hehkuttivat kukin vuorollaan monipolvisin virtuoosisin melismoin, mutta ikävä kyllä usein hyvinkin epävireisesti. Myös elektronisesti vahvistettu ja kaiutettu ääni oli tuskastuttavan nasaali ja soimaton. Kun yhtye soitti oman teoksensa Avanti!:n kanssa, sointi ja vire-ero vain kasvoivat. Valopilkkuna oli yhtyeen suomalaisvahvistus, lyömäsoittaja Karo Sampela. Koko yhtyeen soiton energisyys ja meininki saivat kuitenkin yleisön innostumaan. En tietysti tarkoita, että epävireisyys ja tuhnuinen äänenlaatu kuuluvat klubiin sen enempää kuin konserttilavallekaan. Jos yhtye ei olisi joutunut niin epäkiitolliseen seuraan kuin soittamaan rinta rinnnan Avanti!:n huippuosaavien klassisen musiikin taitureitten kanssa, sen esitys olisi ollut myös teknisesti paljon vaikuttavampi.

Avanti! pääsi päärooliin illan kahdessa orkesteriteoksessa. Hiljattain edesmenneen säveltäjä Jouni Kaipaisen taitavalla kädellä jousiorkesterille sovittamat Skrjabinin pianopreludit soivat herkän vivahteikkaasti. Jokainen kolmestatoista preludista oli briljantti. Sovituksista tunnisti Kaipaisen kynänjäljen ja oli todellakin kuin edesmennyt säveltäjä olisi vielä ollut läsnä teosten soidessa. Manuel de Fallan El Amor Brujo oli sopivan rehevä ja uskalias. Soitinsoolot olivat vertaansa vailla. Sääli vain, että osa yleisöstä oli jo ehtinyt lähteä ennen tätä illan viimeistä numeroa. Oli ilo kuulla akustista, hiottua ja puhdasta soittoa vielä illan päätteeksi.

– Maija Hynninen, 2016

Sibelius-juhlavuoden menestys siivittää tämän vuoden Sibelius-festivaalia

Sibeliuksen juhlavuosi sinetöi Sinfonia Lahden roolin johtavana Sibelius-asiantuntijana. Tämän vuoden Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana ja ylikapellimestarina toimii pesunkestävä Sibelius-fani Dima Slobodeniouk.

Kansainvälisesti tunnustettu Sinfonia Lahti järjestää jälleen syyskuussa kansainvälisen Sibelius-festivaalin Lahden Sibeliustalossa. Festivaalin ajatuksena on tarjota Jean Sibeliuksen (1865–1957) musiikin ystäville pitkä viikonloppu säveltäjän musiikkia eri näkökulmista peilaavalla ohjelmalla.

Vuodesta 2000 lähtien järjestetty festivaali on kerännyt runsaasti kansainvälistä huomiota ja konserttimatkailijoita. Sibelius-festivaali on kiinnostanut myös kansainvälistä lehdistöä. Vuonna 2003 itävaltalainen Die Presse -sanomalehti nimitti festivaalin lajissaan maailman tärkeimmäksi.

Sibelius-juhlavuosi oli menestys

Viimeistään Sibeliuksen 150-juhlavuosi sinetöi Sinfonia Lahden roolin johtavana Sibelius-asiantuntijana myös kansainvälisen yleisön silmissä. Festivaalilla päästiin yli 12 000 henkilön kokonaiskävijämäärään, ja lipuista yli 40% myytiin ulkomaille. Sinfonia Lahti on myös levyttänyt kaikkiaan 68 Sibelius-levyä, joita on myyty maailmanlaajuisesti 1.4 miljoonaa kappaletta.

Orkesteri teki kansallissäveltäjäämme tunnetuksi myös muutoin kuin musiikin voimalla. Juhlavuoden ulkomaankiertueilla kulki mukana Sibelius-näyttely, joka esitteli säveltäjän elämää ja teoksia tekstin ja grafiikan avulla. Näyttely oli esillä yli 20 maassa.

