Category Archives: Konsertit

Kamariorkesteri Avantin! konsertissa kuultiin aikanaan hätkähdyttänytttä musiikkia salonkikelpoisina versioina. Orkesterin taiteellinen johtaja Kari Kriikku aloitti illan kysymällä, onko nyky-yleisöä enää mahdollista shokeerata konsertissa. Mielestäni kysymys ei ole relevantti: useinhan säveltäjät ovat vain pyrkineet pois konventioista. Esimerkiksi Stravinskin Kevätuhrin kuuluisan kantaesityksen mellakka oli enemmän tai vähemmän suunniteltu etukäteen sekä parvilla istuvien seurapiirien että permannon ”esteetikkojen” leireissä. Myöhemmissä esityksissä pariisilaisyleisö oli haltioissaan. La Monte Young (s. 1933) oli säveltänyt vuonna 1958 jousitrion, jota usein pidetään ensimmäisenä minimalistisena teoksena. Pari vuotta myöhemmin Young oli aktiivinen Fluxus-liikkeessä, jonka ideologiaan kuului yksinkertaisuuden, epäkaupallisuuden ja epätaiteellisuuden korostaminen. ”Happeningien” tarkoitus oli hämärtää esittäjien ja yleisön sekä esityksen ja todellisuuden välistä suhdetta.

Youngin Compositions 1960 on kokoelma esitysohjeita kuten ”piirrä suora viiva ja seuraa sitä”. Nyt nähdyssä kuudennessa kappaleessa pianistin on yritettävä työntää piano seinän läpi. Käytän tarkoituksella sanaa ”nähdyssä”, ei ”koetussa”, sillä käsiohjelman teksti paljasti juonen jo etukäteen. Esitys vertautui Beethoveniin tai mihin tahansa tuttuun teokseen, ja yllätyksen sijaan pääsimme arvioimaan Juhani Lagerspetzin suoritusta fyysisessä ponnistelussa. Suoritus oli hyvä. Jälkipuoliskon kappaleessa joukko esiintyjiä ottaa paikkansa lavalla, mutta alkaa esittää yleisön jäseniä. Kenties tämäkin kappale olisi ollut ajatuksia herättävämpi, jos emme olisi heti tienneet, mistä on kysymys. Vierustoverin kanssa jutteleminen tai papereiden kiusaantunut kahistelu tuntuu turhalta, jos tietää, että juuri sitä odotetaan.

Konsertin ensimmäisinä musiikkinumeroina kuultiin Lagerspetzin jäntevästi ja värikkäästi soittamat kaksi Karlheinz Stockhausenin (1928-2007) pianokappaletta vuosilta 1954-5. Seuraavaksi lavalle tuli siantappofreejazzin eminenssi Peter Brötzmann, jonka soitto kuulosti elävänä vielä energisemmältä kuin levyillä. Mies ja soitin olivat yhtä, ja Brötzmann ulisi, röhki, pulputti ja vinkui koko rahan edestä. Suppea dynaaminen skaala ulottui enimmäkseen fortesta ylöspäin, joskin parin ohikiitävän hetken ajan saattoi kuulla jonkun pyöreän ja lyyrisenkin äänen: kaveri osaa siis soittaa ihan oikeastikin! Orkesteri rehki Dietrich Eichmannin (s.1966) kappaleen säestyksen kimpussa, mutta jäi tässä akustiikassa tenorisaksofonin varjoon.

Giacinto Scelsi (1905-1988) oli eksentrinen kreivi, joka tiibetiläisten munkkien laulusta inspiroituneena sävelsi mikrotonaalisesti huojuvaa, hyvin tarkkaan nuotinnettua musiikkia ennen kaikkea jousille ja lauluäänelle. John Storgårds esitti kolmiosaisen sooloviulukappaleen Xnoybis sinänsä vakuuttavasti, muttei pelimannimaisella soittotavallaan tehnyt mielestäni Scelsin musiikille täyttä oikeutta.

