Amfion pro musica classica

Category Archives: Haastattelut

Aikuisten soitonharrastuksen lisäämiseksi tarvittaisiin asennemuutosta

Riitta PoutanenLänsi-Helsingin musiikkiopiston rehtori ja Suomen musiikkioppilaitosten liiton hallituksen jäsen Riitta Poutanen harmittelee, että soittoharrastus jatkuu nykyään harvoin aikuisiälle saakka. ”Muistan omasta lapsuudestani kuinka oli ihanaa, kun vanhempani ystävineen kokoontuivat lauantai-iltaisin soittelemaan yhdessä repertuaaria laidasta laitaan. Nukahdin usein olohuoneen sohvalle soittoa kuunnellen.”

Read More →

”Turpa kiinni, korvat auki”

Kuva: Kristina Marie KrugSuomessa toimii lukuisia erilaisia amatööriorkestereita, maaseudun pienyhtyeistä täysimittaisiin sinfoniaorkestereihin. Yksi tunnetuimmista on Helsingin yliopiston yhteydessä toimiva Ylioppilaskunnan Soittajat. Tänä syksynä YS saa virolaisesta Mikk Murdveesta uuden kapellimestarin. Hän seuraa tehtävässä amerikkalaista David Searlea, joka siirtyy professoriksi Washington DC:n Catholic Universityn musiikkilaitokseen neljän vuoden YS-pestin jälkeen. Tapasin Searlen kesällä keskustellaksemme amatöörimuusikkouden tärkeydestä.

Read More →

Toisen asteen musiikkikoulutusta Palmgren-konservatoriossa

Juha JärvinenTänä syksynä työnsä aloittaneen uuden rehtorin, Juha Järvisen, oma tausta on sekä klassisen että rytmimusiikin puolelta. Ennen rehtoriksi valintaansa hän työskenteli Palmgren-konservatorion musiikkiteknologian opettajana ja koulutussuunnittelijana.

Pitkät perinteet rytmimusiikin opetuksessa

Palmgren-konservatoriossa klassinen- ja rytmimusiikki tuntuvat elävän suhteellisen sopuisasti rinnakkain. ”Porissa oli 70-luvulla aktiivinen jazz-harrastuskenttä ja 80-luvulla mukaan tulivat rock ja pop. Vaikka rytmimusiikki ei ole vieläkään tasavertaisessa asemassa esimerkiksi tilojensa puolesta, vetää Palmgren-konservatorio pop/jazz-opiskelijoita puoleensa. Turussa ja Tampereellahan on varsin isot klassiseen musiikkiin painottuvat konservatoriot, joten on luonnollista, että ne tuntuvat monista klassisen pääinstrumentin opiskelijoista houkuttelevammilta. Tietyt aineet, varsinkin yksinlaulu, tuo kuitenkin uusia opiskelijoita kummankin taiteenalan puolelle.”

Työelämään ja jatko-opintoihin

Juha Järvisen mukaan konservatorion opetuksessa korostuu vahvan työelämävalmiuden hankkiminen ja elinkeinoelämän tarpeisiin vastaaminen. ”Esimerkiksi Palmgren-konservatorion musiikkiteknologian koulutuksessa ei ole tarkoituksenmukaista tehdä klassisia äänitteitä, joten linja keskittyy rytmimusiikkiin ja teatteriin”, Järvinen sanoo ja lisää, että Palmgren-konservatorion toisen asteen opetuksesta kolme neljäsosaa on pop/jazz-opetusta, mikä Järvisen mukaan sopii länsirannikon todellisuuteen. Talouselämän termein tavoitteena on korostaa ”sisäisen yrittäjyyden ansaintalogiikka, sillä suurin osa toiselta asteelta valmistuvista joutuu työllistämään itsensä pätkätöin ja freelancerina”.

Työelämävalmiuden lisäksi konservatorio luonnollisesti syöttää opiskelijoita korkea-asteelle, ammattikorkeakouluihin ja Sibelius-Akatemiaan. Palmgren-konservatorion klassiselta puolelta siirtyy etenkin laulajia korkea-asteen opintoihin. ”Toinen astehan antaa yleisen jatko-opintokelpoisuuden”, Järvinen toteaa, ”lukion tapaan se voi olla väylänä vaikkapa luokanopettajan opintoihin, sosiaali- ja terveysalalle, miksei teologian opintoihinkin ja laulutaitoiseksi papiksi”. Toisaalta rytmimusiikin ja varsinkin musiikkiteknologian puolella saatetaan jatko-opinnoissa myös törmätä motivaatio-ongelmiin, kun kurssikaverit saattavat tulla suoraan lukiosta ilman musiikkiteknologisia taitoja. ”Varsinkin, kun itsellä saattaa olla jo hyvinkin töitä ja keikkoja”, Järvinen lisää.

