Amfion pro musica classica

Category Archives: Haastattelut

Viulisti Antti Untamalan debyytti

kuva: Eero Untamala

Konsertin nimi viittaa debyyttiin. Onko tämä siis epävirallinen ensikonsertti?

Olen aina vähän haaveillut ensikonsertista ja halusin järjestää sen nyt ja otsikoida sen vain hiukan raikkaammalla tavalla.

Soitit saman ohjelman myös Kuopiossa ja Mikkelissä.

Kiertueet ovat aina olleet sydäntä lähellä uusine ihmisineen ja paikkoineen ja se on hyvä tapa saada esitettävään ohjelmistoon lisäripaus syvyyttä.

Ohjelma on epätavallinen. Kerrotko jotain siitä?

Espanjalainen musiikki ja juuri Sarasate on aina kiinnostanut ja innostanut minua. Hienot melodiat ja tanssillisuus ovat olleet sen verran mukaansa tempaavia, että tässä sitä nyt sitten ollaan. Turina tuli mukaan Marja Rumpusen törmättyä kappaleeseen Madridissa ollessaan ja heti oli selvää, että me soitamme myös tämän Suomessa vielä tuntemattoman teoksen. Faurén sonaatti vaan on upea ja konsertin kaikkia säveltäjiä yhdistää Pariisi, jossa Sarasate konsertoi paljon ja Turinakin opiskeli Vincent d´Indyn sävellysluokalla, joten kyseessä on hauska espanjalais-ranskalainen fuusio.

Mitä jatkossa?

Minua kiinnostaa järjestää konsertteja ja konsertoida. Esiintyessä koko työ muusikkouden eteen tuntuu järkeenkäyvältä ja hetken ainutkertaisuus on hämmentävän upeaa. Tunnettujen teosten lisäksi on maailmassa lukuisia, voimallisia ja eläviä, toistaiseksi vielä tuntemattomia teoksia jotka haluan löytää, jotta kuka tahansa voisi työpäivänsä jälkeen tulla konserttiini kuulemaan niitä ja saamaan siitä energiaa.

Ei se ole ennustajanhommaa, ei!

Tapaan Katarina Nummi-Kuisman croissantintuoksuisessa kahvilassa Etu-Töölössä. Useita ammattiin jatkaneita muusikkoja luotsannut pedagogi lienee mitä sopivin pohtimaan alkeisinstrumenttiopetuksen koukeroita. Odotamme hetken salaatin saapumista ja käymme asiaan.

Kysyn ensimmäiseksi lahjakkuudesta. ”Tosi vaikea kysymys. Jos lapsiin keskitytään, niin sitä kysymystä on aikalailla turha miettiä.” Nummi-Kuisma kertoo opettaneensa lapsia, joista ei vielä 13–14 -vuotiaina voinut lainkaan arvata heidän päätyvän ammattimuusikoiksi. ”Mutta sitten yks-kaks saattaa tulla mieletön into päälle ja sitten se on menoa.” Oma lukunsa ovat kunnianhimoiset vanhemmat. ”Joskus mulla on ollut sellaisia vanhempia, jotka ovat ajatelleet, että niiden lapsesta tulee jotain.” Työskentely heidän kanssaan ei kuitenkaan ole miellyttävää, Nummi-Kuisma toteaa. ”Mukavinta on, jos lapsen vanhemmat ovat kiinnostuneita musiikista ja tukevat lasta, ja heidän kanssaan voi jakaa samat kasvatustavoitteet.”

Lahjakas tai ei, Nummi-Kuisman mukaan opettamisessa tulee joka tapauksessa lähteä ajatuksesta, että jos työ tehdään innolla ja intensiteetillä, soittaminen kehittää lapsen aivoja ja taitoja harvinaisen monipuolisesti. Lapsen tulee lähteä prosessiin mukaan ja opettajan tehtävänä on auttaa lasta ottamaan itsestään paras irti, mitä se sitten onkin. ”Opettajan pitää olla tarpeksi intensiivinen, jotta lapsi saisi tähän mahdollisuuden. Se on se, mitä minä haluaisin jokaiselle lapselle antaa. Jos tehdään, niin tehdään kybällä! Tällä ei välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä ammattiin tähtäämisen kanssa.”

