Amfion pro musica classica

Category Archives: Haastattelut

Kritiikki ja kriitikko taiteilijan silmin

Antti Siirala

Musiikkikritiikki on vanha ja perinteikäs ilmiö, johon useimmilla taiteilijoilla on ristiriitainen suhde. Mitä Antti Siirala, maailmalla menestyvä pianisti ajattelee musiikkikritiikistä?

– Musiikkikritiikki on kulttuurisidonnaista. Kritiikin luonteeseen vaikuttavat niin taidemusiikin asema kuin kirjoittamisen kulttuuri kussakin maassa.

Kulttuuritoimitukset ympäri maailmaa kirjoittavat taidemusiikista monin eri tavoin. Englantilainen musiikkikritiikki panostaa Siiralan mukaan usein nokkeliin sanankäänteisiin sisällön kustannuksella. Siirala kokee, että taiteilijat eivät ole saarivaltakunnassa kovin kovassa huudossa muutenkaan.

– Ikiaikaisessa luokkayhteiskunnassa elää kuva taiteilijasta narrina, jonka on keksittävä koko ajan uusia temppuja miellyttääkseen isäntäänsä.

Saksassa kriitikot puolestaan viljelevät korulauseita ja pohdiskelevat musiikin merkitystä, mikä johtaa Siiralan mielestä usein tarpeettomaan raskassoutuisuuteen ja dogmaattisuuteen.

– Kritiikin asema on yleismaailmallisesti heikentynyt siitä, mitä se on joskus ollut. Kritiikillä ei ole enää valtaa määritellä kuka menestyy. Siitä on kehkeytynyt silloin tällöin keskustelua herättävä paikallinen ilmiö.

Siirala näkee kuitenkin elintärkeänä asiana, että musiikkikritiikki elää isojen lehtien sivuilla. Ilman viikottaisia arvosteluja klassisen taidemusiikin asema kulttuurissa olisi kenties vielä heikompi kuin se tänä päivänä on.

– Ei väliä, mitä puhutaan – pääasia että puhutaan, vitsailee Siirala.

Musiikkikritiikki palvelee ensisijaisesti yleisöä ja kuluttajaa – ei niinkään taiteilijaa. Usein kahden päivän viiveellä ilmestyvät arvostelut toimivat kuulijalle parhaimmillaan apuvälineenä konserttikokemuksensa käsittelyssä. Oman kokemuksen peilautuminen asiantuntijan näkemyksen kanssa saattaa herättää valistavaa keskustelua. Kritiikin merkitys taiteilijalle on sen sijaan ristiriitainen.

– Kyllä tyrmäävä arvostelu konsertista, jossa on laittanut itsensä likoon täysillä ja kokenut vieläpä onnistuneensa, satuttaa. Jos kritiikki on vastaavasti kiittävää, vaikka omasta mielestä ei ole onnistunut, on oltava tyytyväinen.

Taiteilijan on vaikea määritellä onnistunut ja epäonnistunut konsertti. Siirala ei usko, että taitelija voisi täysin käsittää miten yleisö kokee konsertin. Esiintyjän huonot tuntemukset eivät välttämättä välity kuulijalle asti. Toisaalta kriitikkokin kuulee subjektiivisesti. Tyrmäysarvostelusta huolimatta joku on saattanut kokea konsertissa suuren elämyksen.

Minkäänlaiseksi mentoriksi musiikkikriitikosta ei Siiralan mielestä ole. Oman näkemyksen on oltava vahva ja se on viime kädessä tärkein tekijä taitelijan kehittymisessä. Jos arvostelu tuo esiin asioita joita itse juuri työstää, se toki kannustaa, Siirala myöntää.

Taidemusiikin olemassaolon ja kehittymisen kannalta on Siiralan mielestä ikävää, että kulttuuritoimitukset huomioivat puffein ja arvosteluin pääasiassa vain tapahtumat, joissa esiintyjä on ”taattua tavaraa” sen sijaan, että kirjoitettaisiin nuorista ja vielä tuntemattomista taiteilijoista.

Mutta minkälainen sitten on Antti Siiralan mielestä ihanteellinen kriitikko?

– Hyvä kriitikko on sekä musiikin että kirjoittamisen alalta koulutuksen saanut ihminen, jolla on aktiivinen suhde musiikkiin, suhteellisuudentajua ja inhimillinen kynä.