Kolmoistutkinnolla monipuolisuutta

Toisen asteen musiikkikoulutuksella on myös yleissivistävä tehtävä. Kokkolan Keski-Pohjanmaan ja Jyväskylän ammattiopiston konservatorion tapaan myös Palmgren-konservatoriossa on tänä syksynä aloittanut uusi vuosikurssi, joka tekee ns. kolmoistutkintoa. Kolmoistutkintoon kuuluu musiikkialan perustutkinto, lukion yleinen oppimäärä ja ylioppilastutkinto. ”Klassisen musiikin koulutuksessa kolmoistutkinnolla on varsin hyvät tulevaisuudennäkymät”, Järvinen huomauttaa, ”sillä klassisen puolen opiskelijat pitävät lukion käymistä tärkeänä asiana; näin konservatorion ja lukion jälkeen on vielä aikaa päättää, mitä haluaa tehdä isona.” Riskinä on se, että musiikkiopintoja pidetään vain harrastuksena. Lääkkeeksi Järvinen nostaa työssäoppimisen: ”kolmoistutkinnon neljäs opiskeluvuosi pyhitetään työssäoppimiseen, minkä lisäksi oppilailla tulisi olla säännöllisesti keikkoja.”

”Konservatorioiden kannalta olisikin ihanteellista, että koulutukseen tultaisiin jo 16-vuotiaana”, Järvinen sanoo, ja lisää, että nuorimmat hakijat ovat yleensä oman talon kasvatteja. Valtaosa hakijoista tulee kuitenkin muualta kuin Porista: ”On sellaisia, jotka hakevat moneen paikkaan, pääsevätkin ehkä, ja valitsevat sopivalta tuntuvan. Porissa esimerkiksi klassinen ja pop/jazz –laulu vetävät opiskelijoita, kuten myös rytmimusiikin eri soittimet. Lisäksi on näitä myöhäisheränneitä, jotka jonkin toisen alan tutkinnon jälkeen hakeutuvat musiikin alalle, ja joilla usein on jo bändi, tai ainakin kova halu keikoille.”

Koulutuspyramidi – vai -tiimalasi?

Viime vuosina on käyty runsaasti keskusteluja siitä, kuinka Suomessa on liikaa musiikin ammatillista opetusta; musiikkikoulutuskeskustelussa onkin käyty välillä melkoista kissanhännänvetoa toisen asteen ja korkea-asteen koulutuksen mitoituksista.

(Lisätietoja, katso esimerkiksi http://www.musiikkioppilaitokset.org/index.php?mid=69 tai http://www.musicedu.fi/easydata/customers/sml/files/Tapahtumat2005/Foorumi_yhteenveto.pdf.)

Musiikkikoulutuskeskustelussa otetaan usein esiin ns. pyramidimalli, jossa laajan perusasteen päälle rakentuvat ylemmät, ammatilliset koulutusasteet: toinen aste ja korkea-aste, ylimpänä Sibelius-Akatemia. Suomeen perustettiin vuosituhannen vaihteen ammattikorkeakoulu-uudistuksessa useita musiikin alan ammattikorkeakouluja, joissa tällä hetkellä opiskelee noin 1500 opiskelija, eli saman verran kuin Sibelius-Akatemiassa. Konservatorioiden yhteenlaskettu oppilasmäärä on tätä kuitenkin huomattavasti pienempi, joten pyramidi on tällä hetkellä ennemminkin tiimalasin muotoinen.

