Category Archives: Konsertit

Romantiikka musiikissa on varmasti sinänsä ajaton ilmiö, jota on esiintynyt aina ja tulee esiintymään jatkossakin. On ehkä silti yllättävää, miten suuri merkitys 100–200 vuotta vanhalla tyylihistoriallisella romantiikalla on edelleen: tämän kauden musiikki paitsi muodostaa sinfoniaorkesterien kantaohjelmiston, myös innoittaa säveltäjiä tänäkin päivänä, jopa niinkin erilaisia taiteilijapersoonia kuin Magnus Lindbergiä ja Einojuhani Rautavaaraa.Einojuhani Rautavaaran 15-minuuttinen orkesteriteos Anadyomene kantaesitettiin vuonna 1968 Helsingin Juhlaviikkojen päätöskonsertissa. Teoksen piti alun perin pohjautua rivirakenteisiin, jotka Rautavaara oli johtanut James Joycen kryptisen Finnegans Wake -romaanin alkukappaleiden sanankäänteistä. Säveltäjän mukaan musiikki alkoi kuitenkin ensimmäisten tahtien jälkeen emansipoitua kirjallisista symboleista ja kehittyä omaan suuntaansa. Rautavaaran päätös jättää kirjallis-sarjalliset rakenteet syrjään oli varmasti aivan oikea: Anadyomenesta tuli vaikuttava uusromanttis-impressionistinen sävellys, joka lumoaa nimenomaan musiikillisilla ideoillaan. Kappaleen dramaturginen kaarros on selkeä ja tehokas: alun utuisista soinneista edetään kohti isoja huipennuksia, jotka hiipuvat lopussa hiljaisuuteen. Myös orkesterisointia Rautavaara käsittelee aistikkaasti ja kekseliäästi. Avain Rautavaaran myöhempiin menestyksiin oli löytynyt.

Magnus Lindbergin puolituntinen Seht die Sonne (2007) on sävelletty Berliinin Filharmonikoille, joiden sointikulttuurilla sekä kunniakkailla romanttisen musiikin esitysperinteillä lienee ollut vaikutuksensa teoksen muotoutumiseen. Kappaleen otsikko on lainattu Schönbergin jättimäisen Gurre-Lieder -teoksen kuoro-osuuden tekstistä. Lindbergin sävellyksen toinen innoittaja lienee Gustav Mahler, sillä kantaesityksessä Seht die Sonne sai seurakseen Mahlerin 9. sinfonian.

Kummiteostensa tapaan Seht die Sonne on sävelletty jättimäiselle, viisinkertaiset puupuhaltimet käsittävälle orkesterille, josta Lindberg nostaa esiin uhkean täyteläisen, usein tummasävyisen soinnin. Musiikin laajat kaarrokset ja kiihkeä ekspressiivisyys tuovat todellakin mieleen Mahlerin. Tyylillisesti teos merkitsee Lindbergin siirtymistä entistä perinteisempään suuntaan: musiikin harmoninen yleisilme on ajoittain lähes tonaalinen, vaikka myös joukkoluokkapohjainen ajattelu kuuluu edelleen. Lindbergin sävellystekninen ammattitaito on joka tapauksessa täysin suvereenia, ja eri suunnista saadut vaikutteet ovat elimellinen osa hänen omaa ilmaisuaan.

Kaikista ansioistaan huolimatta Seht die Sonne jätti jossain määrin rutiininomaisen ja sovinnaisen vaikutelman. Tyylillisen muutoksen myötä Lindbergin musiikki tuntuu menettäneen jotain siitä ehdottomuudesta ja yllätyksellisyydestä, joka hänen tuotannostaan aiemmin on tehnyt niin kiinnostavaa. Ehkäpä nämä ominaisuudet löytyvät vielä uudestaan, vaikka nykyisen tyylinkin puitteissa.

Jean Sibeliuksen viulukonserton esityksillä on Helsingin Juhlaviikoilla ja sitä edeltäneillä Sibelius-viikoilla pitkät perinteet. Tänä vuonna oli Elina Vähälän vuoro liittyä festivaalilla konserton solistina toimineiden viulistien kunniakkaaseen ja nimekkääseen joukkoon.