Konsertin viimeinen säveltäjä George Antheil (1900-1959) on jäänyt historiaan modernismin kauhukakarana teostensa Sonata Sauvage ja Ballet Mécanique myötä. Jälkimmäisestä oli alun perin tulossa säestys Fernand Légerin samannimiseen elokuvaan. Teos on kovin söpö shokeeratakseen ketään enää tänään tai edes 20-luvun lopulla New Yorkissa, jossa yleisö piti sitä viihdemusiikkina. Nyt kuultiin redusoitu versio alkuperäisestä orkestraatiosta, johon kuului suuren lyömäsoitinarsenaalin ja kahden pianistin lisäksi sireeni, kolme lentokoneen potkuria, seitsemän palohälytintä ja kuusitoista synkronoitua automaattipianoa. Teosta on sittemmin esitetty myös alkuperäisversiona, ja voi vain kuvitella, minkälainen mekkala orkesterista voi lähteä. Nyt käytetyt instrumentit sähköpianoineen ja samplattuine moottorinäänineen jättivät kokemuksen kovin kesyksi. Storgårds piti kapellimestarina kuitenkin ohjat hyvin käsissään ja sai orkesterin svengaamaan mukavasti.

Musiikki voi aivan varmasti edelleenkin olla koskettavaa, järkyttävää tai vastenmielistä. Nämä eivät ehkä sinänsä ole tavoiteltavia tunnelmia, mutta ne kertovat siitä, ettei säveltäminen ole yhdentekevää puuhaa nykyäänkään.

Tapiola Sinfonietta on niitä harvoja suomalaisia kamariorkestereita, jotka onnistuvat vaivattomasti muokkaamaan sointinsa milloin barokkiin milloin nykymusiikkiin sopivaksi.Yhdeksi orkesterin tavaramerkiksi ovat muodostuneet konsertit, joissa orkesterin johtajana toimii solisti. Perjantain konsertissa Pekka Kuusisto vastasi sekä solistiosuuksista että orkesterin johtamisesta, ja jo Henry Purcellin Chaconnen ensimmäisistä äänistä päätellen oli ilmiselvää, että yhteistyö on sujunut hyvin. Lyhyt mutta dramaattinen Chaconne esitettiin pitkälti barokkityylikonventioita noudattaen, lähes ilman vibratoa mutta silti laulavalla ja hyvin sähäkällä, kiinteällä fraseerauksella.Joseph Haydnin viimeinen sinfonia, nro 104, on lisänimeltään ’Lontoo-sinfonia’ siitä huolimatta, että Haydn kirjoitti kaikki viimeiset kaksitoista sinfoniaansa Lontoossa – kaupungissa, joka oli 1700-luvun loppupuolella jonkinlainen musiikkimaailman pyhiinvaelluksen kohde. Käsiohjelman mukaan säveltäjä nettosi komeasti sinfoniansa Lontoon kantaesityksestä. Kuinkahan paljon lisää hän olisi tienannut Tapiola Sinfoniettan esityksen jälkeen? Varsinkin sinfonian toinen ja kolmas osa onnistuivat Sinfonietan esityksessä mykistyttävän hyvin. Vaikka myöhäisemmät tyylisuuntaukset edellyttävät vankkaa tekniikkaa ja virtuositeettia, klassisen sinfonian hitaan osan soittaminen puhtaasti, kauniisti ja ryhdikkäästi on ehkä kaikkein vaativinta. Tapiolan muusikot saivat äärimmäisen yksinkertaisen musiikin elämään, hengittämään ja, mikä parasta, yllättämään. Tässä musiikissa Tapiola Sinfonietta on aivan omaa luokkaansa.

Benjamin Brittenin kaksoiskonsertto viululle ja alttoviululle on hieman ongelmallinen tapaus. Britten, itse taitava alttoviulisti, oli saanut opiskeluaikoinaan soolostemmat ja pianopartituurin valmiiksi, mutta ei ikinä orkestroinut teosta. Brittenin oppilas Colin Matthews orkesteroi kaksoiskonserton 1990-luvun puolessa välissä ja se kantaesitettiin Proms-juhlissa vuonna 1997. Orkestrointi toimii hyvin viimeisen osan pitkää, lujaa ja mielestäni liian raskaasti orkestroitua tuttia lukuun ottamatta.

