Tämä aihe sisältää 8 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
JulkaisijaViestit
-
5.3.2009, 13:57 #17899
Nimimerkki lms lähestyi toimitusta seuraavalla viestillä:
Luin paikallisesta lehdestä, että monesti nuorten musiikkiharrastus lopahtaa teini-iässä. Tuota ei ole vaikea ymmärtää, sillä mielestäni musiikkiopistot ym. vastaavat eivät ota mitenkään huomioon lasten kasvamista, heidän mielipiteittensä muokkautumista tai kiinnostuksen kohteitaan. Väenväkisin opetetaan vain klassista musiikkia eikä nuoren mielimusiikin tuomista edes ”välipaloina” sallita. Tämä on sääli, sillä moni lahjakkuus jää näin sivuun, vaikka pienellä opettajakunnan ja oppilaitoksen joustolla voitaisiin ruokkia soittamisen ja muun musiikinteon nälkää!
7.3.2009, 23:25 #18438Yleisluontoisesti voisin todeta, että teini-iässä lopahtavaan harrastukseen on hyvin usein syynä se, että teini ei enää suostu menemään harrastuksiin vain vanhempien mieliksi. Tavallista on myös, että periaatteessa ihan innostunutkin oppilas tulee soitossaan siihen pisteeseen, että edistyäkseen pitäisi myös lisätä harjoittelun määrää (tai edes aloittaa se!) ja tähän ei lapsella tai nuorella riitä aloite- ja/tai keskittymiskykyä – eikä välttämättä aikaakaan, jos harrastuksia on muitakin ja kouluakin pitäisi jaksaa käydä. Silloin ei mitenkään automaattisesti auta sekään, jos oheen otetaan nuoren omia mielikappaleita, koska eivät nekään harjoittelematta onnistu. Olen melko varma, että moni opettaja kyllä mielellään tarttuu tähänkin vaihtoehtoon, jos se vain motivaatiota nostaa. Mutta rohkenen myös väittää, että jos nuorella todella on ”musiikinteon nälkä”, hän kyllä nauttii mielellään taidemusiikkiannoksensa musiikkiopistossa (jossa muuten tavallisimmin annetaan ”taiteen perusopetusta”), ja ymmärtää että siitä saa joka tapauksessa erinomaisen pohjan kaikenlaiseen musisointiin. Omassa opistossakin voi oman pääinstrumentin opetuksen lisäksi olla vaikka minkälaista muuta toimintaa, jos vain on aktiivinen ja ottaa selvää!
10.3.2009, 15:42 #18439Ammattikorkeakoulu Metropolian sellonsoiton lehtori Tapani Heikinheimo tekee väitöskirjaa vuorovaikutuksesta soittotunnin aikana. Hän siteeraa Annu Tuovilan tutkimusta vuodelta 2003, jossa käsitellään mm. 7–13 -vuotiaiden lasten turhautumia opetustilanteissa. ”Tuovila kiteyttää tutkimuksensa tulokset toteamalla, että myönteisesti merkityksellisten kokemusten syntyminen ja hyvien opiskelutulosten saavuttaminen edellyttivät lapsen, opettajien ja vanhempien välistä yhteistyötä sekä lasten musiikillista itsearvostusta, keskinäistä ryhmäytymistä ja omia aloitteita tukevaa opetusta.”
Niinpä – opettaja ei voi yksin olla vastuussa motivoinnista, vaan aktiivisesti mukana on oltava myös oppilaan vanhemmat, jotka vievät lasta soittotuntien lisäksi konsertteihin ja muualle taiteen pariin.
Tiivistelmä Heikinheimon työstä löytyy täältä.
11.5.2009, 20:45 #18440Muutama ajatus asiasta (ja sen vierestä) juolahti tässä mieleeni. Sain kasvaa lapsuuteni ja nuoruuteni lähes tyystin vailla klassisen musiikin pakkosyöttöä. Piano- tai viuluvirtuoosia minusta ei tullut (soittotunneillekin menin vasta oma-aloitteisesti 19-vuotiaana), mutta sainpahan omaksua vapaasti ja itsekseni kaikenlaista musiikkia, niin poppia kuin taidettakin. Suureksi ilokseni tämä sai aikaan sen, että minulle muodostui hyvin laaja ja kirjava musiikkimaku, ja ainakin suhteellisen genrevapaa asennoituminen musiikkiin.