Vähälän tulkintaote oli ulkonaisesti varsin hillitty ja viileä. Tempot olivat kautta linjan reippaita, ja avointa romantisointia hän pyrki selvästikin välttämään. Pinnan alla esityksessä oli kuitenkin vahvaa intensiteettiä ja muotoilun kauneutta, jotka kantoivat läpi koko teoksen ja jättivät tyylikkään kokonaisvaikutelman. Vähälän sointi oli lähes koko ajan korkeatasoinen, mutta aivan rikkeittä hän ei finaalin pahimmista karikoista selvinnyt.

Konsertin aluksi muistettiin hiljattain kuollutta Pehr Henrik Nordgrenia esittämällä ylimääräisenä numerona hänen teoksensa Kesämusiikkia (1977). Nordgrenin herkässä sävellyksessä vuorottelivat alakuloiset ja herkät tunnelmat, mutta kokonaisuus jätti melko jäsentymättömän vaikutelman.

Radion sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon työskentely oli vahvaa ja ilmeikästä kautta illan.

Huvilateltassa kuultiin viime torstai-iltana ensin eteläintialaista karnaattista musiikkia, sitten Eero Hämeenniemen säveltämä uusi fuusioteos, jossa intialaiset ja suomalaiset solistit esiintyivät yhdessä kamariorkesteri Avantin kanssa. Konsertti kaikkiaan oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen tapahtuma. Karnaattista musiikkia ei Suomessa aiemmin juuri ole elävänä esityksenä kuultu, joten alan intialaisen supertähden, laulaja Bombay Jayashri Ramnathin vierailu oli todellinen merkkitapaus. Monikulttuurisen fuusiomusiikin taas luulisi olevan nykymaailmassa yleinen ilmiö, mutta käytännössä sitä on ainakin taidemusiikin piirissä tehty vain vähän. Kun Hämeenniemi on useaan otteeseen korostanut kulttuurien vuoropuhelun tärkeyttä, oli kiinnostavaa vihdoin kuulla häneltä eri musiikkiperinteitä konkreettisesti ja rohkeasti yhdistävä sävellys.Karnaattisen musiikin aikakäsitykseen orientoituminen ei ollut vaikeaa: konsertin 70-minuuttinen ensimmäinen puolisko kului kuin siivillä. Vaikka ragoja ja talameita ei tuntisikaan, voi karnaattista musiikkia hahmottaa mielekkäästi myös länsimaisen perinteen lähtökohdista käsin. Musiikin motiivista kehittelyä oli hauska seurata, ja teosten vähitellen kiihtyvä rytminen draivi imaisi mukaansa. Länsimaisesta kuulijasta saattaa tosin bordunaäänen ja ”toonikan” jatkuva läsnäolo tuntua välillä rajoittavalta, mutta asiaan tottuu. Noviisikin herkistyy pian musiikin pienille vivahteille, kuten melodioiden herkälle kuvioinnille ja asteikon vähäisille muutoksille. Karnaattinen musiikki perustuu huomattavassa määrin improvisaatioon, mutta improvisoinnin tarkkaa määrää ja astetta on ensikertalaisen mahdotonta hahmottaa.

Karnaattinen musiikki – kuten toki muutkin musiikit – nousee siivilleen ennen kaikkea loistavien esittäjien ansiosta. Bombay Jayashri on ilmiselvästi huikean taitava laulaja ja karismaattinen lavapersoona, jonka tulkinnat ovat vahvan intensiivisiä ja ilmeikkäitä. Myös viulisti Embar S. Kannan, mridangam-lyömäsoittaja Pungkulam Subramaniam ja ghatam-lyömäsoittaja S. Karthick ovat musiikkiperinteensä suvereenisti hallitsevia huippuammattilaisia, joiden yhteistyö solistin kanssa vaikutti täydellisen saumattomalta. Karnaattisen musiikin vakioyhtyeeseen kuuluu hieman yllättäen viulu, joka on portugalilaisten perintöä 1600-luvulta. Viulistin tehtävänä yhtyeessä on toimia laulusolistin heterofonisena ”varjona” ilman omaa melodis-kontrapunktista profiilia.