koulutuspyramidi
”Toki pyramidin tulisi kaveta ylöspäin mentäessä”, Järvinen sanoo, mutta toteaa samalla, että siinä missä toisen asteen oppilaitosten mielestä ammattikorkeakouluissa on liikaa koulutuspaikkoja, siinä toisinpäin AMK-kenttä katsoo konservatorioita olevan liikaa. ”Valtakunnallisesti toisen asteen mitoitus on kuitenkin kohdallaan”, Järvinen lisää, huomauttaen myös, että opintoreitissä pitäisi aina olla looginen pyrkimys kohti taiteellisesti ja teknisesti vaativampia opintoja: ”pääsykokeethan AMK:ssakin on”. Järvinen lisää vielä: ”Kun tarkastellaan konservatoriosta valmistumien oppilaiden sijoittumista, nähdään sen vastaavan tarkoitustaan: oppilaat sijoittuvat joko työelämään tai jatko-opintoihin. Muille aloille siirtyviä on varsin vähän.”Nuorten ikäluokkien pienetessä monella musiikkioppilaitoksella on ollut ongelmia saada riittävästi tasokkaita hakijoita. ”Konservatorioilla on tässä suhteessa ammattikorkeakouluja helpompi tilanne”, Järvinen kuitenkin toteaa: ”iso perusaste toimii konservatorioille eräänlaisena puskurina, joka pitää talon toiminnan aktiivisena ja tuottaa oppilaita myös omalle toiselle asteelle.” Palmgren-konservatoriossa ammatillisen koulutuksen osuus opetustuntimääristä on noin yksi neljännes ja loput tunneista kuuluu taiteen perusopetuksen piiriin.

Oikean mitoituksen löytäminen ja sen pysyminen on tärkeää. ”Ikäluokkien pienetessä täytyy tarkastella kriittisesti, kuinka paljon musiikin ammattilaisia tarvitaan Suomessa, varsinkin jos idästä alkaa tulla hyviä muusikkoja. Tärkeintä olisikin säilyttää kotimaisen koulutuksen taso kansainvälisessä vertailussa. Tarvitsemme hyviä, luovia ammattilaisia. Onneksi Suomessa on taiteen perusopetusta hyvin saatavilla; on koulutetut, pätevät opettajat ja kymmenien vuosien aikana syntynyt, valtion rahoittama systeemi”, päättää Järvinen.

Jähmeistä rakenteista joustavaan musiikkikulttuuriin

Järvinen näkee uhkana taiteen perusopetuksen yleisen oppimäärän paikalleen jämähtämisen kansalaisopistoissa ja muissa opistomaisissa oppilaitoksissa: ”vaarana on yhä lisääntyvä ryhmäopetukseen siirtyminen, kun opetuksen keskiössä pitäisi olla henkilökohtainen ohjaus.” Järvinen havaitsee laajemminkin tiettyä jähmeyttä: ”musiikkikoulutusjärjestelmä on liiaksi lukkiutunut rakenteisiin, Sibelius-Akatemiaa myöten. Sieltä esimerkiksi puuttuu rock-musiikin koulutus, eli Sibis ei ole syttynyt yhteiskunnassa näkyviin haasteisiin.”

”Tuntosarvien täytyy olla koko ajan pystyssä siitä, mihin suuntaan musiikkikulttuuri on kehittymässä”, Järvinen sanoo. Yksi avaimista on kansainvälistyminen ja etenkin kahdensuuntainen liikkuvuus EU:n sisällä. Palmgren-konservatorio on rakentanut rytmimusiikin puolella yhteyksiä etenkin Viroon. ”Opiskelijavaihdon lisäksi tarvitaan yhteisproduktioita ja opettajavaihtoa”, Järvinen lisää.

Järvinen ei näe, että yllä mainitut haasteet rajoittuisivat rytmimusiikin puolelle. Sen sijaan klassinen ja rytmimusiikin opetus voisivat oppia enemmän toisiltaan: ”Rytmimusiikin toimintatavat ja keikkatyöt yleistyvät myös klassisen musiikin puolella – otetaan esimerkiksi vaikkapa vanhan musiikin yhtyeet. Toisaalta rytmimusiikin puolella tarvittaisiin subventoituja keikkapaikkoja, ”tuotantokoneen” pystyttämistä klassisen mallin mukaan.” Kummallakin puolella tarvittaisiin Järvisen mukaan lisäksi enemmän bändi- tai yhtyesoittoa, sillä ”se vastaisi paremmin työelämän todellisuutta.”

”Tasoa tulisi kehittää tasapuolisesti sekä klassisen, että rytmimusiikin puolella, jossa opetusalan nuoruuden takia on suuremmat kehittämishaasteet.” Yleisökasvatusta tulisi lisätä: kertoa kiinnostavista asioista ja kiinnittää yleisön huomiota kulttuurin asiaa edistäviin seikkoihin, sillä ”usein on hedelmällistä tuoda elävä säveltäjä yleisön eteen; klassisella puolella ollaan yleensäkin liikaa tekemisissä kuolleiden säveltäjien musiikin kanssa.”

