Eveliina-Sumelius-Lindblom, kuva © Nina Stolt.
Eveliina Sumelius-Lindblom, piano: La révolution silencieuse – Messiaen, Murail, Melartin (SibaRecords);
Irja Auroora, sopraano: Träume, Dreams, Unelmia – mm. Sibelius, Kuula, Schumann, Rahmaninov, Wagner (Suomen Wagner-Seura)
Ville Hautakangas, piano: 12 premières, Contemporary Finnish Piano Music (Alba)
On erinomaista, että nykyinen suomalainen rikas, värikäs ja dynaaminen musiikkielämä tulee dokumentoiduksi tuoreilla levyillä. Tässä arviossa tarkastelen kolmea tuoretta äänitettä.
Eveliina Sumelius-Lindblom edustaa aktiivista kotimaista pianismia, joka on orientoitunut kansainvälisiin aiheisiin ja ottanut myös tutkimustyön tulkintojen avuksi. Hänet muistan jo Liisa Pohjolan pianoluokalta, ja nyt hän on juuri valmistunut musiikin tohtoriksi Sibelius-Akatemian taiteelliselta linjalta. Mutta musicus doctus voi olla myös etevä soittaja, sekä musicien että pianiste – ei joko/tai kuten muuan haastattelija ehdotti ranskalaiselle Yvonne Leféburille, mistä tämä suuttui; etteikö hän muka ollut pianisti! Sumelius-Lindblomillaon erinomaisen varma, juureva ja luja tekniikka; häntä on kuultu myös Musical Signification –projektin kansainvälisissä kongresseissa Canterburyssa ja Cluj Napocassa 1900-luvun pianomusiikin vakuuttavana tulkkina. Nyt hän on koonnut levyynsä, jonka nimi on ”Hiljainen vallankumous”, musiikkia Messiaenilta, Muraililta ja Erkki Melartinilta. Otsake viittaa siihen, että nämä valitut teokset ovat harvoin kuultuja, mutta jättäneet oman ’hiljaisen’ jälkensä musiikin historiaan. Messiaenin Préludes pour piano, kahdeksan ohjelmallista teosta, ovat hänen varhaistuotantoaan vuosilta 1928-1929. Pianon käsittelyn kannalta esikuvat mm. Debussyllä ja Ravelilla ovat ilmeiset. Mutta Messiaenin sävelkielessä harmonia on se, joka tekee hänen tyyylistään välittömästi tunnistettavaa: ahaa, tämä on ilman muuta Messiaenia. Tekstuuri on myös erittäin soinnullista ja pianoa käsitellään perkussiivisesti kuin sillä soitettaisiin kirkonkelloja. Tämä sopii preludien ohjelmasisältöihin, jotka viittaavat usein säveltäjän vahvaan katolisuuteen.
Messiaen kävi Suomessa 1970-luvun puolivälissä ja Erik Tawaststjerna isännöi häntä ja hänen puolisoaan Yvonne Loriod’ta. Mutta jo koululaisena olin kuullut Messiaenin nimen, kun yliopiston juhlasalissa edemmällä rivillä istunut kirjailija Hilja Haahti sanoi: ”Kyllä Messiaään on hieno säveltäjä”. Ja erityisesti muistan, että hän lausui nimen oikein. Sitten minun piti mennä Pariisiin Yvonne Loriod’n oppilaaksi ja Tawaststjerna jo soitti kotoaan Katajanokalta hänelle Ranskaan. Loriod saatiin puhelimeen, mutta hän ei voinut ottaa oppilaita kiertueidensa vuoksi.
Joka tapauksessa Messiaenin itsensä kirjoittama Technique de mon langage musical on avain hänen sävelkieleensä teorian kannalta.
Sumelius-Lindblomin laaja projekti koskee kuitenkin 1910- ja 1920-lukujen musiikillista modernismia ja eritoten neoklassismin monia ilmentymiä Pariisissa. Kyseessä ovat säveltäjät Satiesta Stravinskyyn tämän Ranskan vuosina – mutta ei se aina ollut vain Bachia väärillä bassoilla. Sumelius-L. pyrki myös liittämään eräissä konserteissaan tähän saman kauden saksalaista ekspressionismia, mikä onkin haastava ajatuskoe. Ranskalaista kauden musiikkia luonnehtii käsite tai sanoisinko foucaultilaisittain ’episteemi’, jeu, saksaksi Spiel.