Eri musiikinlajeja yhdistelevät cross-over -viritelmät jättävät yleensä perin masentavan vaikutelman: erisukuisia aineksia on usein vain pantu yhteen ilman, että ne kohtaavat toisiaan millään tavoin. Eero Hämeenniemen laulusarjassa Sade ja punainen maa oli toisin: eri musiikkiperinteet olivat todellisessa vuorovaikutuksessa keskenään muodostaen samalla uudenlaisen, yhtenäisen ilmaisukielen. Teos oli upea näyttö monikulttuurisen musiikin mahdollisuuksista; en olisi etukäteen uskonut, että fuusiomusiikkia voisi tehdä näin hyvin.

Viisiosainen laulusarja on sävelletty vanhoihin tamilinkielisiin rakkausrunoihin, jotka Hämeenniemi oli käsiohjelmaa varten ilmeikkäästi suomentanut. Aistikkaat ja puhuttelevat runot muodostavat yhdessä dramaturgisen kaarroksen, joka antoi laulusarjalle vankan kerronnallisen rungon.

Sade ja punainen maa on monessa mielessä intialaista musiikkia. Teoksen rytmimaailma ja asteikot ovat peräisin Intiasta, ja intialaiseen tapaan basson bordunaääni pysyy usein pitkiä aikoja paikoillaan. Orkesteri tuo kuitenkin teokseen mukaan harmonian elementin, joka intialaisesta musiikista puuttuu. Harmonioiltaan kappaletta voisi länsimaisin termein kuvata vapaatonaalis-modaaliseksi, konsonoiva ilme siis hallitsee. Laulusoolojen aikana orkesteri on usein varsin passiivisessa osassa, mutta aktivoituu heti solistin pitäessä taukoa.

Intialaisten ja suomalaisten muusikoiden yhteistyö lavalla näytti toimivan erinomaisesti. Laulusolisti Bombay Jayashrin taidokkuus ja vahva eläytyminen vangitsivat yleisön jälleen. Intialaiset lyömäsoittajat toivat teokseen väriä ja rytmistä sykettä. Näkyvissä tehtävissä improvisoivina solisteina olivat myös viulisti Minna Pensola ja bassoklarinetisti Heikki Nikula, jotka selvisivät vaativista tehtävistään upeasti. Myös kamariorkesteri Avanti sopeutui erinomaisesti uudenlaiseen rooliinsa, jossa muusikoilta vaadittiin ajoittain myös improvisointia. Kapellimestari John Storgårds hallitsi Hämeenniemen musiikin hyvin sekä piti monikulttuurisen yhtyeen taitavasti koossa.

Menevä, rakkauden iloa kuvaava finaali päätti teoksen riehakkaisiin tunnelmiin ja villitsi yleisön lopullisesti.

Philippe Herreweghe perusti Collegium Vocale Gent -kuoron vuonna 1970 uusien barokkimusiikin esityskäytäntöjen innoittamana. Flaamilaisesta kuorosta kasvoikin pian yksi merkittävimmistä renessanssi- ja barokkimusiikin esittäjistä Euroopassa, ja 1980-luvulla kuoro tunnettiin jo ympäri maailmaa. Kuoron repertuaari on vuosikymmenten saatossa kasvanut, ja se esittää nykyään myös 1800- ja 1900-lukujen sekä uusinta musiikkia. Samalla sen perustaja, Philippe Herreweghe on noussut yhdeksi tunnetuimmista ja mielenkiintoisimmista belgialaisista kapellimestareista, ei vain vanhan musiikin, vaan myös romanttisen ja modernin parissa.Barokin ja klassismin historiallisten esityskäytäntöjen syvällinen tuntemus ja niiden soveltaminen myöhemmin sävellettyyn musiikkiin on omiaan synnyttämään tuoreita ja raikkaita tulkintoja. Sen vuoksi olikin mielenkiintoista lähteä kuuntelemaan, olisiko barokkimusiikista lähteneellä kuorolla ja vanhan musiikin pioneerilla Philippe Herreweghellä jotain uutta ja tuoretta annettavaa niinkin erilaisten säveltäjien kuin Brucknerin ja Stravinskin musiikkiin.