Suomessa musiikkiopistoihin on kova tunku ja seula on näin ollen tiukka. Lasten kohdalla pääsykokeisiin ei kuitenkaan voi luottaa. ”Tunnen huippumuusikoita, jotka eivät edes toisella pyrkimällä päässeet musiikkiopistoon.” Tämä kertonee jotain lahjakkuuden mittaamisen vaikeudesta. Ja vaikka lahjakkuutta olisikin, sitä on montaa lajia. ”Kaikki riippuu oppilaasta. Erään pojan kanssa vuoden verran tavoitteena oli ainoastaan, että hän kävi tunneilla. Vaikka suurin osa ajasta kului flyygelin alla istuessa, se ei ollut ongelma.”

Kysyttäessä vanhempien läsnäolosta soittotunneilla, Nummi-Kuisma vastaa: ”Jos lapsella on hyvä suhde vanhempaan, ei läsnäolosta ole haittaa, mutta jos lapsi joutuu miettimään kaiken vanhemman kautta,  läsnäolo on pikemminkin hankalaa.” Ongelmallista on myös, jos lapsen vanhemmat eivät luota opettajaan. Vanhempien tulisi myös hyväksyä lapsen etenemisen tahti, eikä pakottaa sitä omien toiveittensa mukaiseksi. ”Toisaalta vanhempi voi olla pienelle lapselle hyvä apu-minä. Lapsille ajanhallinta on usein vaikeaa ja vanhemmat voivat auttaa järjestämään harjoittelulle päivittäisen hetkensä. Vanhemmat voivat myös vain kuunnella lapsen soittoa. Sitä paitsi usein se, mitä pienenä on tehnyt vanhempien kanssa on aikuisenakin mieluisaa.”

Muusikkovanhempien lapsille soittamisen opettelu on Nummi-Kuisman mielestä aina suurempi haaste. ”Kun tietää, mitä hyvä soitto on, turhauma siitä, ettei sitä heti voi saavuttaa, on valtava.” Tällaisten lasten kohdalla hyvä apu on prosessin pilkkominen pieniin osiin, yhteissoitto ja esiintyminen – vaikka kaikki ei vielä ihan valmista olisikaan. ”Luokkatunnit konserttien lisäksi ovat kaikille todella tärkeitä. Sinne voi mennä soittamaan ikäänkuin helpommin. Sitä paitsi ei aina voi onnistua.” Olennainen osa Nummi-Kuisman luokkatunteja on toisten esitysten kommentointi. Se luo hänen mukaansa edellytykset sille, että joskus itsekin voi olla opettaja. Luokkatunneilla kuulee myös muiden soittavan ja näin nuoremmat lapset näkevät, mikä itsellekin voi tulevaisuudessa olla mahdollista. ”Esikuvat ovat tosi tärkeitä. Myös konserteissa käynnistä on hyvä tehdä tapa.”

Usein puhutaan taiteilijoiden voimakkaasta sisäisestä motivaatiosta. Nummi-Kuisma näkee kuitenkin myös ulkoisen motivoinnin olennaisena. ”Usein vasta keikka on se ulkoinen motivoija, joka saa hyvinkin sisäistyneen muusikon treenaamaan.” Lisäksi tärkeitä tekijöitä ovat soittoharrastuksesta saadut kaverit, musiikkileirit ja suhde opettajaan. Jotta motivaatiota riittäisi, prosessin tulisi olla oppilaan oma, eikä muiden toiveiden täyttämistä. ”Motivaatio edellyttää aina jonkinasteista autonomisuuden tunnetta.”

Arvostelu ja arviointi on myös toisinaan liitetty motivointiin. ”Lapset haluavat aina tietää, mikä numero tuli. Toinen asia on, onko sillä motivoivaa vaikutusta. Vanhemmille kirjallinen palaute on kiva.” Nummi-Kuisman mielestä on aivan oikeutettua käyttää vain arvosteluskaalan yläosaa: se on jopa luonteva seuraus musiikkiopistojen tiukista sisäänpääsykokeista. Arvosanoille tulee kuitenkin määrittää tarkat kriteerit, joita voi helposti toteuttaa. ”Tutkinnossa arvostelijoiden suora palaute lapselle ei myöskään aina ole paras mahdollinen ajatus. On parempi, että opettaja välittää juryn pohdinnat lapselle, sillä hän voi sopeuttaa sanottavan lapsen tämänhetkiseen tilanteeseen. Lapsilla ei välttämättä ole tähän tarvittavaa suhteuttamiskykyä.”