Kriitikon työ on haasteellista

Hannu-Ilari Lampila (kuva: Junio Kimanen)

Hauska tilanne sinänsä, kun muusikko on haastattelemassa ja journalisti haastateltavana.

Niin. Itse olen tehnyt kyllä paljon haastatteluja, mutta minua on harvoin haastateltu. Tuntuu siltä, että tämä tilanne on ihan väärin päin – minunhan tässä pitäisi haastatella.

Sinulla on pitkä kokemus musiikkikriitikkona, vai kuinka?

Kyllä, aloin kirjoittaa kritiikkiä Helsingin Sanomiin vuonna 1973. Olin ensin avustajana 10 vuotta, ja vuonna 1983 opiskelujeni päätyttyä minusta tuli vakituinen toimittaja.

Onko sinulla koskaan ollut kriitikkoesikuvia?

Nuorena kriitikkona ihailin ranskalaista Le Monde -lehden kirjoittajaa Jacques Lonchamptia. Häneltä sain vähän vahingollisiakin vaikutteita ranskalaisesta runollisesta retoriikasta. Jossain vaiheessa päätoimittaja Keijo Kylävaara antoi sitten minulle terveellisen ohjeen: ”Vähemmän kukkaiskieltä ja adjektiiveja”. Sen jälkeen olen etsinyt omaa tietäni. Musiikillisessa ajattelussani olen orientointunut lähinnä saksalaiseen suuntaan, mutta luen paljon myös englantilaisia ja ranskalaisia musiikkitekstejä. Seuraan myös mitä tapahtuu Italiassa, Espanjassa ja Ruotsissa.

Miten mielestäsi mainitsemiesi maiden kritiikit eroavat toisistaan ja toisaalta vertautuvat suomalaiseen kritiikkiin?

Suomalainen kritiikki on varsin kilttiä. Yleisesti ottaen Keski-Euroopan suurissa maissa sekä Ruotsissa ja Tanskassa kritiikki on analyyttisempaa, terävämpää ja pohdiskelevampaa kuin Suomessa – Saksassa kaikkein analyyttisinta. Ranskalaisilla on sen sijaan taipumus poeettisuuteen, he rakastavat sanahelinää ja retoriikkaa. Englantilainen kritiikki on eniten journalistisesti suuntautunutta. Brittikriitikot haluavat viihdyttää lukijoitaan nokkelilla ilmaisuilla, sanaleikeikeillä, metaforilla ja huumorilla.

Minkälaisia ominaisuuksia hyvällä kriitikolla on?

Kriitikolla pitää yhdistyä musiikillinen ja kielellisjournalistinen kompetenssi. Musiikkitaustaa tietysti tarvitaan. Itse soittelin kouluaikoina viulua ja selloa. Nykyään soitan pianoa ja kitaraa aina kun ehdin. Laulan myös kuorossa. Muusikoksi en koskaan ryhtynyt, mutta suoritin yliopistossa filosofian lisensiaatin tutkinnon pääaineena musiikkitiede. Akateeminen tausta on hyvä lähtökohta, koska kriitikkona tarvitaan tietämystä teorian, kirjallisuuden, kulttuurihistorian ja estetiikan alueelta. Toki täytyy myös pitää kirjoittamisesta ja nimenomaan arvioiden tekemisestä. Jo siitä lähtien kun aloin kirjoittaa musiikkikritiikkiä, mielestäni oli hyvin hauska väsätä arvioita. Kova kiire vähän pilaa hauskuutta, mutta toimittajan on usein kirjoitettava nopeasti.

Yleisö, paikallinen musiikkinormisto ja työnantaja. Vaikuttaako jokin näistä enemmän kuin muut arvosteluihisi?

Totta kai konserttitilanne ja yleisö on otettava huomioon, mutta tärkeintä on, että muodostaa mielipiteensä itsenäisesti. En mielelläni keskustele konsertista muiden kanssa kuin korkeintaan muutaman pinnallisen sanan. Yksi kritiikin perusvirheistä on kuitenkin nähdä itsensä liiaksi erillään muusta yleisöstä. Jos yleisö suhtautuu hyvin innostuneesti konserttiin, josta ei itse ole kovin vakuuttunut, ei pitäisi korostaa liiaksi oma reagointiaan.