Herreweghe toi Helsinkiin kuoronsa lisäksi belgialaisen, niinikään tyylinmukaisiin vanhan musiikin esityksiin pyrkivän I Solisti del Vento -puhallinyhtyeen. Konsertti alkoikin Igor Stravinskin Sinfonioilla puhaltimille, jonka säveltäjä kirjoitti Claude Debussyn muistoteokseksi vuonna 1920, kaksi vuotta Debussyn kuoleman jälkeen. Perinteisen ortodoksisen hautajaispalveluksen muotoa seuraileva teos sijoittuu säveltäjänsä venäläisen ekspressionistisen kauden ja 1920-luvulla alkaneen uusklassisen kauden välimaastoon. Yksi 1600- ja 1700-lukujen uudelleen henkiin herätettyjen esityskäytäntöjen tärkeimpiä tavoitteita on ollut tehdä musiikista elävää ja puhuttelevaa. Ehkäpä juuri vanhan musiikin hengessä I Solisti del Vento muotoili Stravinskin kirjoittamat eleet hyvin huolellisesti, ja yhtyeen soitto oli kaiken kaikkiaan hallittua ja hyvin balanssoitua.

Valitettavasti Finlandia-talon kylmässä akustiikassa Stravinskin apogryfinen puhallinmusiikki jäi sangen etäiseksi, eikä onnistunut juuri lämmittämään yllättävän huonosti täyttyneen salin tunnelmaa. Sama ongelma jatkui Stravinskin Messussa, jonka Collegium Vocale Gentin 24 laulajan kuoro esitti puhallinyhtyeen säestämänä: ensinnäkään Finlandia-talon sali ei toimi kovin hyvin etenkään kuorolaulun esityspaikkana; toiseksi, kun konsertin ohjelma vieläpä koostui hengellisestä ja hengellissävytteisestä musiikista, olisi jokin Helsingin suuremmista kirkoista ollut varmasti luontevampi valinta konserttipaikaksi. Tosin tällöin monikerroksisen polyfonisen musiikin selkeys olisi saattanut kärsiä.
Stravinskin Messun esityksen pelasti ennen kaikkea itse kuoro, joka onnistui salin soimattomuudesta huolimatta vakuuttaa sointinsa yhtenäisyydellä, taidokkaasti hallitulla musisoinnillaan ja kuoron joukosta nousseiden solistien persoonallisilla ja eläytyvillä suorituksilla. Stavinskin musiikillinen kieli muuttui vuosien 1920-luvulla alkaneen uusklassisen vaiheen jälkeen 1940-luvun loppua kohden yhä modernistisemmaksi. Vuosina 1944-1948 kirjoitetun katolista traditiota seuraileva Messun sisältää myös keskiaikaissävytteisiä, franko-roomalaista kirkkolaulua muistuttavia melodioita sekä renessansin hengessä kirjoitettua kontrapunktia. Collegium Vocale Gentin suvereeni, eläytyvä tapa tuoda esiin näitä tyyliltään uusrenessanssisia sävyjä teki hyvää Stravinskin myöhäiselle, muutoin ankaran modernistiselle kudokselle. Lähes täydellisen, erittäin miellyttävän soinnin ja intonaation lisäksi kuoro toi messutekstit hämmästyttävän hyvin esiin, puhuttelevasti lähelle kuulijaa.

Konsertin varsinainen elämys oli silti väliajan jälkeen esitetty Brucknerin e-mollimessu. Paitsi, että teos on kirjoitettu samaan katoliseen messutekstiin, se on myös kirjoitettu samanlaiselle kokoonpanolle kuin Stravinskin Messu. Tällä kertaa puhaltajat saivat tosin säestettäväkseen hieman isomman lauluyhtyeen, kun kuoro kasvoi 40-henkiseksi. Teosta on esitetty Suomessa silloin tällöin, mutta uskallan sanoa, että Herreweghen, Collegium Vocale Gentin ja I Solisti del Venton torstainen esitys on paras Suomessa koskaan kuultu. Brucknerin romanttisen, polyfonisuudessaan Bach-vaikutteisen musiikin myötä ilmaisu vapautui, dynaaminen asteikko kasvoi ja kuoron hivelevän kaunis sointi vei mukaansa.

