Tunnelma kohosi Temppeliaukion kirkon kupoliin Kuudennen kerroksen orkesterin sunnuntaisen konsertin lopussa. Ludwig van Beethovenin (1770–1827) yhdeksännen sinfonian finaali oli fantastista kuultavaa heti sellojen ja bassojen puhuttelevasti muotoillusta resitatiivista lähtien. Hyvin harjoitettu kuoro lauloi komeasti ja laulusolistit hoitivat pienehköt tehtävänsä mainiosti ikään kuin orkesterin osana.
On harvinaista herkkua kuulla yleensä massiivisin voimin toteutettu Beethovenin sinfoninen testamentti pienemmällä kokoonpanolla ja ”autenttisilla” soittimilla soitettuna. Jousisoittimien suolikielet ja varsinkin klassiset puhaltimet tuovat sointiin rosoista elävyyttä ja monia tasaisen jalosti soivasta modernista sinfoniaorkesterista puuttuvia sävyjä. Kuudennen kerroksen orkesteri soitti erinomaisen puhtaasti ja yhtenäisellä fraseerauksella. Tunnetusti hankalasti soivia puhaltimia miehittivät mainiot muusikot, ja varsinkin klarinetti, oboe ja trumpetti loistivat sooloillaan. Pienessä yhtyeessä ei voi vähätellä konserttimestarin merkitystä: Antti Tikkanen hoiti jälleen tonttia selkeästi ja liioittelematta.
Yhdeksäs sinfonia on kuitenkin pitkä teos – perimätiedon mukaan CD-levyn 74 minuutin kesto määriteltiin siten, että sinfonia mahtuisi Wilhelm Furtwänglerin johtamana yhdelle levylle – ja sen soidessa mieleeni ehti tulla joitain varauksellisempiakin ajatuksia. Kapellimestari Tuomas Hannikaisen olemus on aristokraattinen ja hyväntuulinen, mutta johtamisessa on jotain melko jäykkää ja yksitotista. Niinpä orkesterin sointikin on välillä vivahteeton ja turhan kulmikas. Rytmisillä jaksoilla on vaarana junnata paikoillaan, ja olisin kaivannut keitokseen myös enemmän suvantoja ja herkistelyä. Tekstuurit soivat hiukan tasapaksusti myös erikoisesta balanssista johtuen: viuluja tuntui olevan liian vähän puhaltajien ja alempien jousten määrään verrattuna.
Mitä rytmiikkaan tulee, orkesteri soittaa kylläkin tarkasti ja yhtenäisesti, mutta kaipailin lisää sitä maanläheistä svengiä, josta Venezuelan Simon Bolivar -orkesteria menneellä viikolla kehuin. Hannikaisella tuntuu olevan taipumus pitää tempo jatkuvassa liikkeessä ja muotoilla mikroskooppisesti nopeutuvia ja hidastuvia fraaseja, mutta itseäni ilahduttaisi varsinkin tanssillisissa jaksoissa takakenoisempi ote. Joskus valittu tempo oli hurjan nopea, ja Beethovenin Molto vivace -osan trio olikin karata käsistä.
Yhtä kaikki, hieno konsertti. Kiitettävää on myös Kuudennen kerroksen orkesterin tapa saattaa julkisuuteen teosharvinaisuuksia. Saksalaissyntyisen, Alankomaissa elämäntyönsä tehneen Johann Wilhelm Wilmsin (1772–1847) sinfonia oli viehättävä tuttavuus, jonka soisi löytävän muistakin konserttiohjelmista tulevaisuudessa.