Entä kriitikon suhde taiteilijoihin? Seppo Heikinheimo aikoinaan totesi, että ”kriitikon työn kannalta olisi ihanteellista, jos ei tuntisi taiteilijoita ollenkaan, vaan voisi arvostella heitä kuin vieraita sikoja”

Aika rumasti sanottu. Hän korosti tällaista vihollisuutta. Kun tulin Helsingin Sanomiin toimittajaksi, Heikinheimo vanhempana kollegana toisti jatkuvasti että ”vihamiehet ovat tämän ammatin luontaisetuja”. Suomi on pieni maa ja kaikilla meillä on omat tuttavamme. Kovin läheisten kavereiden arvostelemista täytyykin välttää, tai sitten pitää ottaa se riski, että hyvät välit menevät poikki.

Miten musiikkielämän yleinen normisto sitoo kriitikkoa?

Vaikka meillä kaikilla on suurinpiirtein samanlainen peruskäsitys estetiikasta ja musiikillisista kriteereistä, elämme nykyään pluraalisuuden aikaa – yksiselitteistä hyvää ja huonoa ei ole. Tämä on kriitikon kannalta hyvä asia, sillä se pitää mielen liikkeessä.

Minkälaisia erityishaasteita nykymusiikki asettaa kriitikolle?

Nykymusiikkityylejä ja koulukuntia on monenlaisia. Niillä on kaikilla omat musiikilliset normistonsa jotka on tunnettava. Kriitikon on tiedettävä oikeat koodit, kordinaatit ja avaimet jokaiseen genreen, jotta pystyy informoimaan niistä asianmukaisesi lukijoille. Itse olen kokenut, että teoreettinen työväline auttaa synnyttämään elävässä esityksessä oivalluksen. Näin avautuu portti teoksen maailmaan, rakenneperiaatteisiin, muotoon , sanomaan, sekä kulttuuriisiin, henkisiin että emotionaalisiin rakennetasoihin. Nykymusiikin kuuntelu muuttaa myös suhtautumista klassiseen ja romanttiseen ohjelmistoon – sen kuulee ikään kuin tuorein korvin. Erityisvaatimuksia asettaa myös vanha musiikki, koska barokin ja renesanssin esityskäytäntöjä on herätetty henkiin. Kriitikon täytyy tietää mm. periodisoitinten tekniikasta, retoriikasta ja kansallisista tyyleistä, jotta pystyy kirjoittamaan infomatiivisesti ja elävästi, turvautumatta mitäänsanomattomiin fraaseihin ja latteuksiin.

Historiasta löytyy monia kuuluisia esimerkkejä silloisen nykymusiikin arvioista, jotka ovat osoittautuneet pahasti virheellisiksi.

Silloin on käytetty valtakulttuurin hegemonian kriteereitä musiikkiin, joka on ollut jollain lailla kumouksellista. Ennen vanhaan kriitikot olivat hyvin konservatiivisia, mutta nykyään tilanne on mielestäni toinen, olemme päinvastoin hyvin kiinnostuneita kaikesta uudesta.

Amfionin kritiikkiteeman perusajatuksena on tarkastella musiikkikritiikin tämänhetkistä tilaa Suomessa ja keskustella siitä. Mitkä sinun mielestäsi ovat kritiikin perustehtävät? Ovatko ne muuttuneet viime vuosikymmenten aikana?

Laajasti ajatellen kritiikin tarkoitus on aina ollut antaa informaatiota konsertista. Pyrin antamaan konsertista mahdollisimman objektiivisen kuvan, joka on kuitenkin värittynyt omalla kokemuksellani. Toivon että minulla on sen verran kriitikon kompetenssia, että ansaitsen lukijoiden luottamuksen. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että pitää pystyä perustelemaan mielipiteensä. Kritiikin tarkoitus on myös herättää keskustelua. Julkinen keskustelu puolestaan vahvistaa musiikkikulttuurin asemaa. Esteettiset kiistatkaan eivät ole pahasta, sillä perusarvoista ei yleensä kuitenkaan kiistellä – arvopohja pysyy samana. Lukijat viime kädessä päättävät, tarvitaanko kritiikkiä. On ollut ilo huomata, että kritiikkiä kaivataan. Jos joku konsertti on jäänyt arvioimatta, saattaa välillä joku lukija älähtää.