Musiikkimaailmassa kritisoidaan aina silloin tällöin klassiseen musiikkiin iskostunutta kilpailuperinnettä ja suoranaista kilpailupakkoa. Kilpailuja järjestetään myös lapsille. Mitä mieltä olet kilpailuista ja kilvoittelusta ?

”Kaikki kilvoittelevat aina! Ei sitä voi poistaa. Ja jos Suomessa haluaa pitää option ammattiin avoinna, on paineen sietämisen harjoittamiseksi syytä kisata ainakin vähän ennen Sibelius-Akatemian tai ammattikorkeakoulujen pääsykokeita.” Nummi-Kuisma korostaa myös jälkipuinnin ja valmistautumisen tärkeyttä: se, miten kilpailussa menestyy, ei kerro mitään lopullista soittajasta – ei siinä hetkessä eikä tulevaisuudessa. Tätä on hyvä painottaa myös vanhemmille. ”Oppilaan soittoon kilpailuareenoilla esiintyminen tuo usein suuruutta ja vakuuttavuutta. Että ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä! Opettajalle kilpailuihin valmistaminen on vaikeaa ja vastuullista. Lasten ja nuorten kohdalla esimerkiksi voi olla todella vaikeaa arvioida kappaleiden oppimiseen tarvittavan ajan pituutta.”

Puhutaanpa opettajan vastuusta. Mitä se on?

”Vastuuta on vaikea rajata. Peruspalikoille ei voi mitään. Jos vaikka saat 10-vuotiaan oppilaan, on pohjat psyykelle jo luotu. Jos oppilaalla menee huonosti, olisi kiva, että välit vanhempiin on kunnossa ja asioista voitaisiin puhua.” Nummi-Kuisman mukaan opettajan tehtävä on helpottaa oppilaan oppimista. ”Jos vanhemmat eivät kerro esimerkiksi lapsen oppimishäiriöistä tai muista ongelmista, työ voi olla vaikeaa.”

Opettajan ammattitaitoon kuuluu opettamisen lisäksi opettelemaan opettaminen. ”Se on tärkeä työkalu oppilaalle.  Lisäksi opettajan ohjelmiston tuntemus on olennaista, sillä onnistunut biisinvalinta oikealla hetkellä voi viedä oppilaan aivan toiselle tasolle.”

Jonain päivänä oppilas on ollut vuosia opettajallaan ja tulee väistämättä aika lähettää oppilas eteenpäin. ”Kohdallani tämä hetki on usein ammattiopintojen alku. Mutta jos tulee tunne, että oppilas tarvitsisi esimerkiksi toista sukupuolta olevaa opettajaa tai opettajaa, jolla on paljon ryhmäopetusta, on asiasta syytä keskustella. Ylipäätään opettajanvaihto pitäisi tehdä oppilaitosten sisällä mahdollisimman helpoksi.” Ja onneksi kollegat auttavat, toteaa Nummi-Kuisma. ”Minulla on ollut onni työskennellä upeiden pedagogien kanssa.”

Erittäin tärkeää on myös luovuuteen kasvattaminen. ”Soittajan voi kasvattaa automaatiksi. Tällaisia oikein–väärin -maailmassa eläviä automaatteja on vaikea opettaa, sillä yhden asian muuttaminen romuttaa koko systeemin.” Nummi-Kuisman mukaan oppilas pitäisi saada ohjattua prosessiin, jossa luovuus on mahdollista. ”Esimerkiksi esiintyminen ei ole koskaan täysin hallittua. On olennaista kyetä menemään improvisatoriseen maailmaan. Tämä myös muokkaa oppilaan suhdetta kappaleeseen monipuolisemmaksi.” Sitäpaitsi: ”Luovuus on uskallusta olla olemassa, vaikka kaikki ei aina onnistuisikaan.”

Kahvila alkaa täyttyä lounastajista. Kahvit on juotu ja samalla on raapaistu pintaa soittajaksi kasvun alkutaipaleesta. Katarina Nummi-Kuisma lähtee Sibelius-Akatemialle seminaariin. Mieleeni ehkä päällimmäiseksi jää kuitenkin lause: ”Ei se ole ennustajanhommaa, ei!” Muusikoksi kasvuun voi siis antaa edellytyksiä, mutta mitään ei voi taata, ei kenenkään kohdalla. Ja niin se lienee hyvä.

Lisää tietoa Katarina Nummi-Kuismasta : www.katarinanummi.com

Ajankohtainen taiteilija: Otto Tolonen

Kerro, Otto, mitä soitat Sellosalissa?