Joka tapauksessa tämän levyn teokset ovat hyvin vakavia. Messiaenin synestesiat välkkyvät noissa preludeissa. Hänhän kirjoitti itse: ”Kun kuulen musiikkia, näen sisäisesti värikomplekseja, jotka vastaavat sävelkomplekseja, on siis aivan normaalia, että olen kiinnostunut väreistä samaan aikaan kuin sävelistä (Messiaen kirjassaan Musique et couleur, 1986 Nouveaux entretiens avec Claude Samuel. Paris: Pierre Belfond) Messiaen luettelee koko joukon värisäveltäjiä, joilla on sama aisti kuin hänellä: Debussy, Wagner, Chopin, Mozart. Sumelius-L. on tämänkin aspektin erinomainen tulkkki, soinnut kimmeltävät ja säihkyvät klaveerin eri rekistereissä hänen käsissään.
On luontevaa jatkaa Messiaenista hänen oppilaaseensa Tristan Murailiin. Yhtä kaikki värin idea säilyy, mutta nyt väliin tulee spektrimusiikin tekniikka, johon vaikuttivat myös Pierre Schaefferin tutkimukset sävelobjekteista (Traité des objets musicaux) 1950-luvulta alkaen. Kun Murail vieraili Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella 1987, hän kertoi, että säveltäjä onkin kuin eräänlainen kuvanveistäjä, joka rakentaa uusia sointuja yläsävelsarjan spektristä. Murail sanoo siitä, että ”se on sekä verkosto, joka mahdollistaa säveltämisen että itse materiaali, toteutustapa ja ainekset yhtaikaa”. Vaikka siis lähtökohta on näin teoreettinen, johtaa Murailin sävellystä aina hienostunut valikoiva sonoriteettien muodostaminen. Hänen pianismissään on ehkä enemmän asteikkoja ja ylä-äänen melodiaa kuin Messiaenilla.
Levyn loppuhuipentumana on Erkki Melartinin Sonata No.1 op. 111, Fantasia apocaliptica vuodelta 1921. Rohkea valinta, joka osoittaa miten pitkällä Suomessa jo tuolloin oltiin avantgarden virtauksissa. Hyppy johonkin Messiaeniin ei ole niin mahdoton ajatella. Tässä sonaatissa on myös ilmeisiä Palmgren-vaikutteita, mm. parallelisointukuluissa, mutta yhtäaikki tämä on julistavaa musiikkia, joka avaa meditatiivisia näkymiä mm. teosofian ja Ruusu-Ristin suuntaan. Mutta samalla kyseessä on tyypillinen makaaberi kuolema-topiikka keskellä symbolismia.
***
Irja Aurooran kokoelma hänen vokaalitaiteensa huippuja eri kausilta on sangen tervetullut dokumentti tämän kansainvälisen tähtemme urasta, joka ei ole ehkä maassamme tarpeeksi tunnettu. Hän suoritti diplominsa Wienin Musiikkiakatemiassa ja voitti kotimaisia laulukilpailuja. Saksassa hän oli kiinnitettynä useampaan nimekkääseen oopperataloon ja esiintyi erityisesti Bayreuthin juhlaviikolla 1975 ja 1976. Ennen kaikkea hän lauloi Gutrunea Ringin 100-vuotisjuhlaproduktiossa, Patrick Chéreaun ja Pierre Boulezin legendaarisessa toteutuksessa. Myös monet muut keskeiset oopperaroolit ovat olleet hänen alaansa: Mozartilla, Puccinilla, Janáčekilla, Tshaikovskilla, Smetanalla, Weberillä ja Richard Straussilla. Niinikään luettelo niistä maailmankuuluista kapellimestareista, joiden johdolla hän on esiintynyt, on vaikuttava: Pierre Boulez, Horst Stein, Marek Janowski, Gerd Albrecht, Paavo Berglund ja monet muut kotimaiset kapellimestarit. Myös suuret määrät solistiesiintymisiä eri maiden ja kaupunkien juhlaviikoilla ja lied-iltoja kuuluu hänen saavutuksiinsa. Hänen uskollisin partnerinsa oli Pentti Koskimies, joskin hänellä on ollut myös monia muita lied-pianisteja
Tämä tausta on hyvä tietää, kun kuuntelee tätä levyä, jonka otsake on suoraan Wagnerin Wesendonckliedeistä, äänitteen kiistattomasta huippukodasta. Alkupuolen Kuula– ja Madetoja-laulut pitäytyvät tämän kotimaisen lied-genren pienimuotoisuuden vaatimuksiin erinomaisesti; Robert Schumannin kautta edetään sitten ehkä yllättäen slaavilaiseen melokseen Rahmaninovilla. Auroora pystyy oivallisesti muuntumaan aivan erilaisiin musiikkityyleihin ja -kulttuureihin.
