Category Archives: Arviot

Jukka Tiensuun väkevä nemo avasi Suvisoiton päätöskonsertin Porvoon Taidetehtaalla. Haastava partituuri on täynnä Tiensuulle tyypillistä nopeiden triolien ja kuudestoistaosien svengaavaa repetitiota ja glissandoja neljäsosasävelaskelilla ja ilman. Elektroninen osuus koostuu lyömäsoittajan laukaisemista sampleista, äänen vahvistamisesta ja säveltäjälle läheisestä nauhakaikuefektistä. Avantin virtuoosit selvittivät vaikeat stemmansa täysin suvereenisti: erityismaininnan saa Hanna Kinnusen hysteerinen huilusoolo.

Tiensuun säveltäjäkuvassa on viehättävää oman, välillä epätrendikkäänkin sävelkielen periksiantamattoman seuraamisen lisäksi se, että hän systemaattisesti pidättäytyy selittämästä teoksiaan. Tässä hän lähestyy hiljattain siteeraamiani Pierre Boulez’n ja Petr Kotikin ajatuksia – toisaalta sävellysten monikieliset ja -mieliset nimet houkuttelevat kuulijaa pelaamaan sanojen merkityksien ja musiikin yhdistämisellä. Kokonaisuuden voi tietysti vastaanottaa myös yhdistämällä haiku-runojen tapaan kaksi erilaista mielikuvaa ilman narratiivia niiden välillä.

Monet instrumentalisteista ovat pitäneet ihmisäänen, eritoten laulun, jäljittelyä korkeimpana päämääränään. Viimeisen sadan vuoden aikana on sävelletty paljon musiikkia, joka kähinöineen ja karjuntoineen on ehkä bel cantoa paremmin kiinni omassa ajassamme. Paatuneempikaan avantgardisti ei silti voine välttyä liikuttumasta nemo-yhtyeen puhjetessa kuorolauluun teoksen loppupuolella: ihmisen ääni puhuttelee ilman suotimia. Eikä Tiensuu karta instrumentaaliteatterin keinoja muutenkaan, ja teos päättyy ykkösviulun ja klarinetin mykkään elehdintään samplatun vihellyksen säestyksellä, kenties George Crumbin Vox Balaenaen innoittamana.

Illan kantaesitys oli Kirmo Lintisen toinen pianokonsertto, jonka oli tilannut monipuolinen jazzin ja improvisoidun musiikin taitaja Seppo Kantonen. Yhteistä toukokuussa ensiesityksen saaneen ensimmäisen konserton kanssa on ainakin pianon rooli orkesteritekstuurin osana ja yksiosainen muoto, jonka taitteet säveltäjä omien sanojensa mukaan on tarkoittanut rajuiksi. Ehkei kuulokuva istumapaikaltani heti lavan edessä ollut optimaalinen, mutta olisin kaivannut sinänsä kiinnostaviin jaksoihin enemmän karakterisointia ja värikkyyttä. Kantonen oli konserton pätevä solisti ja kenties vapautuneimmillaan improvisoiduissa jaksoissa orkesterin säestyksellä ja ilman.

Hérodiade ei saanut minua kääntymään Paul Hindemith -faniksi. Käsityötaitoa en kiistä enkä sitä, että jotkut jaksot soivat myöhäisromanttisen lihaisasti. Sävelkieli kuulostaa silti korvaani hiukan pölyttyneeltä ja jäykältä.

Kapellimestarin jo kohottaessa tahtipuikkoa ensimmäiseen lyöntiin saatiin lisää instrumentaaliteatteria kännykän alkaessa lurittaa yleisössä. Kesti verrattain kauan, ennen kuin Grande Valse ja yleinen pulina saatiin loppumaan – mutta miksi juuri silloin joku halusi sihauttaa auki virvokepullonsa? Silti, myös tätä on elävä musiikki.

Johannes Brahmsin neljään vakavaan lauluunsa Lutherin Raamatusta valitsemat tekstit ovat niin vahvoja, että Detlev Glanertin orkestraatio ja välisoitot tuntuivat pikemminkin latistavan kokonaisuutta kuin tuovan siihen jotain lisää. Antti Häyrynen toteaa ansiokkaassa ohjelmakirjatekstissään sovituksen kunnioittavan Brahmsin sointi- ja sävymaailmaa, mutta enemmän omaan makuuni on revisionistisempi uudelleen tulkitseminen esimerkiksi Luciano Berion tyyliin. Baritoni Markus Lehtinen auttoi luomaan pitkän kaaren teoksen ylle, vaikka solistin ääni välillä kapeahkolta kuulostikin.