Ns. klassisen musiikin löysin ”kiellettyä reittiä” – elokuvamusiikin kautta. John Williamsin Star Wars (1977) ja Erich Wolfgang Korngoldin The Sea Hawk (1940) olivat ensimmäiset kosketukseni sinfoniaorkesterille kirjoitettuun musiikkiin. Elokuvamusiikin melodisuus, rakenteellinen keveys ja tietysti myös elokuvan tapahtumien musiikille antama tulkintakonteksti tekivät siitä helpon lähtökohdan, josta oli hyvä hivuttautua myös ”puhdasoppisen” klassisen ja varsinkin uuden (klassisen) musiikin maailmaan.
Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka tärkeää oli se, että musiikki oli minulle saatavilla, odottamassa löytäjäänsä eikä kukaan ollut arvottamassa sitä. Olen vuosikausia kuunnellut sujuvasti niin Boulezia, Glassia, kuin vaikka Depeche Modeakin eikä minulle ole koskaan tullut mieleenkään, että eri tyylejä tai genrejä pitäisi jollakin lailla vakavissaan arvottaa. Toki jokainen meistä luo omia mielensisäisiä maailmojaan, joissa musiikkia voi mielin määrin luokitella erilaisin arvokriteerein, mutta näiden kriteerien pohjalta käyty ”asiantuntijakeskustelu” tai ”kasvatus” on aika hedelmätöntä. Mukavia kahvipöytäkeskusteluja aiheesta toki voi saada.
Musiikkikasvatusta on varmasti monenlaista (yhtä monenlaista kun on musiikkikasvattajiakin), eikä pidä uskoa kasvatuksen olevan niin kaikkivoipa, että se yksin riittäisi herättämään tai tuhoamaan mielenkiinnon musiikin harrastamisen muutoin kuin joissain extremetapauksissa, joissa opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutus on joko äärimmäisen rikasta ja antoisaa tai sitten äärimmilleen tulehtunutta ja nujertavaa.12.5.2009, 16:00 #18441Ystäväni oli kurssilla, jonka osallistujat koostivat oman ”musiikillisen elämäkertansa”. Kukin poltti cd:lle eri elämäntilanteissa tärkeitä kappaleita. Omalle levylleni löytäisivät tiensä aivan luontevasti niin Beatlesin Eight Days A Week, ensimmäinen osa Griegin pianokonserttoa, Super Furry Animalsin Juxtaposed with U kuin Salvatore Sciarrinon Introduzione all’oscuro. Olisi aika ahdistavaa joutua jättämään taakse joku näistä diggailuni historian merkkipaaluista, vaikka maku onkin vuosien varrella muuttunut kohti sitä, mitä itse pitää musiikissa olennaisena.
13.5.2009, 20:34 #18442Tuo ”musiikillinen elämäkerta” kuulostaa hauskalta idealta. Kirjava tulisi minunkin levystäni, kun kaikenmoista musiikkia on tullut kuunneltua ja faniettua tämänkin 36-vuotisen elämäntaipaleen aikana. Yksi suurimpia iloja musiikin (kuuntelu)harrastuksessa onkin se, kun löytää jotakin (itselle) aivan uutta. Usein minusta tuntuu, että tämä löytämisen ilo jää kovin vähäiseksi niillä ihmisillä, jotka varsin ”genretietoisina” harrastavat jotakin kapeaa musiikin aluetta, on se sitten örinäheviä tai myöhäisbarokkia.
14.5.2009, 7:52 #18443Musiikki ja soittaminen on kutsumus,jota ei voi kukaan tukahduttaa,jos kutsumus on aito.Vastustus,vaikeudet ja arvostamattomuus jalostavat soittajaa ja musiikintekijää,ja kuuluvat asiaan.Jos joku luovuttaa musiikintekemisensä ulkopuolisen vastustuksen vuoksi,kyseessä ei ollutkaan sisäinen kutsumus.
