Amfion pro musica classica

arvio: Sellon soittoa Helsingissä – Markus Hallikainen ja Bach

Pau Casals 35 vuoden ikäisenä. Kuva © Wide World Studios.

Pau Casals 35 vuoden ikäisenä. Kuva © Wide World Studios.

On menossa varsinaiset sello-festivaalit pääkaupungissa – myös sellaisissa paikoissa, joita ei nyt julkisesti liikaa mainosteta. Sain kutsun vierailla Keski-Helsingin Musiikkiopistossa kuulemassa, kun sen sellonsoiton lehtori Markus Hallikainen, Zürichistä valmistunut muusikko, esitti J.S. Bachin soolosellosarjat nro 3 C-duuri (BWW 1009) ja nro 4 Es-duuri (BWW 1010). Paikalla oli kuulijoina aivan nuoria oppilaita vanhempineen sekä laitoksen opettajia. Hauskaa vierailla joskus tällaisessa miljöössä, jossa on aina aivan erityinen atmosfäärinsä. Ja kyseinen opisto sijaitsee vielä historiallisessa Ebeneserin talossa Jugend-kaudelta; siellä on toiminut lastentarhan opisto, jossa mm. tanssitaiteilija Ilta Leiviskä opetti aikoinaan (nyt paikalla on museo).

Mutta ei ollut vaikea hiljentää tätä eloisaa kuulijakuntaa syventymään Bachin sanomaan. Hallikainen aivan oikein esitteli nämä sarjat lähtien niiden sisällöstä ja sävellajivalinnnoista, C-duuri oli ulospäin avautuvaa ja Es-duuri mietteliäämpää musiikkia. Sävellajit ja asteikot merkitsivät Bachille paljon; siksi oli aivan fiksua panna pikkusellistitkin soittamaan juuri asteikkoja niihin eläytyen.

J.S. Bachin ja ylipäätään barokkimusiikin tulkinta on kuitenkin aina haasteellista. Siinä kohdataan nuo kauden musiikin ikuiset ongelmat kuten mikä on tyylinmukaista ja mikä ei. Muistinkin, että omistan kotona erään kirjan Pablo Casalsista, ehkä kaikkien aikojen legendaarisimmasta sellististä, joka itse asiassa kuulema aloitti näiden soolosellosarjojen esittämisen. Aivan oikein, löysin kirjan ja sen nimi oli Conversations avec Pablo Casals, dialogikumppanina J. Ma. Corredor (Paris: Editions Albin Michel, 1954).

Siinä on kokonainen luku pelkästään Bachista. Kiinnostavaa on, että Casals ei arvostanut mitään historiallisia rekonstruktioita eikä rigidiä tyylipuhtautta: ”Meidän aikamme taiteilija ei voi tietää varmuudella ja kuvitella, miten etäisten aikakausien musiikkia soitettiin.” Ja Bachin tapauksessa sitä ei Casalsin mielestä tarvitse edes yrittää: olennainen on muualla. Tärkein on expression spontanée, välitön ilmaisu. Musiikillinen arvo menee aina soittimellisen arvon edelle (op. cit. s.165). ”Minulle Bach on runoilija, jolle oli välttämätöntä kääntää musiikiksi kaikki jalot tunteet.” (op. cit. 156) tai ”Bach on vertaansa vailla oleva musiikillinen nero… olen päätynyt tähän yksinkertaiseen tulokseen, joka on helppo lausua, mutta jonka merkitys on niin totaalinen: tämä mies joka tietää kaiken ja tuntee kaiken ei voinut kirjoittaa yhtäkään nuottia, vaikka näennäisesti aivan mitätöntä, ilman että tästä nuotista tuli transsendentaalinen.” (ibid. 149.)