Kolmiosaisessa konsertissa musiikin johdosta vastasi kolme kapellimestaria. Kollaasi johdatteli pohtimaan minkä tahansa orkesterin identiteettiä ja musiikillisen johtajan työhön kuuluvia motorisia ja psykologisia elementtejä. Dmitri Slobodeniouk johti Tiensuun ja Lintisen teokset rauhallisesti mutta selkeästi, kollegiaalista katsekontaktia soittajien kanssa suosien. Seuraavana korokkeella oli velhomainen Hannu Lintu, jonka lyönti on huomattavasti eksentrisempää ja välillä liikkumattomuuteen asti viitteellistä. Sähköistävällä, välillä jopa hurjalla olemuksellaan Lintu saa soittajistosta irti värikkyyttä ja muhevia sointeja, rytmisestä tarkkuudesta tinkimättä.

Konsertin päättäneen Robert Schumannin toisen sinfonian johti John Storgårds, jonka sivuttaissuuntaista lyöntiä orkesterin oli ehkä välillä hieman vaikea seurata: ainakaan kauniin hitaan osan pulssi ei ollut aivan kohdallaan. On kenties tarpeetonta spekuloida, olisiko Schumannin musiikista ilman säveltäjän mielenterveydellisiä ongelmia tullut niin rosoista kuin millaisena sen nyt tunnemme. Oli miten oli, varsinkin myöhemmästä tuotannosta tekee kiinnostavan juuri kauneuden pysymättömyyden ja vääristymisen kipeys. Vaikka toisessa sinfoniassakin on tätä vastakkainasettelua, tuntuu kokonaisuus junnaavalta. Maanisuus vie teoksessa voiton.

Soitto oli Taidetehtaalla kauttaaltaan nautinnollista. Muusikoista oli vaistottavissa sellaista heittäytymistä ja paneutumista tehtävään, mitä ei monien soittajien vakityöpaikoilla filharmonisessa maailmassa ihan aina voi kokea.

Oli ilahduttavaa nähdä loputtoman tuntuisesti kiemurteleva jono Porvoon tuomiokirkon edustalla ennen perjantai-illan ensimmäistä Suvisoiton konserttia. Festivaali ei muuten juuri näkynyt kaupunkikuvassa, ja yleisö taitaakin tulla etupäässä Helsingistä, mutta tyyriistä lipuista huolimatta kirkko oli tupaten täynnä.

Kaksi messua – toinen soitinsävellys, toinen perinteisempi requiem tekstin, kuoron ja solistien kanssa – muodostivat konserttiohjelman toimivan parin. Ensin kuultu Jukka Tiensuun toinen klarinettikonsertto Missa (2006) istui sekä esittäjille että kirkkotilaan kuin hansikas. Solisti oli sijoitettu orkesterin taakse alttarille, ja oivallisen balanssin ansiosta niin kontrastoivat kuin yhtenäisetkin elementit erottuivat tekstuurin sisältä kirkkaina.

Tiensuu käyttää sävellyksessä taitavasti psykoakustiikan keinoja, kuten kolmen klarinetin tiheiden sointujen synnyttämiä interferenssiääniä, jotka tuntuvat saavan koko pääkopan resonoimaan. Innoittajana tässä on kenties toiminut György Ligetin 10 kappaletta puhallinkvintetolle. Myös vanhaa kunnon nauhakaikua livenä jäljittelevä efekti on käytössä ahkerasti.

Hiljattain Pohjoismaiden neuvoston palkitsema Kari Kriikku on oivallinen tulkitsija materiaalissa tiuhaan esiintyville orientaalis-ilkikurisille melismoille ja vuoroin svengaaville, kohta taas onnahtaville rytmeille. Osin improvisoituja kadensseja kurkkuäänineen ja virtuaalipolyfonioineen olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään.

Johann Michael Haydnin vuonna 1771 arkkipiispa Schrattenbachille säveltämä hieno sielunmessu oli kiinnostava tuttavuus ja osoittaa, että nuottilaareja kannattaa tutkia myös kantaohjelmistomappien ulkopuolelta. Näin Avantissa onkin tavattu tehdä. Orkesteri oli hyvässä vedossa, ja etenkin vasket puhalsivat komeasti. Vakuuttavasta solistikaartista jäi mieleen vaivattomasti ja jäntevästi fraseerannut tenori Tuomas Katajala.