Konserttini ohjelma on elänyt hiukan enkä ole lyönyt sitä aivan lopullisesti lukkoon vieläkään. Alun perin suunnittelin virtuoosisia sävellyksiä, mutta päätinkin sitten viedä ohjelmaa hillitympään ja tummasävyisempään suuntaan. Tärkeimpänä haluan mainita Adam Világin teoksen kantaesityksen. Tilasin kappaleen vuonna 2007 ja sain nuotit nyt vuodenvaihteen tienoilla.

Világin kappaleen nimi Threatened assassin viittaa belgialaisen surrealistimaalari René Magritten tauluun, jonka ranskankielinen nimi on L’Assassin Menace. Adamin kertoman mukaan sävellyksellä ei ole ohjelmallista sisältöä eikä se sinänsä kuvita maalausta, mutta Magritte on toiminut inspiraation lähteenä. En ole vielä ehtinyt perehtyä tähän noin seitsemän minuutin pituiseen kappaleeseen syvällisemmin, mutta sävellystyyli vaikuttaa perinteiseltä. Tähän olen oikein tyytyväinen: usein kitaralle kirjoitetut kappaleet ovat täynnä efektejä, jotka tietysti joissain tapauksissa toimivat hyvin, mutta välillä vaikuttavat kikkailulta. Nyt olen iloinen siitä, että Világin sävellyksessä on etupäässä tavallisia ääniä! Kitarahan on hyvin suosittu instrumentti nykymusiikissa, mikä johtunee sen suomista mahdollisuuksista tutkia erilaisia äänimaailmoja. Repertuaaria ei myöskään ole liialti vaikkapa pianisteihin verrattuna, ja nykysoittajat ovat olleet aktiivisia tilaamaan uusia teoksia.

Mitä muuta soitat Világin lisäksi?

Aloitan J.S. Bachin fuugalla ja lopetan John Dowlandin fantasiaan, eli konsertin ääripäissä soitan vanhempaa musiikkia. Sitten seuraa toinen Schubertin aikalaisen Mauro Giulianin kuudesta Rossinianasta. Italialainen Giuliani opiskeli alun perin selloa, muutti Wieniin 1800-luvun alussa ja oli muun muassa mukana soittamassa Beethovenin 7. sinfonian kantaesityksessä! Rossinianat ovat fantasioita Giacchino Rossinin oopperoiden teemoista, ja tämä kappale edustaa konsertin ohjelmassa perinteistä kitaravirtuositeettiä. Giuliani oli ikään kuin kitaran Paganini ja aikansa kuuluisimpia kitaristeja espanjalaisen Fernando Sorin ohella. Kitaristit olivat musiikillisesti varsin eri linjoilla: siinä missä Sor vastusti tyhjänpäiväistä tiluttelua, Giuliani taas sävelsi elämäniloista muttei tietenkään pinnallista musiikkia. Hyväntuulista kyllä!

Kitaroissakin on varmasti eroja. Kerro hiukan soittimestasi.

Soitin pitkään englantilaisen Brian Cohenin rakentamalla kitaralla. Cohenin soittimet edustavat perinteistä tyyliä ja ovat hyvin suosittuja Suomessa siitä syystä, että Timo Korhonenkin soittaa sellaisella. Kitara on sävykäs mutta hiukan hiljainen. Osittain tästä syystä hankin vuonna 2003 italialaisen, muhkeaäänisemmän soittimen. Tässä kitarassa on seetripuinen kansi, kun Cohenissa se osa on kuusta; seetri tuntuu antavan isomman äänen. Kuitenkin, ehkäpä itselleni sopimattomien mittasuhteiden takia, en aluksi tykännyt italialaisesta soittimesta lainkaan ja jatkoin Cohenilla monta vuotta.

Tässä välissä ostin erinomaisen, nuoren suomalaisen rakentajan Keijo Korelinin soittimen, jota käytin paljon noin vuosi sitten. Nyt soitin on telakalla, sillä Korelin vaihtoi siihen hiljattain kannen. Nyt kitaran sointi on vasta aukeamassa, eikä sillä voi käytännössä soittaa vielä.