Monipuolisuutta ja haasteellisuutta

Koko musiikkioppilaitoskenttää kohtaava haaste on nykyinen, talouselämästä lainattu pyrkimys mitata tehokkuutta ja tuottavuutta. ”Ongelmana vain on, että kulttuuri on yleensä turhaa, eli se ei näy puhuttaessa mitoituksista”, Järvinen toteaa. Opetusministeriön koulutuksen ja opetuksen kehittämissuunnitelmassa kulttuuria ja taidealoja onkin jo kavennettu. Toisen asteen kohdalla Järvinen nostaa lääkkeeksi juuri työelämätarpeisiin vastaamisen. Sen lisäksi, että konservatoriot tuottavat – toivottavasti itse itsensä työllistäviä – muusikoita ja tasokkaita opiskelijoita korkea-asteelle, toinen aste voisi toimia myös aktiivisemmin täydennyskouluttajana.

Järvinen kuitenkin lisää: ”Mikäli järjestelmä nähdään vain ammattilaisten kouluttamisen kautta, ollaan hakoteillä.” Haasteena Järvinen näkee aikuisten amatöörien, musiikin ”rakastajien” saamisen mukaan tavoitteellisen musiikin harrastamisen pariin: ”perusopetuksen antama hyvä musiikkisuhde on musiikkielämälle yhtä tärkeä kuin ammattilaisten kouluttaminen. Musiikkiharrastus tahtoo monelta jäädä musiikkiopistoon: täydennyskoulutuksen rinnalla myös aikuisten musiikkiopisto-opetus kaipaa kehittämistä.”

Juha Järvinen kaipaa niinikään yrittäjyysnäkökulman tuomista mukaan opintoihin: markkinointia, tuotteistamista ja brändin luomista. ”Miten palveluihin nojaavassa yhteiskunnassa voitaisiin kulttuuripalvelujen ja luovan talouden kehitykseen vastata nimen omaan musiikin kautta?”, Järvinen kysyy, ja jatkaa edelleen: ”suomalaisessa musiikkikulttuurissa tarvitaan suomalaisia ammattilaisia ja hyviä harrastajia – haluaako toinen aste olla mukana vastaamassa haasteeseen?”

Musiikkiopinnot – oli puhe sitten klassisesta tai rytmimusiikista – vaativat poikkeuksellisen pitkäjännitteistä työtä. Harjoittelu ja musiikkiopinnot alkavat jo hyvissä ajoin ennen ammattiopintoja, joskus hyvinkin varhaisessa iässä. Toisaalta musiikin alalla on aina ollut pakko päivittää omaa osaamistaan ja oppia uutta – kauan ennen elinikäisen oppimisen käsitettä. Yhdeksi suurimmista haasteista Juha Järvinen näkeekin pitkäjännitteisen työnteon opettamisen nykyiselle nopeasti liikkuvaan kuvaan ja lyhytjännitteisiin ärsykkeisiin tottuneelle sukupolvelle. Siinä riittää haastetta niin klassisen kuin rytmimusiikinkin koulutuksessa.

Lue lisää koulutuspolitiikasta täältä ja täältä.

Ennen arvosteluja kirjoittivat säveltäjät

Veijo Murtomäki (kuva: Junio Kimanen)

Vuosituhat on vaihtunut ja elämme jonkinlaista muutoksen aikaa myös musiikkikritiikin suhteen. Miten viimeaikaiset ilmiöt vertautuvat historiaan?

Yksi ilmiö on ollut asiantuntijakriitikkojen vähittäinen katoaminen. Vielä 1960–70 luvulla säveltäjätkin kirjoittelivat arvioita, mutta viime vuosina sellainen on ollut hyvin harvinaista. Liekö kehittynyt teostokorvaus- ja apurahajärjestelmä osaltaan vaikuttaneet siihen, ettei säveltäjien ainakaan rahantarpeen takia enää tarvitse kirjoittaa arvosteluja. Hyvää tässä on ehkä se, ettei kukaan aja omia tai kavereidensa etuja, mutta asiantuntemuksessa on toisaalta menetetty. Nykyään läheskään kaikki arvostelijat eivät tutki esimerkiksi uuden sävellyksen partituuria ennen kantaesitystä. Viime vuosisadan alun konserteissa kriitikot istuivat konserteissakin tavallisesti partituurit sylissään. Musiikkia ei silloin vastaanotettu ainoastaan elämyksellisenä asiana.

