RSO ja Hannu Lintu tekivät kaikkensa herättääkseen henkiin Deryck Cooken ”esitysversion” Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneestä kymmenennestä sinfoniasta. Lintu ravisteli orkesteria ylittämään itsensä energisen-ekstaattisella koreografiallaan, ja tuloksena saimme kuulla inspiroituneen esityksen laajakaarisesta sinfoniasta. Mutta onko teos Mahleria?
Ainoastaan 1. ja 3. osissa säveltäjä ennätti orkestrointivaiheeseen, muista osista on olemassa pelkkä muutamalle viivastolle hätäisesti kirjoitettu luonnos. Cooken orkesteriversion kautta paljastuu armottomasti Mahlerin viimeisteltyjen teosten suuruus: kuinka pitkä matka on luonnoksesta lopulliseen partituuriin, kuinka monitasoisesta ja rikassyisestä kudoksesta Mahlerin orkesteritekstuurissa on kaiken kaikkiaan kyse. Kymmenennen sinfonian scherzojen ja finaalin kuuntelukokemus muistuttaa vanhan taidekirjan valokuvia kuuluisista maalauksista, jotka kyllä sentään pystyy tunnistamaan kuvien perusteella, mutta joista puuttuvat kaikki hienovaraisemmat värisävyt ja syvyysvaikutelmat. Summittaisten ääriviivojen takaa voi aavistaa materiaalin sisältämän potentiaalin.
On houkuttelevaa kuvitella, mihin suuntiin Mahler olisi lähtenyt kehittelemään sinfonian raakamateriaalia, jos hänelle olisi suotu lisää elinpäiviä. Monet sinänsä vaikuttavat ideat esitellään nyt liian paljaina ja ympäristöönsä sulautumattomina. Sellainen on mm. 4. osan lopun ja finaalin alun toistuva kolkko rummunjysäys, jonka taustalla on Mahlerin New Yorkissa kokema urhean palomiehen hautajaissaattue. Myös Eeva Heikkilän kauniin puhuttelevasti soittama finaalin huilusoolo on tyylilajiltaan jotenkin liian suloisen siirappinen sopeutuakseen sinfonian muuhun mielenmaisemaan. Ääriosien vavahduttavimmat hetket ovat valtavat orkesteriklusterit, joihin aika tuntuu jähmettyvän. Jouko Harjanteen korkea trumpetti piirtyi traagisen sankarillisesti näitä musertavia monoliitteja vasten.
Ennen konserttia Jouni Kaipainen ja Hannu Lintu keskustelivat Mahlerin joutsenlaulusta tuoden esille kiintoisia yksityiskohtia säveltäjän elämän ja teoksen syntyprosessin välisestä suhteesta. Sinfonian luonnosmateriaalit säilyivät jälkipolville säveltäjän lesken Alma Mahlerin ansiosta, vaikkakin Almalla tuntui olevan melko ristiriitainen suhde teokseen: Mahlerin kuoleman jälkeen hän piti luonnokset visusti piilossa ja vasta 1960-luvulla Mahlerin musiikin yleisen jälleenlöytämisen myötä luovutti aineiston kokonaisuudessaan tutkijoille. Tulee mieleen Alban Bergin Helene-lesken mustasukkainen keskeneräiseksi jääneen Lulu-oopperan 3. näytöksen luonnosten piilottelu. Löytyykö meiltä Suomesta mitään vastaavaa? Sibelius oli suorasukaisempi ja poltti itse kahdeksannen sinfoniansa.
Konsertin ensimmäisellä puoliajalla Steven Osbourne soitti Mozartin viimeisen pianokonserton B-duuri (KV 595) solistina. Esitys jäi ainakin itselläni Mahler-odotusten varjoon. Osbourne tuntui olevan tulkitsijana hyvin korrekti ja melko pidättyväinen. Ylimääräiseksi yleisö sai äänestää, että haluaako kuulla hitaan vai nopean kappaleen. Sen tuloksena solisti soitti luultavasti improvisoidun pätkän ”slow”-tempoista klassistyylistä musiikkia.