Hieman väsyneenä hiippailin takaisin kirkkoon myöhäisillan pakahduttavan laajoja kaarroksia varten, mutta Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian kamariversion esityksen jälkeen oli uupumus tiessään. Hanns Eislerin ja kumppaneiden 1920-luvun alussa tekemä sovitus yli tunnin mittaisesta teoksesta ei tuntunut lainkaan pitkältä, kiitos innoittuneen ja inspiroivan musisoinnin. Edellisessä konsertissa kapellimestarina uurastanut John Storgårds kaivoi väsymättömän oloisesti syviä sävyjä ensiviulustaan ja lietsoi hienot kamarimusiikkikumppaninsa paahteiseen, intensiiviseen soittoon, jonka pienet epätarkkuudet jäivät kokonaan unholaan.

Epäreilua: Haydn, Mendelssohn ja Carter kyllä muistetaan, mutta kahdeksankymppisen George Crumbin (s. 1929) musiikkia ei tasavuosista huolimatta vieläkään kuulla kovin paljon Suomessa. Opiskeluaikoina sävelletty soolosellosonaatti ja trio Vox Balaenae (Valaan Ääni) sentään välillä pulpahtavat esiin. Miten olisi, rohkeat tamperelaiset, Pulitzer-palkitun orkesterikappaleen Echoes of Time and the River tai Pierre Boulezin tilaaman Star-Childin ottaminen ohjelmaan?

Viime vuosikymmenien avantgardisteista Crumb on helpoimmin lähestyttäviä. Kenties saumattomammin kuin kukaan muu, hän on teoksissaan onnistunut yhdistämään suuren määrän kokeellisia soittotekniikoita tonaalissävytteiseen sävelkieleensä. Teosten kommunikoivuutta auttaa niiden narratiivisuus (raju jousikvartetto Black Angels esimerkiksi on Vietnamin sodan musiikillinen vertauskuva) ja teatterillisuus (laulusarja Night of the Four Moonsin lopussa esittäjät poistuvat lavalta laulaen ja soittaen, Haydnin jäähyväissinfonian tapaan). Kuuntelijaystävällistä on myös sävellysten muotojen tasapainoisuus ja dramaattisista sivupoluista huolimatta musiikin gravitaatio kohti pehmeää ja konsonoivaa ilmaisua.

Pintatason teknisen briljanssin lisäksi Crumbin sävellyksissä on paljon eksplikoitua ja piilossa olevaa symboliikkaa, esimerkiksi partituurien ristin- tai spiraalin muotoon painettuja viivastoja ja lukusuhteita sekä oikeita ja itse keksittyjä sitaatteja vanhemmasta musiikista. Monissa teoksissa partituuri edellyttää muusikolta kokonaisvaltaista suhtautumista lavailmaisuun – soittamiseen, laulu- ja puheäänen käyttämiseen, liikkumiseen ja paikallaan pysymiseen – eikä ”kolmelle naamioidulle soittajalle” sävelletty ryhävalaiden laulujen innoittama Vox Balaenae ole tästä poikkeus. Puolet kasvoista peittävillä naamioilla Crumb on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä inhimilliseen, musiikkiin välttämättä myös suorituksena suhtautuvaan maailmaan: naamioidut soittajat symboloivat luonnon mahtavaa, persoonatonta voimaa. Esitysohjeeksi on annettu myös syvänsininen, valtamerellinen valaistus.

(Valaan ääneen voi tutustua lisää erinomaisella englanninkielisellä opiskelusivustolla, jolla voi esimerkiksi kuunnella nauhoituksia ryhävalaiden ääntelystä ja kuunnella teos samalla partituuria seuraten. Preparoidusta pianosta voi lukea lisää täältä.)

Koska paneutuminen musiikkiteatteriin on useimpien säveltäjien keinovarana jäänyt edellisille vuosikymmenille, tuntuu kokonaisvaltainen lavailmaisu olevan monille klassisen musiikin esittäjillekin haasteellista. Zagros-yhtyeen huilisti Auli Kontisen, sellisti Miika Uuksulaisen ja pianisti Sonja Fräkin hillitty työskentely vei kuitenkin tarkoituksenmukaisella tavalla huomion itse musiikkiin. Jos kompromisseja ei asusteiden ja himmennetyn valaistuksen suhteen juurikaan tehty, oli sitä suurempi sääli, että teokseen elimellisesti kuuluva äänen sähköinen vahvistaminen oli jätetty pois. Ratkaisu voisi toimia kirkossa, mutta nyt jotkut Crumbin visionäärisimmistä sonoriteeteista saivat vain puolittaisen toteutuksen, eikä potentiaalisesti erittäin vaikuttava ja tämän konsertin painokkain teos nyt koskettanut.