Minusta on hyvä,että juuri murrosiässä nuoret viimeistään lopettavat soiton,jos kerran se ei ole heille syvin elämäntyökutsumus.Muusikoita koulutetaan aivan liikaa,ja kulttuurielämän karmea tilanne johtuu juuri siitä,että musiikkialalle koulutetut ihmiset yrittävät epätoivoisesti löytää työtä alalla,ja päätyvät sitten esim opettajiksi,virkamiehiksi,byrokraateiksi tai vaikkapa kriitikoiksi.Mielestäni alalla ja siihen liittyvissä oheisammateissa on aivan liikaa väkeä,ja tästä ei aiheudu kuin haittaa musiikille.14.5.2009, 20:55 #18444Hyvä Annekauppi,
musiikkioppilaitosjärjestelmän ainoa tarkoitus ei ole synnyttää ammattimuusikoita. Ja jotkut meistä koulutetuista opettavat ihan mielellään, kirjoittavat jopa kritiikkejäkin. On silti masentavaa kuulla, että kulttuurielämän karmeus onkin minun ja kaltaisteni syytä…18.5.2009, 9:46 #18445Nyt me puhutaan eri asiasta.Mä puhun siitä vastuusta.Opiskelin itse Juilliardissa,ja näin korealaisia ja japanilaisia,jotka pinnistelivät,talo oli täynnä kansainvälisiä lupauksia,nuoria lahjakkuuksia.Jos nyt surffaan ja etsin näitä nimiä,jotka kanssani opiskelivat siellä,en löydä kuin muutaman tekemässä yhtään mitään muuta kuin opettamista.Suomessa olen saanut upeaa yksityisopetusta 3 eri Moskovan konservatoriosta valmistuneelta ei-suomalaiselta piano-opettajalta,kukaan heistä ei ole saanut arvoistansa työtä Suomessa,yksi muutti jo pois,yksi täysin työttömänä,yksi opettaa eräällä pikkupaikkakunnalla pikkuoppilaita.Miksi?Koska työpaikat ovat vieneet suomalaiset pianonopettajat,joilla on ehkä enemmän kielitaitoa ja suhteita.Yli 30 vuotta olen seurannut miten nuoria pianistilahjakkuuksia nostetaan mediassa esiin,ja toinen toisensa jälkeen he katoavat-he ovat kaikki tosissaan,ja haluaisivat varmasti konsertoivaksi pianistiksi,mutta keikkaa ei pukkaa.Haluaisin että nuorille opiskelijoille kerrotaan tämä,että heitä ei huijata,ja että heitä varjeltaisiin tältä pettymyksltä kertomalla heille ajoissa,että työnsaanti ei ole edes pelkästään lahjakkuudesta kiinni.Säälin nuoria muusikoita,jotka opiskelevat tosissaan,kuluttavat opiskeluun tosi pitkän ajan ja ehkä rahaakin ,ja mitä varten?Että he sitten myöhemmin joutuvat vaihtamaan jopa alaa,tai tekemään kompromissin sydämessään,ja joutuvat luopumaan omasta soittamisestaan,kun siihen ei enää riitä voimia eikä aikaa pitkän opetuspäivän jälkeen.Minusta tästä pitäisi puhua siksi,että koen vastuuta nuorista oppilaista.En itse uskaltaisi opettaa ketään tällä hetkellä,koska en uskaltaisi kantaa sitä vastuuta,että olen johdattanut ketään harhaan,tekemään työtä tuulen hyväksi.
Olen edelleen tätä mieltä – alalla on liikaa väkeä ja harhakuvia.
Musisoinnin ,musiikintekemisen ja -kuuntelemisen ilo on juuri se pääasia,olen iloinen että joku nauttii musiikintekemisestään-juuri sitä minäkin tässä haluaisin ,että kaikki olisivat onnellisia.Yst terv Anne Kauppi -
JulkaisijaViestit
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.