Esittäjät tulkitsivat oivaltavasti ja koskettavasti Brucknerin hengelliset näyt, ja oli ihmeellistä ja ainutlaatuista kokea Finlandia-talossa tekstin tunnustuksellisuuden voimakkaan läsnäolon. Brucknerin arkaaisia sävyjä hakeva, hieman epäkäytännöllinen tapa kirjoittaa puupuhaltimille tuotti soittajille tosin paikoin päänvaivaa. Muutamia epävarmoja ja epäpuhtaitakin hetkiä lukuunottamatta esitys oli kaiken kaikkiaan täydellinen – olisipa konsertin vain kuullut paremmassa akustiikassa, mieluiten keski-eurooppalaisessa lämpimässä, sointia korostavassa salissa.

Ylimääräisinä kuultiin uudestaan Brucknerin messun päättävä Agnus Dei sekä saman säveltäjän Ave Maria – jälkimmäinen a cappella. Aplodit olivat innostuneet ja salista poistui poikkeuksellisen hienosta kuorosoinnista vaikuttunutta juhlaviikkokansaa.

Tunnelma kohosi Temppeliaukion kirkon kupoliin Kuudennen kerroksen orkesterin sunnuntaisen konsertin lopussa. Ludwig van Beethovenin (1770–1827) yhdeksännen sinfonian finaali oli fantastista kuultavaa heti sellojen ja bassojen puhuttelevasti muotoillusta resitatiivista lähtien. Hyvin harjoitettu kuoro lauloi komeasti ja laulusolistit hoitivat pienehköt tehtävänsä mainiosti ikään kuin orkesterin osana.

On harvinaista herkkua kuulla yleensä massiivisin voimin toteutettu Beethovenin sinfoninen testamentti pienemmällä kokoonpanolla ja ”autenttisilla” soittimilla soitettuna. Jousisoittimien suolikielet ja varsinkin klassiset puhaltimet tuovat sointiin rosoista elävyyttä ja monia tasaisen jalosti soivasta modernista sinfoniaorkesterista puuttuvia sävyjä. Kuudennen kerroksen orkesteri soitti erinomaisen puhtaasti ja yhtenäisellä fraseerauksella. Tunnetusti hankalasti soivia puhaltimia miehittivät mainiot muusikot, ja varsinkin klarinetti, oboe ja trumpetti loistivat sooloillaan. Pienessä yhtyeessä ei voi vähätellä konserttimestarin merkitystä: Antti Tikkanen hoiti jälleen tonttia selkeästi ja liioittelematta.

Yhdeksäs sinfonia on kuitenkin pitkä teos – perimätiedon mukaan CD-levyn 74 minuutin kesto määriteltiin siten, että sinfonia mahtuisi Wilhelm Furtwänglerin johtamana yhdelle levylle – ja sen soidessa mieleeni ehti tulla joitain varauksellisempiakin ajatuksia. Kapellimestari Tuomas Hannikaisen olemus on aristokraattinen ja hyväntuulinen, mutta johtamisessa on jotain melko jäykkää ja yksitotista. Niinpä orkesterin sointikin on välillä vivahteeton ja turhan kulmikas. Rytmisillä jaksoilla on vaarana junnata paikoillaan, ja olisin kaivannut keitokseen myös enemmän suvantoja ja herkistelyä. Tekstuurit soivat hiukan tasapaksusti myös erikoisesta balanssista johtuen: viuluja tuntui olevan liian vähän puhaltajien ja alempien jousten määrään verrattuna.

Mitä rytmiikkaan tulee, orkesteri soittaa kylläkin tarkasti ja yhtenäisesti, mutta kaipailin lisää sitä maanläheistä svengiä, josta Venezuelan Simon Bolivar -orkesteria menneellä viikolla kehuin. Hannikaisella tuntuu olevan taipumus pitää tempo jatkuvassa liikkeessä ja muotoilla mikroskooppisesti nopeutuvia ja hidastuvia fraaseja, mutta itseäni ilahduttaisi varsinkin tanssillisissa jaksoissa takakenoisempi ote. Joskus valittu tempo oli hurjan nopea, ja Beethovenin Molto vivace -osan trio olikin karata käsistä.

