Nyt se on ohi, Finlandia-talon taival Helsingin orkesterimusiikin päänäyttämönä. Avajaisista asti moitteita osakseen saanut akustiikka on nyt mennyt huolenaihe, kun orkesterien uusi kotipesä on kerrankin suunniteltu nimenomaan musiikkia varten. Tätä on odotettu!
Viimeisen konsertin ohjelmaa olisi tuskin voinut arvokkaammaksi suunnitella. Molempien sävellysten aihe viittaa optimistisesti parempaan tulevaan, iankaikkiseen elämään. Aihetta on kuitenkin käsitelty niin, että läpi tulee käydyksi koko tunteiden ja tunnelmien kirjo tuskan ja surun kautta iloon ja hartauteen.
* * * *
Avausteos L’Ascension edustaa Messiaenin varhaista, värikylläistä vapaatonaalisuutta. Ensimmäinen, pelkkiä puhaltimia hyödyntävä osa luo urbaanin jazzahtavan sointumaailman, johon Metzmacherin hellä ote tuo välillä mystisiä, välillä uljaita sävyjä. Kadensseja on todellakin paisuteltu.
Toinen ja kolmas osa hyppää Béla Bartókin Ihmeellisen mandariinin ja vanhan elokuvamusiikin mieleen tuovaan kulmikkaaseen scherzoiluun ja herkkään orientalismiin. Etenkin kolmannessa osassa orkesteria on käytetty kaikilla herkuilla. Metzmacher ottaa dynaamisista ääripäistä ja hersyvistä värikontrasteista kaiken irti mutta pitää orkesterin silti koko ajan tasapainossa. Rytmejä on käsitelty viettelevän tanssin sulavuutta tavoitellen, mitä kapellimestarin eläytyvä elehdintä epäilemättä vahvistaa.
Jos kaksi keskimmäistä osaa muodostavat keskenään kiinteän parin, ääriosat niin ikään muistuttavat toisiaan. Teoksen loppu yhtäältä sulkee ympyrän ja toisaalta päättää matkan. Puhallinpainotteisen orkestraation raikkaaksi vastapainoksi neljäs osa käyttää pelkästään jousia. Tunnepuolella on yhtä vahva kontrasti. Jeesuksen taivaaseen nousu on kuvattu romanttisin, miltei Wagnerin Tristanille sukua olevin soinnuin, jotka pakahduttavat tunnekylläisyydellään. Maallisen kärsimyksen riipivistä dissonansseista purkaudutaan taivaallisen rakkauden ikuiseen rauhaan. Tulkinta on tyylikäs ja sointi lumoava, vaikka kolmisointuihin päättyvät kadenssit ja muut kliseet tarjoavat mahdollisuuden mauttomuuteenkin.
* * * *
Väliajan jälkeen kuultiin illan pääteos, Mahlerin Ylösnousemuksena tunnettu toinen sinfonia. Metzmacher tunnetaan parhaiten analyyttisenä uuden musiikin tulkkina, mutta kuten esimerkiksi tästä haastattelusta käy ilmi, hänellä on syvä suhde myös Mahleriin. Hänen tulkinnassa palava intohimo yhdistyy perehtyneisyyteen ja tunnontarkkaan ammattimaisuuteen. Ratkaisut kuulostavat oikeilta ja perustelluilta – ne eivät ole kapellimestarin individualistisia oikkuja tai toisaalta detaljoidulle partituurille kumartavia kuivia suorituksia. Metzmacherin Mahler on Mahleria, ei Metzmacheria. Hän eläytyy vain siinä määrin, että keskittyneisyys ei katoa, että musiikki ei haihdu tulkintaan. Erityisen mielekkäänä haasteena hän pitää Mahlerin valtavien mittasuhteiden ajallista organisointia. Kokonaisdramaturgian luonteva hahmottaminen ja toteuttaminen on jotain täysin kapellimestarin harteille jäävää, ja sen hallitsemisesta Metzmacheria käy todella kiittäminen.
Sinfoniasta itsestään on tietysti aina ensimmäisenä mainittava sen jättimäisyys, joka koskee niin kestoa kuin esityskoneistoakin. Puolitoistatuntisen järkäleen kakikymmentäminuuttisen ensiosan jälkeisen tauon aikana valtavan orkesterin kaveriksi lavalle asteli sopraano Minna-Liisa Värelä, mezzosopraano Iris Vermillion ja Kansallisoopperan kuoro. Ääneen ne pääsevät kuitenkin paljon myöhemmin: mezzosopraano neljännessä osassa ja loput viidennessä. Yli puolituntisessa päätösosassa kuullaan myös urkuja. Osa käyrätorvista, trumpeteista ja lukuisista perkussioista käyvät soittamassa myös lavan ulkopuolella. Maininta on siis perusteltu!
Mahlerin suuret muodot eivät kuitenkaan ole pelkkää paisuttelua, kuten vaikkapa Brucknerilla. Mahlerilla suuri muoto on seurausta suuresta sisällöstä. Päästään toiseen kuuluisaan toteamukseen: Mahlerin sinfoniat ovat kokonaisia maailmoja. Toisen sinfonian narratiivi ei käsittele yhtään vähempää kuin kuolemaa, elämän merkityksettömyyttä, tuonpuoleisen onnen mahdollisuutta ja lopullista nousua ikuiseen auvoon. Musiikillisesti Mahler sijoitti sinfonioihinsa ympäristöstään poimimansa marssimusiikin poljennon ja perkussiot, kansantanssit ja -sävelmät, juutalaiset melodiat ja rytmit, paimenten kellot ja muut pastoraaliaiheet sekä koko joukon inspiroituneita luontokuvauksia. Klassisen musiikin traditio näkyy muun muassa sonaattimuodossa, johon toisen sinfonian ensimmäinen osakin väljästi perustuu, kehittelyssä sekä etenkin keskikauden instrumentaalisinfonioiden imitatiivisessa kontrapunktissa.
