Tapiola Sinfonietta on niitä harvoja suomalaisia kamariorkestereita, jotka onnistuvat vaivattomasti muokkaamaan sointinsa milloin barokkiin milloin nykymusiikkiin sopivaksi.Yhdeksi orkesterin tavaramerkiksi ovat muodostuneet konsertit, joissa orkesterin johtajana toimii solisti. Perjantain konsertissa Pekka Kuusisto vastasi sekä solistiosuuksista että orkesterin johtamisesta, ja jo Henry Purcellin Chaconnen ensimmäisistä äänistä päätellen oli ilmiselvää, että yhteistyö on sujunut hyvin. Lyhyt mutta dramaattinen Chaconne esitettiin pitkälti barokkityylikonventioita noudattaen, lähes ilman vibratoa mutta silti laulavalla ja hyvin sähäkällä, kiinteällä fraseerauksella.Joseph Haydnin viimeinen sinfonia, nro 104, on lisänimeltään ’Lontoo-sinfonia’ siitä huolimatta, että Haydn kirjoitti kaikki viimeiset kaksitoista sinfoniaansa Lontoossa – kaupungissa, joka oli 1700-luvun loppupuolella jonkinlainen musiikkimaailman pyhiinvaelluksen kohde. Käsiohjelman mukaan säveltäjä nettosi komeasti sinfoniansa Lontoon kantaesityksestä. Kuinkahan paljon lisää hän olisi tienannut Tapiola Sinfoniettan esityksen jälkeen? Varsinkin sinfonian toinen ja kolmas osa onnistuivat Sinfonietan esityksessä mykistyttävän hyvin. Vaikka myöhäisemmät tyylisuuntaukset edellyttävät vankkaa tekniikkaa ja virtuositeettia, klassisen sinfonian hitaan osan soittaminen puhtaasti, kauniisti ja ryhdikkäästi on ehkä kaikkein vaativinta. Tapiolan muusikot saivat äärimmäisen yksinkertaisen musiikin elämään, hengittämään ja, mikä parasta, yllättämään. Tässä musiikissa Tapiola Sinfonietta on aivan omaa luokkaansa.
Benjamin Brittenin kaksoiskonsertto viululle ja alttoviululle on hieman ongelmallinen tapaus. Britten, itse taitava alttoviulisti, oli saanut opiskeluaikoinaan soolostemmat ja pianopartituurin valmiiksi, mutta ei ikinä orkestroinut teosta. Brittenin oppilas Colin Matthews orkesteroi kaksoiskonserton 1990-luvun puolessa välissä ja se kantaesitettiin Proms-juhlissa vuonna 1997. Orkestrointi toimii hyvin viimeisen osan pitkää, lujaa ja mielestäni liian raskaasti orkestroitua tuttia lukuun ottamatta.
Teos on kuitenkin kummallinen siinä, että kumpikaan soolo-osuus ei oikein missään vaiheessa hahmotu samalla tavalla kuin vaikkapa Mozartin tai Brahmsin kaksoiskonsertoissa. Sellaista melodista ja rakenteellista jäsentelemättömyyttä en osannut odottaa Brittenin kaltaiselta säveltäjältä. Asiaa ei auttanut se, että vaikka molemmat solistit soittivat erittäin hyvin, heillä oli radikaalistikin eroavat näkemykset teoksen tulkinnasta. Spontaanisuus, niin hyvässä kuin pahassa, on näköjään tärkeä elementti Pekka Kuusiston soitossa, mikä ehkä korosti alttoviulisti Atte Kilpeläisen paikoitellen hieman tosikkomaista tulkintaa. Vaikka solistipersoonallisuuksien törmäys teki muuten onnistuneesta esityksestä hieman epätasapainoisen, on ilahduttavaa ja kiitettävää, että nuoret solistit ylipäänsä paneutuvat tällaisiin harvinaisempiin konserttoihin.