Kritiikit ovat nykyään lyhyitä. Pituudessa on palattu takaisin toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan. Voisi sanoa, että tässä välissä oli kritiikin kultakausi. Taannoin ei ollut mitenkään tavatonta, että konserteista julkaistiin sivun pituisia juttuja. Myös yleissivistäviä artikkeleita julkaistiin enemmän. Nykyään vaativien musiikkiartikkeleiden julkaiseminen ei ole mahdollista kuin aivan poikkeustapauksissa ja silloinkin ne koskevat yleensä mediailmiöitä. Lyhyet kritiikit eivät kuitenkaan ole vain tämän päivän ilmiö – tosin lehdet olivat sata vuotta sitten huomattavasti ohuempia.

Onko kritiikin arvostus muuttunut?

Kulttuurin osuus sanomalehdissä on vähentynyt. Tutkimusten mukaan kulttuurisivuja luetaan kuitenkin paljon, jopa enemmän kuin urheilusivuja, mutta se ei silti näy annettujen palstatilojen suhteessa. Samalla kritiikin saama palstatila on vähentynyt. Kaupallinen lehdistö ehkä katsoo, että kritiikki on instituutiona hieman vanhanaikainen. Ajankohtaiset ja eritoten skandaalinkäryiset kulttuuriuutiset sen sijaan saavat enemmän huomiota. Tämä on kansainvälinenkin trendi. Voidaan toisaalta kysyä, onko musiikkikritiikki enää mielenkiintoinen asia. Nykykritiikissä klisheytymisen vaara on suuri; arvioista tulee helposti hieman huvittavaa poetiikkaa.

Onko joku muu instanssi ottanut kritiikin tehtäviä hoitaakseen?

Siltä näyttää. Musiikkilehtien ja sanomalehtikritiikkien määrän vähetessä moniarvoisten mielipiteiden saaminen on vaikeutunut. Lehtien rinnalle tarvitaan myös muita medioita, kuten radiota, televisiota ja internettiä. Miksei voisi ajatella, että nettiin perustettaisiin sivustoja, jonne kuka tahansa voisi kirjoittaa arvosteluja. Niitä voisi vertailla ja siitä syntyisi myös tarpeellista keskustelua. Se olisi mielestäni hauskaa. Ei kriitikko ole ainoa, jolla on mielipide konsertista, eikä se mielipide ole ainoa oikea. Jotta kuva musiikin tekemisestä muuttuisi suhteellisemmaksi, tarvitaan useita ääniä kertomaan mitä tapahtuu – mikä on huonoa ja mikä hyvää. Osaisivatkohan suomalaiset jo hankkia tietoa netistä ja keskustella siellä.

Amfionissa me pyrimme juuri tuohon. Jos konsertista kirjoitetaan vain yksi kritiikki, se ei tunnu kovin moniarvoiselta.

…ja jatkossa sekin yksi on yhä useammin Huvudstadsbladetissa eikä Helsingin Sanomissa.

Onko arvioista keskusteltu aikaisemmin enemmän?

Ainakin musiikkisotia on käyty. Uusista ilmiöistä on tapeltu puolesta ja vastaan jo 1700-luvun Pariisista lähtien. Sen jälkeen niitä on käyty muuallakin, esimerkiksi Saksassa ja Wienissä. On vaikea sanoa, onko kritiikki ollut näissä käynnistävä voima vai vain kommentoiva väline. Aiemmin kriitikot olivat musiikkielämässä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joten heidän kirjoituksensa otettiin vakavasti. Esim. Franz Brendel 1800-luvun puolivälin Weimarissa sai propagoivilla kirjoituksillaan aikaan koko itävaltalais-saksalaisen musiikkielämän jakautumisen. Suomessa oli modernistien ja konservatiivien välinen sota 70–80-luvuilla, jota edelsi modernismia propagoiva kirjoittelu lehdistössä 60-luvulta lähtien. Silloiset kirjoittajat, Seppo Nummi, Erkki Salmenhaara, Ilkka Oramo ja Seppo Heikinheimo toivat esille mm. Stockhausenia ja Nonoa ja muita nykysäveltäjiä ja saivat konservatiiviset voimat takajaloilleen

Viime aikoina tällaisia ilmiöitä ei ole ollut.

Ei niin. Nykyään keskitytytään enemmän institutionaalisiin ongelmiin. Kirjoituksista puuttuu myös räväkkyyttä. Jos Heikinheimo olisi vielä hengissä, Korhonen olisi saanut kuulla tiukkoja kommentteja. Nykyään ollaan konsensushenkisiä ja säyseitä, mikä on pidemmän päälle huono asia. Julkisella sanalla on oltava rohkeutta arvostella voimakkaasti, vaikka välillä ajauduttaisiinkin liioittelun puolelle. Oppia voisi ottaa Ranskasta, jossa lehdistö on aina ollut erittäin aktiivista ja osallistuvaa.

