Jukka Tiensuun väkevä nemo avasi Suvisoiton päätöskonsertin Porvoon Taidetehtaalla. Haastava partituuri on täynnä Tiensuulle tyypillistä nopeiden triolien ja kuudestoistaosien svengaavaa repetitiota ja glissandoja neljäsosasävelaskelilla ja ilman. Elektroninen osuus koostuu lyömäsoittajan laukaisemista sampleista, äänen vahvistamisesta ja säveltäjälle läheisestä nauhakaikuefektistä. Avantin virtuoosit selvittivät vaikeat stemmansa täysin suvereenisti: erityismaininnan saa Hanna Kinnusen hysteerinen huilusoolo.
Tiensuun säveltäjäkuvassa on viehättävää oman, välillä epätrendikkäänkin sävelkielen periksiantamattoman seuraamisen lisäksi se, että hän systemaattisesti pidättäytyy selittämästä teoksiaan. Tässä hän lähestyy hiljattain siteeraamiani Pierre Boulez’n ja Petr Kotikin ajatuksia – toisaalta sävellysten monikieliset ja -mieliset nimet houkuttelevat kuulijaa pelaamaan sanojen merkityksien ja musiikin yhdistämisellä. Kokonaisuuden voi tietysti vastaanottaa myös yhdistämällä haiku-runojen tapaan kaksi erilaista mielikuvaa ilman narratiivia niiden välillä.
Monet instrumentalisteista ovat pitäneet ihmisäänen, eritoten laulun, jäljittelyä korkeimpana päämääränään. Viimeisen sadan vuoden aikana on sävelletty paljon musiikkia, joka kähinöineen ja karjuntoineen on ehkä bel cantoa paremmin kiinni omassa ajassamme. Paatuneempikaan avantgardisti ei silti voine välttyä liikuttumasta nemo-yhtyeen puhjetessa kuorolauluun teoksen loppupuolella: ihmisen ääni puhuttelee ilman suotimia. Eikä Tiensuu karta instrumentaaliteatterin keinoja muutenkaan, ja teos päättyy ykkösviulun ja klarinetin mykkään elehdintään samplatun vihellyksen säestyksellä, kenties George Crumbin Vox Balaenaen innoittamana.
Illan kantaesitys oli Kirmo Lintisen toinen pianokonsertto, jonka oli tilannut monipuolinen jazzin ja improvisoidun musiikin taitaja Seppo Kantonen. Yhteistä toukokuussa ensiesityksen saaneen ensimmäisen konserton kanssa on ainakin pianon rooli orkesteritekstuurin osana ja yksiosainen muoto, jonka taitteet säveltäjä omien sanojensa mukaan on tarkoittanut rajuiksi. Ehkei kuulokuva istumapaikaltani heti lavan edessä ollut optimaalinen, mutta olisin kaivannut sinänsä kiinnostaviin jaksoihin enemmän karakterisointia ja värikkyyttä. Kantonen oli konserton pätevä solisti ja kenties vapautuneimmillaan improvisoiduissa jaksoissa orkesterin säestyksellä ja ilman.
Hérodiade ei saanut minua kääntymään Paul Hindemith -faniksi. Käsityötaitoa en kiistä enkä sitä, että jotkut jaksot soivat myöhäisromanttisen lihaisasti. Sävelkieli kuulostaa silti korvaani hiukan pölyttyneeltä ja jäykältä.
Kapellimestarin jo kohottaessa tahtipuikkoa ensimmäiseen lyöntiin saatiin lisää instrumentaaliteatteria kännykän alkaessa lurittaa yleisössä. Kesti verrattain kauan, ennen kuin Grande Valse ja yleinen pulina saatiin loppumaan – mutta miksi juuri silloin joku halusi sihauttaa auki virvokepullonsa? Silti, myös tätä on elävä musiikki.
Johannes Brahmsin neljään vakavaan lauluunsa Lutherin Raamatusta valitsemat tekstit ovat niin vahvoja, että Detlev Glanertin orkestraatio ja välisoitot tuntuivat pikemminkin latistavan kokonaisuutta kuin tuovan siihen jotain lisää. Antti Häyrynen toteaa ansiokkaassa ohjelmakirjatekstissään sovituksen kunnioittavan Brahmsin sointi- ja sävymaailmaa, mutta enemmän omaan makuuni on revisionistisempi uudelleen tulkitseminen esimerkiksi Luciano Berion tyyliin. Baritoni Markus Lehtinen auttoi luomaan pitkän kaaren teoksen ylle, vaikka solistin ääni välillä kapeahkolta kuulostikin.
Kolmiosaisessa konsertissa musiikin johdosta vastasi kolme kapellimestaria. Kollaasi johdatteli pohtimaan minkä tahansa orkesterin identiteettiä ja musiikillisen johtajan työhön kuuluvia motorisia ja psykologisia elementtejä. Dmitri Slobodeniouk johti Tiensuun ja Lintisen teokset rauhallisesti mutta selkeästi, kollegiaalista katsekontaktia soittajien kanssa suosien. Seuraavana korokkeella oli velhomainen Hannu Lintu, jonka lyönti on huomattavasti eksentrisempää ja välillä liikkumattomuuteen asti viitteellistä. Sähköistävällä, välillä jopa hurjalla olemuksellaan Lintu saa soittajistosta irti värikkyyttä ja muhevia sointeja, rytmisestä tarkkuudesta tinkimättä.
Konsertin päättäneen Robert Schumannin toisen sinfonian johti John Storgårds, jonka sivuttaissuuntaista lyöntiä orkesterin oli ehkä välillä hieman vaikea seurata: ainakaan kauniin hitaan osan pulssi ei ollut aivan kohdallaan. On kenties tarpeetonta spekuloida, olisiko Schumannin musiikista ilman säveltäjän mielenterveydellisiä ongelmia tullut niin rosoista kuin millaisena sen nyt tunnemme. Oli miten oli, varsinkin myöhemmästä tuotannosta tekee kiinnostavan juuri kauneuden pysymättömyyden ja vääristymisen kipeys. Vaikka toisessa sinfoniassakin on tätä vastakkainasettelua, tuntuu kokonaisuus junnaavalta. Maanisuus vie teoksessa voiton.
Soitto oli Taidetehtaalla kauttaaltaan nautinnollista. Muusikoista oli vaistottavissa sellaista heittäytymistä ja paneutumista tehtävään, mitä ei monien soittajien vakityöpaikoilla filharmonisessa maailmassa ihan aina voi kokea.