Teemoina yhteenkuuluvuus ja kontrastit

Juhlavuoden Sibelius-huuma kantaa myös vuoden 2016 festivaaliohjelmaan kun 17. kansainvälinen Sibelius-festivaali järjestetään Sibeliustalossa 8.–11.9.2016. Ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana aloittaa Dima Slobodeniouk, joka kertoo olevansa tuore, mutta pesunkestävä Sibelius-fani. – Olen ”harrastanut” Sibeliusta vasta 23 vuotta, ja tuleva Sibelius-festivaali on ensimmäinen makupala minun Sibeliuksestani.

Hän kertoo rakentaneensa Sibelius-festivaalin eri aikakausien teoksista. Festivaalin johtavia teemoja ovat yhteenkuuluvuus ja kontrastit säveltäjän tuotannossa. – Sibeliuksen tuotannon skaala on valtava. Tästä hyviä esimerkkejä ovat tämän vuoden ohjelmiston neljäs sinfonia ja Pohjolan tytär -teokset, jotka ovat täysin eri maailmoista. Neljännessä sinfoniassa on mukana surua ja epätoivoa, sillä Sibelius oli säveltäessään vakavasti sairas. Musiikillinen kieli säilyi elämänmuutoksista huolimatta kuitenkin samanlaisena, joten siksi Sibeliuksen teokset keskustelevat mielestäni upeasti keskenään.

Sibelius-festivaali on suomalaisen musiikin tukipylväs

Slobodeniouk odottaa innolla tulevaa Sibelius-festivaalia. – On suuri kunnia toimia Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana, joka on yksi suomalaisen musiikin tukipylväitä. Voin myös johtaa orkesteria, joka on tehnyt upeaa työtä kansainvälisesti ja vienyt Sibeliuksen nimeä vahvasti maailmalle. Siksi tähän tehtävään on ollut helppo astua, mutta haasteena on toki luoda jotain uutta Lahden hienon orkesteriperinteen perustalle.

http://www.sinfonialahti.fi/

Arvio: Mariinski peilasi Prokofjevin ja Stravinskyn tummia sävyjä

Alexander Toradze, Valeri Gergiev ja Mariinski-teatterin orkesteri Stravinskyn konserton jälkeen Mikkelissä. Kuva Jari Kallio.

Alexander Toradze, Valeri Gergiev ja Mariinski-teatterin orkesteri Stravinskyn konserton jälkeen Mikkelissä. Kuva Jari Kallio.

Tämänvuotisten Mikkelin musiikkijuhlien teemasäveltäjä on Sergei Prokofjev, jonka syntymästä on tullut kuluneeksi 125 vuotta. Niinpä Valeri Gergievillä ja Mariinski-teatterin orkesterilla olikin tuomisinaan Prokofjevia peräti neljän konsertin verran.

Kolme ensimmäistä konserttia rakentuivat säveltäjän sinfonioiden ja konserttojen ympärille. Koska en monista yrityksistäni huolimatta ole koskaan oikein löytänyt Prokofjevia sinfonikkona, olin ilahtunut nimenomaisesti Mariinskin neljännen konsertin ohjelmasta, jonka päänumerona kuultiin sinfonian sijaan Aleksanteri Nevski -kantaatti.

Gergiev ja orkesteri avasivat keskiviikkoillan konserttinsa Prokofjevin Pelurit-oopperaan pohjautuvalla orkesterisarjalla Neljä muotokuvaa ja loppuratkaisu, Op. 49. Harvinaisuutensa vuoksi tämä oli ilahduttava valinta, vaikka musiikki ei säveltäjänsä unohtumattominta tuotantoa olekaan. Orkesterin sointia oli silti nautinnollista kuunnella.

Illan konsertto ei ollut tällä kertaa Prokofjevia, vaan Martti Talvela -salissa saatiin kuulla Igor Stravinskyn valloittavan kirpeä Konsertto pianolle ja puhaltimille (1923-24/1950), jonka solistina oli mainio Alexander Toradze.

