Amfion pro musica classica

Ennen arvosteluja kirjoittivat säveltäjät

Veijo Murtomäki (kuva: Junio Kimanen)

Vuosituhat on vaihtunut ja elämme jonkinlaista muutoksen aikaa myös musiikkikritiikin suhteen. Miten viimeaikaiset ilmiöt vertautuvat historiaan?

Yksi ilmiö on ollut asiantuntijakriitikkojen vähittäinen katoaminen. Vielä 1960–70 luvulla säveltäjätkin kirjoittelivat arvioita, mutta viime vuosina sellainen on ollut hyvin harvinaista. Liekö kehittynyt teostokorvaus- ja apurahajärjestelmä osaltaan vaikuttaneet siihen, ettei säveltäjien ainakaan rahantarpeen takia enää tarvitse kirjoittaa arvosteluja. Hyvää tässä on ehkä se, ettei kukaan aja omia tai kavereidensa etuja, mutta asiantuntemuksessa on toisaalta menetetty. Nykyään läheskään kaikki arvostelijat eivät tutki esimerkiksi uuden sävellyksen partituuria ennen kantaesitystä. Viime vuosisadan alun konserteissa kriitikot istuivat konserteissakin tavallisesti partituurit sylissään. Musiikkia ei silloin vastaanotettu ainoastaan elämyksellisenä asiana.

Kritiikit ovat nykyään lyhyitä. Pituudessa on palattu takaisin toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan. Voisi sanoa, että tässä välissä oli kritiikin kultakausi. Taannoin ei ollut mitenkään tavatonta, että konserteista julkaistiin sivun pituisia juttuja. Myös yleissivistäviä artikkeleita julkaistiin enemmän. Nykyään vaativien musiikkiartikkeleiden julkaiseminen ei ole mahdollista kuin aivan poikkeustapauksissa ja silloinkin ne koskevat yleensä mediailmiöitä. Lyhyet kritiikit eivät kuitenkaan ole vain tämän päivän ilmiö – tosin lehdet olivat sata vuotta sitten huomattavasti ohuempia.

Onko kritiikin arvostus muuttunut?

Kulttuurin osuus sanomalehdissä on vähentynyt. Tutkimusten mukaan kulttuurisivuja luetaan kuitenkin paljon, jopa enemmän kuin urheilusivuja, mutta se ei silti näy annettujen palstatilojen suhteessa. Samalla kritiikin saama palstatila on vähentynyt. Kaupallinen lehdistö ehkä katsoo, että kritiikki on instituutiona hieman vanhanaikainen. Ajankohtaiset ja eritoten skandaalinkäryiset kulttuuriuutiset sen sijaan saavat enemmän huomiota. Tämä on kansainvälinenkin trendi. Voidaan toisaalta kysyä, onko musiikkikritiikki enää mielenkiintoinen asia. Nykykritiikissä klisheytymisen vaara on suuri; arvioista tulee helposti hieman huvittavaa poetiikkaa.

Onko joku muu instanssi ottanut kritiikin tehtäviä hoitaakseen?

Siltä näyttää. Musiikkilehtien ja sanomalehtikritiikkien määrän vähetessä moniarvoisten mielipiteiden saaminen on vaikeutunut. Lehtien rinnalle tarvitaan myös muita medioita, kuten radiota, televisiota ja internettiä. Miksei voisi ajatella, että nettiin perustettaisiin sivustoja, jonne kuka tahansa voisi kirjoittaa arvosteluja. Niitä voisi vertailla ja siitä syntyisi myös tarpeellista keskustelua. Se olisi mielestäni hauskaa. Ei kriitikko ole ainoa, jolla on mielipide konsertista, eikä se mielipide ole ainoa oikea. Jotta kuva musiikin tekemisestä muuttuisi suhteellisemmaksi, tarvitaan useita ääniä kertomaan mitä tapahtuu – mikä on huonoa ja mikä hyvää. Osaisivatkohan suomalaiset jo hankkia tietoa netistä ja keskustella siellä.

Amfionissa me pyrimme juuri tuohon. Jos konsertista kirjoitetaan vain yksi kritiikki, se ei tunnu kovin moniarvoiselta.

…ja jatkossa sekin yksi on yhä useammin Huvudstadsbladetissa eikä Helsingin Sanomissa.

Onko arvioista keskusteltu aikaisemmin enemmän?

Ainakin musiikkisotia on käyty. Uusista ilmiöistä on tapeltu puolesta ja vastaan jo 1700-luvun Pariisista lähtien. Sen jälkeen niitä on käyty muuallakin, esimerkiksi Saksassa ja Wienissä. On vaikea sanoa, onko kritiikki ollut näissä käynnistävä voima vai vain kommentoiva väline. Aiemmin kriitikot olivat musiikkielämässä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joten heidän kirjoituksensa otettiin vakavasti. Esim. Franz Brendel 1800-luvun puolivälin Weimarissa sai propagoivilla kirjoituksillaan aikaan koko itävaltalais-saksalaisen musiikkielämän jakautumisen. Suomessa oli modernistien ja konservatiivien välinen sota 70–80-luvuilla, jota edelsi modernismia propagoiva kirjoittelu lehdistössä 60-luvulta lähtien. Silloiset kirjoittajat, Seppo Nummi, Erkki Salmenhaara, Ilkka Oramo ja Seppo Heikinheimo toivat esille mm. Stockhausenia ja Nonoa ja muita nykysäveltäjiä ja saivat konservatiiviset voimat takajaloilleen

Viime aikoina tällaisia ilmiöitä ei ole ollut.

Ei niin. Nykyään keskitytytään enemmän institutionaalisiin ongelmiin. Kirjoituksista puuttuu myös räväkkyyttä. Jos Heikinheimo olisi vielä hengissä, Korhonen olisi saanut kuulla tiukkoja kommentteja. Nykyään ollaan konsensushenkisiä ja säyseitä, mikä on pidemmän päälle huono asia. Julkisella sanalla on oltava rohkeutta arvostella voimakkaasti, vaikka välillä ajauduttaisiinkin liioittelun puolelle. Oppia voisi ottaa Ranskasta, jossa lehdistö on aina ollut erittäin aktiivista ja osallistuvaa.

Comments are closed.

Post Navigation