Casals oli vakuuttunut, että meillä oli oikeus käyttää Bachissa kaikkia hallitsemiamme ilmaisukeinoja eikä yrittääkään rajoittua vain joihinkin ”tyylinmukaisiin”. Tässä mielessä Suomessa Tuomas Haapanen on edustanut samaa näkemystä vanhan musiikin suhteen: ”Bach ei tarvitse mitään erityisiä sääntöjä, hänen musiikkinsa esityksessä on seurattava vain musiikin yleisiä sääntöjä. Ja lopultakaan ilmaus ’sääntöjä’ ei ole sovelias, koska se edustaa liiallista täsmällisyyttä. Tulkitsijan musiikillisen vaiston, ’mielen’ (sens) tulee ohjata kaikkea.” (s. 168.)

Niinpä Casals kertoo, kuinka hänen suuresti arvostamansa George Enescu kutsui hänet kuulemaan nuorta viulistia, joka oli Yehudi Menuhin. Tämä soitti yhden Bachin partitan. Enescu kysyi, mitä mieltä Casals oli hänestä. Casals kehui tätä teknisesti loistavaksi, mutta sanoi myös mikä sen sisällöstä oli puuttunut. ”Tuollaista sisältöä ei ollut Bachin aikana”, vastasi Enesco. Siihen keskustelu päättyi (ibid. 253). Casalsin mielestä Enesco edusti vanhanaikaista, ennakkoluuloista traditionalismia. Hänen mielestään musiikista ei voinut sulkea pois mitään ekspressiivistä aksenttia. Joten sai olla spiccatoa, vibratoa ym. Lopulta: ”Kuusi sarjaa sellolle antavat käsityksen Bachin visiosta koskien tämän soittimen mahdollisuuksia. joita ei vielä tunnettu tuona aikana, Mestari oli tässä aikaansa edellä.” (ibid. 163.)

Casals olikin ensimmäisiä, joka löysi nuo sarjat. Mutta kaikki alkoi hänen pikkupojan haaveestaan saada sello. Hänen isänsä valmisti tälle kurpitsan kuoresta sellon, jonka sointi ei ollut hullumpi. Mutta pian oli pakko hankkia oikea sello. Sitten äiti päätti lähettää Pablon pikkukylästä Barcelonaan opiskelemaan selloa vakavasti, mutta isä vastusti, koska toivoi pojastaan kokkia. Mutta Pablo pääsi Barcelonaan ja ratkaiseva hetki oli, kun hän musiikkiliikkeestä löysi nuotit Bachin soolosellosonaatteihin. Tämä aarre kainalossaan hän palasi haltioissaan kotiinsa ja alkoi tutkia sävellyksiä, joista avautui ihmeellinen maailma.Vasta kaksitoista vuotta myöhemmin hän uskalsi esittää niitä.

Tietenkin tähän voi sanoa, että nykyisin kyllä todella tiedetään paljon enemmän, miten vanhaa musiikkia oikeasti soitetaan. Ja keskeiset kysymykset ovat aina läsnä: miten barokin kansalliset tyylit ovat edustettuina sellosarjoissa. Jotkut courantet, giguet ja allemandet palautuvat kautensa ranskalaisiin lajityyppeihin, sarabandet kohoavat kontemplaatiossaan yhtä transsendoiviksi kuin Rembrandtin omakuvat Wienin Kunstgeschichtliche Museumissa.

Yksiäänisyys on näennäistä. Taustalla häämöttää kätketty polyfonia. Onko tyyli vokaalista vai soittimellista eli virtuoosista? Tämä tulee esiin kadensseissa, jollaisia tosin kuulin vain yhden noissa Hallikaisen soittamissa sarjoissa. Hän kertoi yleisölleen, että Bachin aikana näitä osia todella tanssittiin; kineettinen impulssi oli tällöin keskeinen. Mutta sarabandet jo astuvat normaalin metrisen ajan ulkopuolelle. Hallikaisen tulkinnat olivat lämpimän soivia ja sävyltään lähellä Casalsin ideaaleja. Toivotaan siis, että tämä konserttien sarja jatkuu, vaikka sellofestivaali olisi jo tältä erää ohi.

Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation