Amfion pro musica classica

Arvio: Minihameita ja kylmänkirkasta modernismia

Yuja Wang, Veli-Matti PuumalaRadion sinfoniaorkesterin kauden avaus poikkesi tutusta alkusoitto–konsertto–sinfonia-kaavasta hienoisesti. Vasta 36 minuuttia kestäneen pianokonserton jälkeen kuultiin reilu kymmenminuuttinen kantaesitys, ja keskustelunkylläistä väliaikaa seurasi puolituntinen baletti, ei sinfonia. Järjestys toimi herkullisesti ja tasapainoisesti: romanttisen lavaleijonavirtuositeetin antiteesiksi nousseen kantaesityksen karheus ja äänen äärelle pysähtyminen pyöristyi konsertin päätteeksi värikylläiseen ja humoristiseen rytmi-iloitteluun.

Konsertin jälkeen konserttivieraita tuntui puhututtavan eniten illan pianosolistin Yuja Wangin niukka asu; Kiinan musiikkielämän suuressa buumissa klassiset muusikot ovat kuin rokkitähtiä, eikä skeneä tunteville Wangin naispuolista actionsankaria muistuttava ulkonäkö kuulemma yllättänyt edes asun värillä. Wangin musiikillista valintaa, Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa (1874–75/79/88) pidetään helposti puhkisoitettuna nuorten pianistien näytöskappaleena. Se ei tietenkään ole sävellyksen vika. Kun konserton avaavasta ”big tunesta” on päästy yli, on teos minusta hieman poukkoilevasta muodostaan huolimatta hyvällä liike-energialla etenevä ja erilaisiin haasteellisiinkin yhteissoittotilanteisiin antautuva, hienosti toimiva pianokonsertto. Itsellenikin konserttosäveltämisessä esikuvana toiminut piirre tässä teoksessa on se, kuinka juuri sopivan mittaisiin soolokadensseihin tullaan ja niistä mennään pois luontevasti ilman, että intensiteetti lopahtaa. Intensiteettiä piisasikin nuoren solistin silminnähden nauttien lähes yli-inhimillisen tarkoista konekiväärioktaaveistaan. Vastapainoksi olisin kaivannut kyllä vähän enemmän inhimillisen lämmönkin kokemuksia. Solistin yhteistyö Hannu Linnun johdolla hyvässä vedossa olleen RSO:n kanssa ansaitsee erityismaininnan, omanlaistaan virtuositeettia vaativaa kun sekin on.

Nykymusiikin ystävien hartaasti odottama teos oli tietenkin Veli-Matti Puumalan (s. 1965) kantaesityksenä soinut uusi orkesteriteos Rope (2010–12). Teos yhdeltä taitavimmista säveltäjistämme oli kotimaisesta perspektiivistä toki luontevasti orkesterikirjallisuutemme jatkumoon asettuva, rohkea ja uusia ilmaisun teitä avaava teos. Mikrointervalleja, lisättyä jousipainetta, puhallinsoittimien suhisevia ja lähes säveltasottomia ilmaääniä… aikamme herkkuja. On kuitenkin muistettava, että kaikki nämä ovat olleet kansainvälisen nykymusiikkielämän perussanastoa jo viimeistään 1970-luvulta eteenpäin. Rope olikin lopulta tuttua, vilkkaankulmikasta ja ihastuttavan detaljikasta Puumalaa uusin maustein, eikä niinkään mikään suuri irtiotto. Joitakin upeasti eri äänentuottotapoja syntesisoivia soinnillisia hetkiä lukuunottamatta jäivät soitinten perushälypaletista poimitut ja jokseenkin irrallisilta tuntuneet klangit lopulta toteuttamaan melko turvallisia ilmaisun funktioita – runollisesti ja hallitusti mutta ei erityisen oivaltavasti tai tuoreesti. Vastapainona säveltäjän vahvat alueet olivat huippuluokkaa: yhtäältä musiikillisen aikakokemuksen kouriintuntuva haltuunotto teoksen loppupuolella, toisaalta orkesteripinnan rikkaus kauttaaltaan. Todellinen repäisy kohti uutta aikakautta jäänee tulevaisuuteen (tästä muutoin vahnentuneena kaihtamani m-alkuinen ismi tämän arvion Lauri Otonkosken runosta lainatussa otsikossa). Nyt kun hälyille on saatu korvat avattua, olisi hyvä avata korvat uudestaan myös sävelten kuulemiselle tuoreissa ja yhdisteltävissä olevissa kategorioissa, jotta nämä kaksi maailmaa saataisiin saman asian eri sävyinä osaksi tuoretta, persoonallista ilmaisua; tästä on toiveikasta jatkaa.

Ilta päättyi energiseen ja railakkaaseen tulkintaan Igor Stravinskyn Petruškasta (1910–11/47). Ihan kaikkia kubistisen, aikansa populaarimusiikkia eri nopeuksissa törmäyttävän markkinakohtauksen eri kerrosten värisävyjä ei ollut esityksessä hiottu niin eriytyneiksi kuin olisi voinut tehdä, mutta nautiskellen heittäytyvä soittamisen meininki energisoi ja ihastutti. Ja mikä parasta, soitettiin teos säveltäjän itsensäkin levyttämän konserttiversion asemesta kokonaisuudessaan – aina arvoitukselliseen loppuunsa asti, jossa surmatun, Fis- ja C-duurissa yhtä aikaa soivan Petruškan haamu soi vielä kerran bitonaalisesti: jatkoa seuraa…

Vastaa

Post Navigation