* * * *
Ensimmäisen osan ärhäkäs bassoteema tulee vaadittavalla väkevyydellä ja herkkä sivuteema sitäkin suloisemmalla pehmeydellä. Melodioissa, varsinkin solistisissa, on vahvaa tulkintaa, joka veti mukaansa aina paitsi joskus turhaan kiirehtivien huilujen ja klarinettien osalta. Ehkä osittain Metzmacherin elävän tempon vuoksi orkesteri ei aina onnistunut soittamaan jäntevästi marssin pisteellisiä rytmejä. Nopeammat kohdat sujuivat kuitenkin loistavasti ja sointi pysyi erottelevana.
Vaikeudet jäivät ensimmäiseen osaan. Ihastuttavan ländler-teeman ja kahden synkemmän mollitrion vaihtelulle perustuvasta toisesta osasta otettiin kaikki irti. Leikkisiä rytmien venytyksiä, hurmaavia puupuhallinmelodioita, täyteläisiä jousisointuja. Kontrastit ovat painokkaita mutta siirtymät sulavia. Pizzicato-kohta helisi niin upeasti, että kirkkauden pystyi aistimaan melkein säteilynä. Vaikka osa on Mahleria askeettisimmillaan, Metzmacher loihti siihenkin ripauksen jos toisenkin soinnillista loistokkuutta.
Ensimmäisen osan sävellajiin c-molliin palaava keskiosa on värikäs scherzo. Vikkelät juutalaismelodiat tulevat klarineteilla ilmeikkäästi rääkyen. Perkussiot paukkuvat, kilisevät ja suhisevat räikeästi tekstuurin pinnalla. Kuulaat harput välkehtivät kirkkaammin kuin tähdet. Tutti-kliimaksi on juuri niin ronski kuin pitääkin: Mahler ei syyttä kutsunut sitä kuolinparkaisuksi tai epätoivon itkuksi. Metzmacher ohjailee orkesteria läpi poukkoilevan rakenteen niin vakuuttavasti, että kuulija voi pelkäämisen sijasta kanavoida kaiken keskittymisensä musiikillisista maisemista nauttimiseen.
Ennen suurenmoista finaalia kuullaan mezzosopraanon lyhyt Wunderhorn-laulu, Ikivalo (Urlicht). Käännepisteen merkkaava liikuttavan harras tunnelma viittaa jo taivaalliseen autuuteen ja viimeisen osan lopulliseen ylösnousemukseen. Vermillionin ääni on valloittava herkimmistä hetkistä vereviin purskahduksiin, mutta paikoin orkesterin säestys tai melodian tuplaava soitin tunki aavistuksen laulun tielle.
Finaali koostuu kahdesta itsenäisestä osasta, joista ensimmäinen on instrumentaalinen ja toinen puolestaan laulupainotteinen. Instrumentaaliosa on kollaasimainen lajitelma aiemmin kuultuja, rakenteellista logiikkaa vahvistavia aiheita sekä tuoreita, tarinaa eteenpäin vieviä teemoja, joita molempia tietysti kehitellään ja muunnellaan. Osa alkaa melkein pelottavan voimakkaalla, scherzon huipentumasta tutulla parkaisulla, joka vetää vertoja jopa stadionrokin äänenvoimakkuuksille. Sen jälkeen kuullaan kaikkea kenraalitauoista, yksin helähtävistä harpuista sekä lavan ulkopuolelta, tuonpuoleisesta kaikuvista soittimista ja yhteyeistä orkesterin värejä aina täyteen tuttiin asti hyödyntävään värikimallukseen. On lukuisia tempoja, rytmikuvioita, dynamiikkoja ja tonaliteetteja; on Dies irae -teeman tuomiollisuutta, ylösnousemusteeman täyttymystä, fanfaarin riemua ja kaikkea niiden väliltä.
Runsaudella on vaaransa: siihen on helppo hukkua. Metzmacherin varmassa otteessa tuntee kuitenkin kävelevänsä vetten päällä. Mistään varman päälle ottamisesta ei silti ole kyse. Kuten aikaisemmin, ääripäät ovat todella ääripäitä ja siirtymät intensiivisiä. Hurjempia crescendoja saa hakea.
Kuoro tulee sisään finaalin toisessa osassa. Jos enkeleitä olisi olemassa, ne kuulostaisivat tältä, ajattelin liikuttuneena. Värelän liityttyä mukaan tunnelma ei olisi voinut muuttua hartaammaksi – tai kauniimmaksi. Tässä vapautuksen levollisuudessa, täyttymyksen euforiassa juuri sopivasti kylvettyä siirrytään tekstiä seuraten viimeisten hetkien pelosta kuoleman tuskaan ja lopulliseen pelastukseen. Mikä matka! mitkä jäähyväiset! Lopun huipennus pohjustuksineen on niin uskomaton, ettei Mahler itsekään ollut ymmärtää, miten oli päätynyt kirjoittamaan sen. Raikuva kuoro ja raikuvat aplodit – siihen on hyvä lopettaa.