Kritiikki ja kriitikko taiteilijan silmin

Antti Siirala

Musiikkikritiikki on vanha ja perinteikäs ilmiö, johon useimmilla taiteilijoilla on ristiriitainen suhde. Mitä Antti Siirala, maailmalla menestyvä pianisti ajattelee musiikkikritiikistä?

– Musiikkikritiikki on kulttuurisidonnaista. Kritiikin luonteeseen vaikuttavat niin taidemusiikin asema kuin kirjoittamisen kulttuuri kussakin maassa.

Kulttuuritoimitukset ympäri maailmaa kirjoittavat taidemusiikista monin eri tavoin. Englantilainen musiikkikritiikki panostaa Siiralan mukaan usein nokkeliin sanankäänteisiin sisällön kustannuksella. Siirala kokee, että taiteilijat eivät ole saarivaltakunnassa kovin kovassa huudossa muutenkaan.

– Ikiaikaisessa luokkayhteiskunnassa elää kuva taiteilijasta narrina, jonka on keksittävä koko ajan uusia temppuja miellyttääkseen isäntäänsä.

Saksassa kriitikot puolestaan viljelevät korulauseita ja pohdiskelevat musiikin merkitystä, mikä johtaa Siiralan mielestä usein tarpeettomaan raskassoutuisuuteen ja dogmaattisuuteen.

– Kritiikin asema on yleismaailmallisesti heikentynyt siitä, mitä se on joskus ollut. Kritiikillä ei ole enää valtaa määritellä kuka menestyy. Siitä on kehkeytynyt silloin tällöin keskustelua herättävä paikallinen ilmiö.

Siirala näkee kuitenkin elintärkeänä asiana, että musiikkikritiikki elää isojen lehtien sivuilla. Ilman viikottaisia arvosteluja klassisen taidemusiikin asema kulttuurissa olisi kenties vielä heikompi kuin se tänä päivänä on.

– Ei väliä, mitä puhutaan – pääasia että puhutaan, vitsailee Siirala.

Musiikkikritiikki palvelee ensisijaisesti yleisöä ja kuluttajaa – ei niinkään taiteilijaa. Usein kahden päivän viiveellä ilmestyvät arvostelut toimivat kuulijalle parhaimmillaan apuvälineenä konserttikokemuksensa käsittelyssä. Oman kokemuksen peilautuminen asiantuntijan näkemyksen kanssa saattaa herättää valistavaa keskustelua. Kritiikin merkitys taiteilijalle on sen sijaan ristiriitainen.

– Kyllä tyrmäävä arvostelu konsertista, jossa on laittanut itsensä likoon täysillä ja kokenut vieläpä onnistuneensa, satuttaa. Jos kritiikki on vastaavasti kiittävää, vaikka omasta mielestä ei ole onnistunut, on oltava tyytyväinen.

Taiteilijan on vaikea määritellä onnistunut ja epäonnistunut konsertti. Siirala ei usko, että taitelija voisi täysin käsittää miten yleisö kokee konsertin. Esiintyjän huonot tuntemukset eivät välttämättä välity kuulijalle asti. Toisaalta kriitikkokin kuulee subjektiivisesti. Tyrmäysarvostelusta huolimatta joku on saattanut kokea konsertissa suuren elämyksen.

Minkäänlaiseksi mentoriksi musiikkikriitikosta ei Siiralan mielestä ole. Oman näkemyksen on oltava vahva ja se on viime kädessä tärkein tekijä taitelijan kehittymisessä. Jos arvostelu tuo esiin asioita joita itse juuri työstää, se toki kannustaa, Siirala myöntää.

Taidemusiikin olemassaolon ja kehittymisen kannalta on Siiralan mielestä ikävää, että kulttuuritoimitukset huomioivat puffein ja arvosteluin pääasiassa vain tapahtumat, joissa esiintyjä on ”taattua tavaraa” sen sijaan, että kirjoitettaisiin nuorista ja vielä tuntemattomista taiteilijoista.

Mutta minkälainen sitten on Antti Siiralan mielestä ihanteellinen kriitikko?

– Hyvä kriitikko on sekä musiikin että kirjoittamisen alalta koulutuksen saanut ihminen, jolla on aktiivinen suhde musiikkiin, suhteellisuudentajua ja inhimillinen kynä.