Leonora-salin sinänsä miellyttävä akustiikka ei auttanut myöskään festivaalin teemasäveltäjä Sampsa Ertamon Paimenta alttohuilulle ja nauhalle. Hienovarainen kaiku ja äänenvahvistus auttaisi solistia nivoutumaan paremmin elektroniseen osuuteen.

Olin etukäteen innoissani Kallio-Kuninkalan festivaalin yhteistyöstä Keskisen Uudenmaan musiiikkiopiston oppilaiden kanssa, mutta odotin kyllä Äänet ja valo -esitykseltä jotain muuta kuin opiston kesäsoittajaisia. Pienet ja vähän vanhemmatkin pianistit olivat toki söpöjä, mutta esiintymisfoorumi oli valittu huonosti. Nyt Schumannin ja kumppanien lastenkappaleet venyttivät konsertin keston miltei kolmituntiseksi.

Kadotin ohjelmistosuunnittelun punaisen langan viimeistään toisen puoliajan päättäneessä numerossa, ja kokemus Brahmsin käyrätorvitrion esityksestä jäi valjuksi. Tommi Hyytisen torvi soi kyllä uljaasti, mutta ensemblen sointi kärsi turhan varovaisesta pianonsoitosta ja erimielisyydestä viritystason suhteen.

Esitystä arvioiva essee löytyy täältä.

Hannu Lintu johti Tapiola Sinfoniettan upeaan musisointiin Einojuhani Rautavaaran toisessa sinfoniassa (1957/1984), josta kuulisi mielellään myös isompien orkesterien esityksiä. Teos yhdistää soinnikkaaseen ja konsonoivaan tekstuuriin erittäin onnistuneesti glissandoja, puhaltajien kulmikkaita väliintuloja, hienovaraista lyömäsoitinsatsia sekä muita ”modernistisia”, perinteisen ilmaisun ulkopuolelle kurkottavia elementtejä. Tuloksena on persoonalliselta kuulostavaa musiikkia.

Tapiola Sinfonietta todisti jälleen kerran, miten pienessä koossa on voimaa, kun fraseerauksen yhtenäisyydestä ja sävymuutoksista on kyse. Muistini mukaan Hannu Lintu on haastattelussa todennut hakevansa aina sointia, joka ”palaa jonkin värisellä liekillä”. Välkähtelevä visio tuntui Rautavaarankin esityksessä välittyneen kapellimestarilta soittajille esteittä. Jousisto kuulosti kokoaan suuremmalta, kun saundia kaivettiin myös tallan läheltä, vapaita kieliä pelkäämättä. Kiitosta ansaitsevat kaikki puhaltajat, mutta erityisesti minua ilahdutti Anna-Kaisa Pippurin oboe ja Heljä Rädyn pikkolo.

James MacMillanin suosittua lyömäsoitinkonserttoa Veni, Veni Emmanuel on esitetty maailmalla jo yli 300 kertaa. Viihdyttävintä oli 25-minuuttisen teoksen ulkoa soittaneen lyömäsoitinsolistin koreografisiakin piirteitä saanut työskentely. Colin Currie oli suvereeni liikkeissään mallet-soittimien, rumpujen ja peltien äärellä ja hiihtäessään ees taas niiden välillä. Orkesteri säesti pätevästi, muttei yltänyt aivan yhtä timanttiseen suoritukseen kuin edellisessä numerossa. Vaan ei musiikkikaan täysipainoista vaikutelmaa jättänyt, lukuun ottamatta hidasta Gaude-jaksoa, jossa Currien marimba uiskenteli jousimattojen ja puhaltajien repetitioiden kannattelemana. Lyömäsoitinmusiikkina konsertto ei mielestäni ole kovin kiinnostava – mieluummin kuuntelen hyvän jazzrumpalin, vaikkapa Mika Kallion tai Mikko Hassisen suppeampiin keinovaroihin ja rytmiikan loputtomiin muuntelumahdollisuuksiin perustuvaa musisointia.

Konsertin väliajan jälkeinen osuus oli tiiviin alkupuolen vastapainoksi ilahduttavan lyhyt, ja Joseph Haydnin 96. sinfonia D-duurissa tulkittiin energisesti ja humoristisesti. Tämä tyyli Tapiola Sinfoniettalla on hallussaan!