Mikä on sinun näkemyksesi kritiikin kulttuuripoliittisesta merkityksestä?

Kyllä kritiikillä on kulttuuripoliittistakin merkitystä. Uskon, että instituutiot kuten orkesterit ja ooppera jollain tavoin peilaavat omaa asemaansa kriitikin kautta. Olen huomannut, että kritiikki vaikuttaa myös päättäjiin etenkin pienemmissä kaupungeissa. Taiteella on aina myös edustuksellinen tehtävä, joten onnistuneen konsertin kritiikki tuo positiivista julkisuutta kaupungillekin.

Mitä mieltä olet kritiikin kritiikistä?

Kritiikin kritiikki on mielestäni ihan tervetullutta. Kun itse kritisoin muita, pitää varautua siihen, että minuakin kritisoidaan. Lehti julkaisee kritiikin kritiikkiä vain, jos kriitikon mielipide on tulkittu ylilyönniksi. Muissa tapauksissa sille on löydettävä oma kanavansa. Internetissä toimiva keskustelufoorumi voisi olla sellainen.

Onko taidemusiikin kritiikin määrä mielestäsi muuttunut viime vuosikymmenien aikana?

Kokonaismäärä on vähentynyt, muttei enää aivan viime vuosina. Viime vuosien ilmiö on sen sijaan ollut kritiikkien lyhentyminen. Koska kulttuurisivujen tilaa on kavennettu, meidän on kirjoitettava hyvin lyhyitä kritiikkejä tai pikemmin poimintoja. Tämä on käytännön sanelema pakko. On kuitenkin parempi, että kirjoitetaan edes poimintoja, kuin ei mitään. Minun tehtäväni Helsingin Sanomissa on katsoa, mitkä konsertit arvioidaan ja jakaa työtehtävät kriitikoiden kesken. Oman tonttini asema on pysynyt hyvänä, vaikka supistuksia on jouduttu jonkin verran tekemään. Lyhyiden, mutta monipuolisten arvioiden kirjoittaminen on vaikeaa, mutta täysin mahdollista. Joidenkin ulkomaisten levylehtien arviot ovat tästä hyviä esimerkkejä. Kun arvio on lyhyt, pitää näkemyksen olla hyvin kirkas.

Arviot ovat todellakin lyhentyneet. Onko enää toivoa saada pidempiä ja perusteellisempia arvioita Helsingin Sanomiin?

Tähän on tultu, eikä kysymyksessä ole väliaikainen ilmiö. Pidempiä, esimerkiksi parin poiminnan pituisia arvioita julkaistaan, jos kysymyksessä on tärkeä konsertti. Esimerkiksi kirjoittamani Hélèn Grimaud:n, Osmo Vänskän ja Sinfonia Lahden konsertin arvio oli poikkeuksellisesti ihan kunnon jutun pituinen. Oopperan ensi-iltojen arvostelut vaativat myös enemmän tilaa. On hyvä muistaa, ettei poimintoihin liity mitään arvostuskysymyksiä. Huippukonsertistakin voidaan tilanpuutteen vuoksi kirjoittaa vain lyhyt poiminta.

Onko musiikkielämän kaupallistuminen vaikuttanut kritiikkiin?

Helsingin Sanomat on kaupallinen lehti, joten toimittajan on kirjoitettava sellaisia juttuja, joita lukijoiden on hauska lukea. Viihteellisyys mielletään helposti negatiiviseksi, mutta mielestäni se ei ole sitä. Pitää osata kirjoittaa elävästi siten, että saa lukijat viihtymään jutun äärellä.

Entä taidemusiikkiinkin tunkeutunut tähtien ihannointi?

Sitä näkee myös Helsingin Sanomissa, mutta itse en ole mielestäni sitä viljelemässä. Tietysti tähdet kiinnostavat lukijoita, joten on luonnollista että lehdet tekevät juttuja heistä. Arvostan kansainvälisiä kuuluisuuksiamme ja kirjoitan heistä silloin tällöin juttuja. Olen kuitenknin kiinnostunut kaikista hyvistä taiteilijoista, etenkin nuorista. Kulttiajattelu ja tähtipalvonta ovat demokraattiselle luonteelleni hyvin vieraita.