Palasin siis viime syksynä italialaiseen kitaraani. Nyt olen saamassa vielä yhden uuden soittimen: voitettuani Andrés Segovia-kilpailun sain rahapalkinnon lisäksi mahdollisuuden tilata uuden soittimen espanjalaiselta tekijältä. Olen ennenkin saanut kilpailuista kitaroita, mutta useimmiten soitin on jo valmis eikä välttämättä sovi juuri itselle. Tässä tapauksessa saan lähettää omat mensuurini ja muutenkin vaikuttaa soittimen mittasuhteisiin. Haluamani kielen pituus on 65 cm, sillä jos se on puolikin senttiä pitempi, tulee ongelmia vasemman käden kanssa.

Olet ottanut aktiivisesti osaa kilpailuihin maailmalla. Mikä saa lähtemään mukaan niihin?

Vuodesta 2000 olen parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kilpaillut neljästä viiteen kertaa vuodessa. Joskus minulta kysytään, mikä kilpailuissa viehättää. Toisaalta – miksen lähtisi? Kilpailut ovat hyviä esiintymisfoorumeita, joita voi käyttää hyväkseen, ja minulla on ollut onni menestyä niissä. Se, että päättää käydä kilpailuissa, on eräs opiskeluvaiheeseen kuuluvista asioista. Omalla kohdallani tämä vaihe alkaa olla lopuillaan ja kilpaileminen saa jäädä, ovathan ne myöskin rasittavia. Viime vuoden lopulla olin kolmessa suuressa kilpailussa –  elokuussa, marraskuussa ja joulukuussa – ja nyt tuntuu, että tuli tehtyä ehkä liikaakin. Toisaalta olen saanut menestymisen myötä esiintymisiä, ja taloudellistakin hyötyä tietysti.

Onko sinulla muita konsertteja Suomessa lähiaikoina?

Pari päivää Sellosalin jälkeen soitan Porissa Palmgren-salissa. Suunnitteilla on pari kolme konserttia Lapissa huhtikuussa. Sitten tulossa on useita esiintymisiä Espanjassa: kilpailuvoiton ansiosta soitan resitaalit ainakin Sevillassa, Granadassa, Malagassa ja Madridissa.

Kiitos, Otto! Onnea konserttiin ja tuleviin koitoksiin.

Kiitos, kiitos.

Uusi viulukoulu Savonlinnaan

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt tämän vuoden suurimman yksittäisen apurahan, 240 000 euroa, Elina Vähälälle ja Janne Malmivaaralle viulukoulun perustamiseen ja toimintaan Savonlinnassa. Viuluakatemiaksi nimetyn koulun tavoitteena on tukea lahjakkaiden suomalaisten nuorten viulistien koulutusta ja tarjota korkeatasoista, kurssimuotoista opetusta täydentämällä musiikkiopistojen ja konservatorioiden toimintaa. Viulukoulu aloittaa syksyllä 2009 yhteistyössä Savonlinnan musiikkiakatemian kanssa. Opetuksesta vastaa Vähälän ja Malmivaaran lisäksi Ana Chumachenco.

Viisivuotiseen projektiin valitaan huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa Savonlinnassa ja Helsingissä pidettävissä koesoitoissa yhteensä tusinan verran 9–18 -vuotiasta viulistia. Heille pidetään kolmasti vuodessa neljän päivän viululeiri ja kesäisin viikon mittainen kurssi, joilla opiskelijat saavat päivittäin opetusta kaikilta kolmelta pedagogilta. Ensimmäinen kurssi pidetään tämän vuoden loka-marraskuun vaihteessa.

Hankkeen taustalla on Kuhmon viulukoulu, joka toimi vuosina 1987–1992, ja jossa sekä Vähälä että Malmivaara opiskelivat. Sen primus motor oli Kuhmon kamarimusiikin perustaja Seppo Kimanen, jonka aloitteesta ikään kuin viulukoulun jatkeeksi perustettiin myös kamariorkesteri Virtuosi di Kuhmo. Kuhmossa opettivat kansainvälisen huipputason viulistit Zinaida Gilels, Ilja Grubert ja Pavel Vernikov. ”Heidän kanssaan sai mahdollisuuden hypätä seuraavalle tasolle ja omaksua entistä vaikeampia kappaleita nopeammassa tahdissa kuin aiemmin,” Elina Vähälä kertoo. ”Opiskellessa teki harppauksia kuin Vekkulan portaissa: uudet tekniset taidot antoivat mahdollisuuden tehdä uusia musiikillisia ratkaisuja, ja rohkeammat tulkinnalliset ideat saivat harjoittelemaan tekniikkaa.” Janne Malmivaaran mukaan Kuhmon opettajat eivät kuitenkaan tukahduttaneet vaativuudellaan, vaan ”siellä työskenneltiin hyvässä hengessä. Oppilaat ystävystyivät metsän siimeksessä keskenään ja tapahtui positiivista vertailua: jos joku oli oppinut vaikka tietyn jousilajin, itsekin teki mieli mennä sitä harjoittelemaan.” Vähälä jatkaa: ”Opettajat myös valitsivat repertuaarin hyvin, eivätkä samaa kappaletta soittaneet muut juuri sillä hetkellä.”