Yhtä kaikki, hieno konsertti. Kiitettävää on myös Kuudennen kerroksen orkesterin tapa saattaa julkisuuteen teosharvinaisuuksia. Saksalaissyntyisen, Alankomaissa elämäntyönsä tehneen Johann Wilhelm Wilmsin (1772–1847) sinfonia oli viehättävä tuttavuus, jonka soisi löytävän muistakin konserttiohjelmista tulevaisuudessa.

Kaikki se hehkutus, mitä viime aikoina on ollut luettavissa Venezuelan musiikki-ihmeestä ja sen lippulaivasta Simon Bolivar -orkesterista, on totta! Tiistainen konsertti jää varmasti mieleeni yhtenä suurenmoisimmista konserttikokemuksista: soiton korkean tason lisäksi siitä välittyi vastustamaton musiikin tekemisen riemu, jota piti yllä ja lietsoi kapellimestarikomeetta Gustavo Dudamel, hänkin orkesterin kasvatti ja nykyisin orkesterimaailman kuumimpia kansainvälisiä nimiä.

Dudamelin ryhdikästä johtamista oli nautinnollista katsoa. Ekonomiset ja tarkoituksenmukaiset liikkeet olivat kaiken aikaa valtavan ilmaisuvoimaisia. Hankalatkin tempojen vaihdokset olivat tarkkoja, ja kapellimestarilla tuntui olevan hyppysissään mahtava arsenaali muovata äänten alukkeita ja johdatella niiden sointia eteenpäin.

En muista koskaan kuulleeni yhtä energistä ja alkuvoimaisen rouheaa tulkintaa Igor Stravinskin Kevätuhrista. On helppo kuvitella, miten osa lähes sadan vuoden takaisen ensiesityksen kuulijoista suhtautui teokseen nuivasti, kun musiikki voi vieläkin kuulostaa niin röyhkeältä! Simon Bolivar -orkesterin suurimpia hyveitä on suvereeni ja tiukka rytminkäsittely niin tanssillisissa kuin lyyrisemmissäkin kohdissa. Tämä perustunee osittain soittajien perimään ja meitä pohjoiseurooppalaisia parempaan svengiin. Varmasti myös harjoitustyö on tehty huolella, sillä Kevätuhrin kompleksiset tekstuurit pysyivät todella kirkkaina. Orkesterin jättimäisen jousiston ansiosta sekä rouheat aksentit että hypistellyt pianissimosävyt toteutuivat hienosti. Laulavissa kohdissa panin merkille jousisektion lähes jatkuvan mutta maltillisen vibraton, joka varmasti auttoi tuottamaan lämpimän ja leveän soinnin.

Väliajan jälkeen kuultu Pjotr Tsaikovskin viides sinfonia oli kaunis ja soi lämpimästi, mutta ehkä Stravinskin kulmikkaasta fraseerauksesta ei täysin päästy irrottautumaan: välillä legato jäi mielestäni hieman pliisuksi. Myös Dudamelin tulkinta oli erikoisen katkonainen esimerkiksi ensiosan johdannossa. Kaikki puhaltajien soolot eivät olleet aivan timanttisia: hitaan osan kuuluisa käyrätorvimelodia oli kyllä kauniisti muotoiltu, mutta valitettavan ylävireinen. Ylipäänsä pidin puhaltajien sointia hieman kapeana, mutta tämä saattaa olla koulukuntiin liittyvä ero.

Ylimääräisinä kuultiin Jean Sibeliuksen Finlandia ja orkesterin vanha sotaratsu, Mambo Leonard Bernsteinin Sinfonisista tansseista. Finlandian ensitahdit kirvoittivat aplodit ja bravo-huudot, mutta teosta ei varmaankaan oltu harjoiteltu kovin pitkämielisesti. Mambo taas oli juuri niin hulvaton ja energinen kuin Youtubesta on voinut nähdä.

Minuun teki suuren vaikutuksen maestro Dudamelin toverillinen asenne: kapellimestari ei kertaakaan kumartanut korokkeelta vaan laskeutui aina soittajien keskelle halailemaan muusikoitaan, antaen näille suurimman kunnian.