Monien 1900-luvun konserttojen tapaan Stravinskyn sävellyksessä olennainen merkitys on pianon perkussiivisilla ominaisuuksilla. Myös jazzin kaikuja on kuultavissa teoksen pinnalla, vaikka konserton musiikki ei syvemmin jatsahtavaa olekaan. Kontrabassojen ja lyömäsoitinten täydentämää puhallinorkesteria Stravinsky käyttää kerrassaan nerokkaasti.

Gergievin ja Mariinskin Stravinsky-sointi poikkesi mielenkiintoisella tavalla läntisten orkesterien tyylistä. Jo avauskoraalissa korostuivat musiikin tummat sävyt, joihin kuulijan huomio kiinnittyi kautta teoksen tavallista enemmän. Toki orkesteri soi vakuuttavasti myös kirkkaammissa rekistereissä.

Myös Toradze tuntui liikkuvan samanlaisissa sointimaisemissa, joskin Stravinskyn pisteliäs ironia ja hetkittäisinä ohikiitävät herkät soinnit peilautuivat tarkasti hänen pianismissaan jykevien lyömäsoitintehojen lomassa. Kaikkiaan tulkinta oli piristävä poikkeus usein idiomaattisena pidettystä ”läntisestä” Stravinsky-perinteestä.

Prokofjevin Aleksanteri Nevski -kantaatti, Op. 78 (1938-39) pohjautuu tunnetusti Sergei Eisensteinin samannimiseen elokuvaan sävellettyyn musiikkiin. Kaiketi koska tuon ajan elokuvamusiikilla harvoin oli elämää ääniraidan ulkopuolella sellaisenaan ja koska vaihtelevassa poliittisessa ilmapiirissä Eisensteinin elokuva oli vuoroin teatterien katsotuimpia ja vuoroin kiellettyjen listalla, Prokofjev päätti antaa musiikilleen uuden elämän konserttiteoksena.

Kaksikymmentäseitsemän lyhyehköä numeroa sisältävän alkuperäismusiin muokkaaminen seitsenosaiseksi kantaatiksi oli Prokofjeville työläs prosessi. Säveltäjä itse sanoi, että kokonaan uuden teoksen säveltäminen olisi ollut helpompaa.

Joitakin katkelmia Prokofiev käytti lähes sellaisenaan, mutta monessa tapauksessa elokuvamusiikki toimi lähdemateriaalina kokonaan uudelle sävellykselle. Alkuperäisestä musiikista jäi lopulta käyttämättä vain reilut viisitoista minuuttia. Ymmärrettävästi Prokofiev jätti kantaatistaan pois monia lyhyitä, efektimäisiä numeroita, joiden siirtäminen konserttikontekstiin olisi ollut hankalaa. Silti osa näistä katkelmista on musiikillisesti hyvin kiinnostavia. Niihin voi parhaiten tutustua tutkimalla Frank Strobelin rekonstruoimaa alkuperäistä partituuria ja siihen pohjaavaa levytystä.

Konserttiversiona Aleksanteri Nevski on ollut huomattavan suosittu niin idässä kuin lännessäkin sekä konserttiohjelmissa että tallenteilla. Eugene Ormandy levyttikin sen ensimmäisen kerran jo 1948. Nykyisin kantaatista löytyy helposti parikymmentä levytystä. Mariinski ja Gergiev taltioivat teoksen vuonna 2002.

Kantaatti avautuu tummanpuhuvalla Venäjä mongolien ikeen alla -osalla, joka peilaa valloitetun kansan tuntoja. Gergievin johdolla musiikki kuulosti erityisen pahaenteiseltä. Mariinskin syvä sointi yhdistettynä melko ripeään tempoon toimi erinomaisesti.

Kuoroa kuultiin ensimmäisen kerran Laulussa Aleksanteri Nevskistä. Tätä numeroa kuunnellessa oli vaikea välttyä assosiastioilta kylmän sodan aikaa peilaaviin Hollywood-elokuviin, joissa Neuvostoliittoa kuvataan musiikillisesti usein juuri tätä Prokofievin tyyliä jäljitellen.