Myös Savonlinnassa halutaan lahjakkuudet kontaktiin keskenään. ”Eri opettajilta saa eri näkökulmia. Kun pohtii, mikä ratkaisu sopii itselle, oppii itsenäistä ajattelua”, Vähälä kertoo. Oppilaita uuteen kouluun valittaessa ikähaarukka on haluttu pitää laveana. ”Kypsyyttä tärkeämpää on soveltuvuus kurssille, eli riittävän soittotaidon lisäksi pitää olla halu ja valmius kovaan työntekoon, sillä sitä soitonopiskelussa vaaditaan”, Malmivaara muotoilee. Aluksi pidetään yksityistunteja, jotta oppilaat ja opettajat voisivat rauhassa tutustua toisiinsa. Myöhemmin toimintaan voidaan liittää myös kamarimusiikkia ja kenties muutakin soittoa tukevaa opiskelua, jos rahoitus saadaan jatkumaan. Tarkoitus on, että oppilaan oma opettaja on yhteistyössä viulukoulun kanssa. Elina Vähälä kertoo: ”Kuhmon aikoina omalla opettajallani Lahdesta oli useita oppilaita koulussa. Hän oli aina mukana kursseilla seuraamassa – näin uudet opit kantoivat vuoden ympäri.”

Vähälän ja Malmivaaran mielestä Kulttuurirahaston myöntämä apuraha on myös kommentti Sibelius-Akatemiassa ja ammattikorkeakouluissa käynnissä olevaa ydinosaamisen alasajoa ja jatkuvaa ”uudistamista” kohtaan. ”Edelleenkin tärkeintä on mestari-kisälli -suhde”, sanoo Janne Malmivaara, joka toimii Sibelius-Akatemiassa viulunsoiton lehtorina. Vähälä jatkaa: ”Opiskelijoiden asenne on heikentynyt, eikä opiskelu joidenkin mielestä saisi olla rasittavaa.” Malmivaaran mielestä pedagogit toimivat vastuuttomasti, jos paapovat ammattiopiskelijoita. ”Työnhakutilanteet ovat kuitenkin armottomia! Viulunsoitto ei saa olla yksi aine muiden joukossa. Olen kuitenkin huomannut, etteivät motivoituneimmat kärsi lukujärjestyksen tiiviydestä. Aikaa on, jos sen käyttää oikein.”

Opiskelu Sibelius-Akatemiassa on muuttunut omista ajoista huonompaan suuntaan. Vähälä kertoo: ”Silloin sanottiin, että soittakaa niin paljon kuin jaksatte ja tehkää tukiaineita siinä sivussa. Opiskelu tietysti myös kesti kauemmin. Nyt on rahoituksen varmistamiseksi jatkuva ukaasi päällä, että ellet tee tukiaineita tietyssä aikataulussa, et saa instrumenttiopetusta. Tämä on kuitenkin se ikä, kun pitäisi laajentaa repertuaaria aktiivisesti ja ehkä jopa käydä kilpailuissa nähdäkseen, mitä muut osaavat ja missä kohtaa itse on menossa. Jos maisteriohjelman putki ei anna riittävästi aikaa soittimen opiskeluun, täytyy osa työstä tehdä jo ennakkoon.” ”Viulukoulullamme on nyt hyvä mahdollisuus tukea musiikkiopistojen ja konservatorioiden perustyötä ja johdattaa lahjakkaita nuoria eteenpäin kohti ammattilaisuutta”, sanovat Vähälä ja Malmivaara.

Viuluakatemian yhteystiedot löytyvät täältä.

Kabinettiflyygeli ja leijonan tassu

Heikki Tuuli

Pianisti Jenni Lappalaisen tekemässä haastattelussa pianotaiteilija Eero Heinonen kertoo lapsuudestaan, Moskovan-opinnoistaan, opetusfilosofiastaan ja esiintyvän taiteilijan tehtävästä. Johdatuksena aiheeseen käydään taannoisella Lahden Sibelius-festivaalilla.
Read More →