Silti hän on kyllä kiistatta nimenomaan Wagner-laulajattarena harvinainen tähti. Wesendoncklieder on kauttaaltaan erittäin tarkkaa ja ilmeikästä tekstin tulkintaa yhtäältä, mutta tarvittaessa wagnerilaista dramatiikkaa, leidenschaflich. Kuten tiedetään nämä laulut ovat harjoitelmia Tristaniin.
Wagnerista sopii siirtyä Sibeliuksen Runeberg– ja Rydberg-lauluihin. Miten hienosti Wagner-pohjalta tulkitaan Sibeliusta, senhän todisti jo Birgit Nilsson esittäessään Var det en drömin. Wagner-laulajattaren voimavarat ovat siellä taustalla, vaikka ollaan siirrytty liedin maailmaan. Näin on myös Aurooralla. Sibeliusta Auroora tulkitsee erittäin ekspressiivisesti, ollaan jo suomalaisen symbolismin hieman karussa maailmassa. Lopulta levyllä saadaan myös näyttö oopperalavalta, ts. Oskar Merikannon Elinan surmasta. Jälleen uusi tyyylilaji! Todella tervetullut cd-levy.
***
Ville Hautakangas, pianisti Tampereelta ehti jo herättää huomiota ideallaan kutsua 12 nykysäveltäjää kirjoittamaan n. 5 minuutin kestoinen pianokappale hänen tulkittavakseen. Käytännössä kaikki kyllä ylittivät tuon viiden minuutin rajan, mutta toisaalta tätä jaksoi kuulla ja useasti. Olihan tämä samalla näyttö suomalaisesta pianismista v. 2022, voisi sanoa kansallisesta traditiosta (jota jo Palmgren peräänkuulutti); ellei sitten puhuisi suoraan musiikillisesta regionalismista, sillä kaikki säveltäjät ovat jotenkin tekemisissä Pirkanmaan musiikkielämän kanssa. Miten siis näyttäytyy pianomusiikin maailma Tampereen näkökulmasta?
Eivät säveltäjät mitenkään leimaudu miksikään Heimatin edustajiksi. Tämä ei ole mitään musikalische Völkerkundea, vaan avantgardea.
Yleispiirteenä on pianon erityisten sointivarojen hyväksikäyttö kaikessa laajuudessaan. Tulee mieleen Christian Thielemannin sanonta, että musiikin ensimmäinen elementti on Klang. Sen muovaamisessa he ovat kaikki kekseliäitä luojia, mutta varsinaista uutta sävelkieltä ja kielioppia en löytänyt näistä esimerkeistä. Näissä on design eikä grammar etualalla (kanadalaisen säveltäjän David Lidovin erottelu). Tietenkin useimpien taustana on jonkinlaista rivitekniikkaa (ja opettajana aika monilla Jouni Kaipainen, mikä selittää sen). Mutta kun rivistä tehdään harmoniaa ovat soinnut riipivän dissonoivia, jos on valittu sellaisia intervalleja riviin, tai aivan konsonoivia, jos siellä on vain terssejä ja kvartteja. Mahdollisuudet ovat laajat. Katsotaan siis aivan lyhyesti, mitä itse kunkin säveltäjän kohdalla tapahtuu.
Cecilia Damströmin Epitaph alkaa musertavilla kellomaisilla iskuilla, mutta niiden vastakohtana pyyhälletään ylärekisterin trilleihin. Melodiakin puhkea lopulta esiin, vaikka se katkeaa ja taas dramaattiset kellot palaavat. Itsepäinen rytmi tunkee esiin ja alkaa dialogi sointujen ja muun materiaalin välillä.
Ilari Laakson Häivä kuulostaa aluksi kuin Rautavaaran sonaatilta arpeggioineen ja ja teemoineen, joka taotaan esiin. Seuraa harhailua hyppelevillä äänillä, arpeggio palaa eli kyseessä on syklinen muoto. Ehkä selkein muotorakenne tässä kokoelmassa.
Matilda Seppälän Inner alkaa basson murinana; mikäli se edustaa sisäisyyttä esim. alitajuntaa, tulee se manifestiksi hieman messiaenmaisena sointina ja preparoidun klaveerin helinänä. Tässä on sitten tuota sisäisyyden Scheiniä (käännettäköön tällä kertaa adornolaisittain ’lumoksi’).
Petri Niemisen Aleppo2017 on kantaaottavaa musiikkia, se alkaa asteikon askelin, joissa on pidätysääniä, mutta rytminen impulssi saa vallan ja repetitiokulut ylärekisterissä. Väkivaltainen purkaus kaiketi kuvastaa sodan tuhoja ja sen jälkeen hiljainen asteikko on ilmeisesti rauhan symboli. Mutta synkeät, kumeat soinnut jäävät kuitenkin pohjimmaiseksi.