Ristiretkeläiset Pihkovassa on kantaatin kiehtovimpia osia. Siinä Prokofiev kuvaa etenevää valloittaja-armeijaa vaikuttavasti pelkoa herättävien vaskifanfaarien sekä uhkaaviksi tiivistyvien kuoro-osuuksien kautta. Osan latinankielinen teksti on mielenkiintoisen epämääräinen fragmentti, jonka Prokofiev tiettävästi koosti poimimalla katkelmia Stravinskyn Psalmisinfonian partituurista. On spekuloitu, että tämä olisi ollut Prokofjevilta tarkoituksellista vinoilua länteen jäänelle maanmiehelleen ja kollegalleen. Toisen näkemyksen mukaan syyt olivat käytännölliset. Prokofiev tarvitsi alkuperäiseen elokuvamusiikkiinsa latinankielisen tekstin, ja kiireisen sävellysprosessin keskellä ainoa lähde, jonka hän sai välittömästi käsiinsä oli Stravinskyn partituuri.

Herooinen Nouskaa, oi Venäjän kansa tuo musiikin suuntaan täyden muutoksen. Tämän osan kiintoisin anti on orkesterissa, jonka fanfaarit ja kelloaiheet ovat täynnä kirpeyttä. Vaikka eturivin istumapaikkani ei ollutkaan aina ihanteellinen juuri kuoron balanssin suhteen, tässä osassa olin orkesterin korostumisesta erityisen kiitollinen.

Laaja Taistelu jäällä on kantaatin osista kaikkein elokuvamaisin, vaikka juuri siinä Prokofjev onkin merkittävästi muokannut alkuperäistä musiikkia ja säveltänyt päätöksen kokonaan uudelleen. Kuinka moni seikkailu- ja fantasiaelokuvien säveltäjä onkaan ottanut vaikutteensa juuri tästä musiikista. Prokofieville ominainen erityyppisten musiikillisten elementtien törmäyttäminen pääsee tässä osassa oikeuksiinsa. Mariinskin orkesterin ja kuoron sointia ja ketteryyttä oli ilo kuunnella tämän musiikin parissa.

Kantaatin ainoa solistinumero, mezzosopraanon Kuoleman kentät tarjosi kaivatun pysähdyksen hetken musiikkiin. Julia Matoshkina oli oivallinen solisti tässä yksinkertaisuudessaan varsin toimivassa lamentaatiossa.

Elokuvamaisuus korostuu myös kantaatin loppuhuipennuksessa Aleksanteri saapuu Pihkovaan, jonka Prokofiev on rakentanut useista lyhyistä alkuperäiskatkelmista, mikä selittää myös lopullisen version nopeat musiikilliset leikkaukset karakterista toiseen. Gergievin taitava balansointi ja liiallisen paatoksen välttäminen toivat teoksen hienosti jylhään päätökseensä.

Näinä aikoina kuulija joutuu luonnollisesti jossain määrin tasapainoilemaan kaikenlaisen patrioottisesti sävyttyneen musiikin herättämien tuntojen kanssa. Mutta puhtaasti musiikillisena kokemuksena Aleksanteri Nevski oli aidosti riemastuttava värikkään orkestraation ja syvän kuorosoinnin tyylinäyte Gergieviltä ja Mariinskilta.

— Jari Kallio

Marinski-teatterin orkesteri ja kuoro
Valeri Gergiev, kapellimestari
Alexander Toradze, piano
Julia Matshkina, mezzosopraano

Sergei Prokofiev: Neljä muotokuvaa ja loppuratkaisu oopperasta ”Pelurit”, Op. 49
Igor Stravinsky: Konsertto pianolle ja puhaltimille (1923-24/1950)
Sergei Prokofjev: Alaksanteri Nevski -kantaatti, Op. 78

Mikkelin musiikkijuhlat
Mikaeli, Martti Talvela -sali
Ke 29.06.2016, klo 19