Teos on kuitenkin kummallinen siinä, että kumpikaan soolo-osuus ei oikein missään vaiheessa hahmotu samalla tavalla kuin vaikkapa Mozartin tai Brahmsin kaksoiskonsertoissa. Sellaista melodista ja rakenteellista jäsentelemättömyyttä en osannut odottaa Brittenin kaltaiselta säveltäjältä. Asiaa ei auttanut se, että vaikka molemmat solistit soittivat erittäin hyvin, heillä oli radikaalistikin eroavat näkemykset teoksen tulkinnasta. Spontaanisuus, niin hyvässä kuin pahassa, on näköjään tärkeä elementti Pekka Kuusiston soitossa, mikä ehkä korosti alttoviulisti Atte Kilpeläisen paikoitellen hieman tosikkomaista tulkintaa. Vaikka solistipersoonallisuuksien törmäys teki muuten onnistuneesta esityksestä hieman epätasapainoisen, on ilahduttavaa ja kiitettävää, että nuoret solistit ylipäänsä paneutuvat tällaisiin harvinaisempiin konserttoihin.

Aikamme kamarimusiikkia on Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian nykymusiikkifestivaali, joka järjestetään nyt jo 21. kertaa. Festivaali kunnostautuu omaperäisellä ja kunnianhimoisella ohjelmistolla, jonka suunnitteluun opiskelijat ovat osallistuneet. Tänä vuonna kuullaan ja nähdään muun muassa Louis Andriessenin ja Herman Rechbergerin teoksia, improvisaatiota ja esityksiä, jotka yhdistävät visuaalisia elementtejä, tanssia ja musiikkia. Keskiviikkoiltana tuulahduksen maailmalta toi italialainen Adriano Ambrosini, joka esitti John Cagen (1912-1992) mestarillisen ja ehkä perinteisellä tavalla kauneimman teoksen Sonatas and Interludes preparoidulle pianolle. Termi ”preparoitu piano” on Cagen keksintöä, mutta pianon kieliä on manipuloitu lähes soittimen koko olemassaolon ajan. 1800-luvun alun fortepianoissa saattoi olla viisikin pedaalia, joilla tavallisten kaiku-, una corda- ja sostenutotehojen ohella säädeltiin erilaisia ”äänikertoja”. Suosittuja efektejä olivat cembalon sointia imitoiva kielille laskettava paperiliuska ja ns. turkkilainen äänikerta, jossa pehmustettu vasara löi pianon runkoon isorumpua jäljitellen. Sata vuotta myöhemmin Erik Satie, Maurice Ravel ja Henry Cowell käyttivät muutamassa kappaleessa pienimuotoisia preparointeja pianon soinnin muuttamiseen.

Sonaattien ja interludien piano on käsitelty siten, että joidenkin kielten väliin tai niiden päälle on asetettu ruuveja, muttereita, kumin kappaleita ja muita esineitä. Yksityiskohtaiset ohjeet nimeävät käytettävän materiaalin ja sen sijoituspaikan millimetrin tarkkuudella, joskin soiva lopputulos on flyygelin merkistä ja mallista riippuen aina erilainen. Tämä ennalta-arvaamattomuus oli Cagelle mieleen. Syntyvä äänipaletti ulottuu normaalista pianon soinnista rumpuja, ksylofonia tai gongia muistuttaviin ääniin ja muuttaa myös pianon viritystä paikoin mikrotonaaliseksi.

Keskiviikkona kuullussa sävellyksessä on 16 lyhyttä sonaattia ja neljä välisoittoa. Osa sonaateista on perkussiivisia ja abstrakteja, toisissa taas kuulee sekä perinteistä pianismia asteikkokulkuineen ja sointuineen että kaikuja gamelan-musiikista. Adriano Ambrosini vakuutti niin preparoinnin kuin tulkinnankin osalta. Soitto oli kauttaaltaan sävykästä: viides sonaatti svengasi vastustamattomasti, ja myös hitaat osat pitivät otteessaan. Ambrosini hallitsi vajaan tunnin mittaisen teoksen kokonaismuodon suvereenisti, tosin ajoittain olisin kaivannut hengähdystaukoja osien välillä korostamaan sävellyksen meditatiivista luonnetta.