Roope Mäenpään Kolloidi koostuu hyvin erilaisista elementeistä, sonoriset soinnut muistumina jostakin, rytminen parametri tulee etualalle; musiikki on kuin väittelyä, joka purkautuu etydimäiseksi arpeggioksi. Laukkaava rytmi pyrkii ylös, tämä on kuin topos galoping horses (ks. Raymond Monelle: The Musical Topic. Hunt, Military and Pastoral, 2006) mutta lopuksi kuullaan koputuksia.
Paavo Korpijaakon Last Night It WasVisited By Laura Palmer. Tässä käytetään musiikkiteatteria, ts. on huudahduksia, vihellystä, huokailua, mikä korostaa kehon läsnäoloa. Ne pysähdyttävät kuulijan höristämään korviaan. Jazzahtava rytminen taite toistuu… naurua ja vihellystä – pitääkö tämä ottaa vakavasti vai onko tämä kategoriaa Spiel? Ehkä tämä on lajia farssi?
Janne Salmikangas on säveltänyt Fractumin, jossa on aluksi letkeä ja synkopoitu rytmitaso, kunnes isotopia vaihtuu, rytmi jää taustalle ostinatoksi. Melodia profiloituu. Säveltäjän mielestä tämä kuvaa ”hämähäkin seittiä”.
Tuomas Turriago tuo teoksessaan Somber esiin eläviä latinorytmejä, ylärekisteri kimaltelee, tempovaihdokset kuvastavat säveltäjän sisäistä levottomuutta, hän ilmoittaa.
Minna Leinosen Rememomor on muistisairauden inspiroima, se alkaa kuin Ravelin Hanhiemo tai Musorgskin Näyttelykuvat. Piano on preparoitu ja koko teoksen ilme kokeellinen.
Henri Sokan Völjy on postminimalistinen ja soveltaa repetitiota toccatamaisessa tekstuurissa. Musiikki kuulostaa sangen tonaaliselta ja konsonoivalta, ehkä säveltäjä sillä symboloi hyvyyttä, joka ympäröi meitä eli tässä tulee esiin musiikin eettinen dimensio ja maailmankuva.
Jami Kiannon Häviöjuhlat on kaiketi antiteesi Voiton juhlille? Esitysohjeet ovat omintakeisia: pohjamuta, välke, hetkinen, läime, jatkuma… tulevat ihan mieleen Skrjabinin erikoistermit, joista muuten musiikin teoreetikko Risto Väisänen kokosi kerran oman sanastonsa. Mutta säveltäjän mukaan teos toteuttaa retorista kuviota oksymoron. Se on kuvio joka määrittyy ’itseristiriidaksi’ ts. ilmaukseksi, joka yhtäaikaa kieltää ja myöntää, esimerkiksi ’ajaton hetki’, ’jäätävä polte’ tai ’kaunopuheinen vaikeneminen’. Retoriikka sopii kyllä avantgardemusiikkiin, muuan italialainen säveltäjä sovelsi sitä seminaarissani mm. Stockhausenin pianoteoksiin.
Jonne Valtosen teos 14.4k Handshake & 40 päättää kokoelman, Siinä on ideana modeemien tiedonsiirto; temaattiset materiaalit koostuvat puhelimen näppäinäänistä, eräänlaisena nostalgiana alkeellisten atk- laitteiden maailmaan; midi-tiedoston luomalla sähköisellä soundilla päästään keinotekoisen soinnin äärelle; pianon lähtökohta on kokenut metamorfoosin. Siinä saadaan aikaan kaikenlaisia efektejä cembalosta jazzrytmeihin, joten lopulta kyseessä on fragmentaarinen eri sointien kooste, sinänsä oiva kuva nykyisestä tonosfääristämme.
Mikä lopultakin yhdistää tätä pirkanmaalaisten säveltäjien invaasiota suomalaiseen pianismiin? Mitä tekemistä on teosten otsakkeilla lopultakin itse musiikin kanssa? (Françoise Escal on julkaissut siitä kirjan). Syntyykö näillä keinoillamusiikillista narraatiota? Onko piano vain perkussiivinen soitin vaipyrkiikö se ylittämään ’rajoituksensa’ vokaalisuuden jalaulavuuden suuntaan?
Joka tapauksessa Ville Hautakankaan hallitut, teknisesti briljantit tulkinnat ovat tämä levyn kokoava voima. Sinänsä nämä teokset ovat todiste suomalaisten nykysäveltäjien ehtymättömästä fantasiasta ja kokeilunhalusta. Tätäkin levyä oli ihan mukavaa kuunnella monta kertaa siihen kyllästymättä. Parasta nykymusiikissahan on se, ettei voi koskaan tietää, mitä siinä tapahtuu seuraavaksi.
– Eero Tarasti