Category Archives: Arviot

Sunnuntain alkuillan sadekuurot virittivät sähköisen odottavan tunnelman Meta4-kvartetin konserttiin kerääntyneelle yleisölle. Odotukset palkittiinkin intensiivisellä konserttielämyksellä.

Konsertin avasi Antti Tikkasen intensiivinen tulkinta Kimmo Hakolan (s.1958) sooloviuluteoksesta A même les échos (1988). Suurimmaksi osaksi vimmaisesti riehuva teos haastaa esittäjänsä kaivamaan soittimestaan ulos laajan kirjon ääniä säveltasoista hälyn rajamaille asti. Aikansa modernismille uskollisena äänipalettia laajennetaan myös soittimen ulkopuolisiin ääniin: muusikko tuottaa ääniä jalkojen iskuilla ja aivan lopussa myös viheltämällä. Teoksen alkupuolen riehakkuudelle muodostaa tehokkaan vastapainon loppupuolen hauraasti laulava hidas jakso, joka yhtäkkiä riistäytyy hetkeksi mustalaismusiikista muistuttavaan katkelmaan palatakseen taas lopuksi rauhalliseen tunnelmointiin. Tikkasen keskittynyt esitys vangitsi kuuntelemaan – teoksen jokainen yksityiskohta soi vakuuttavan harkitusti ja musikaalisesti vailla minkäänlaista robottimaisuuden tunnelmaa.

Ilta jatkui koko Meta4:n voimin Hakolan läpimurtoteoksiin lukeutuvalla 1. jousikvartetolla (1986). Jo teoksen energinen ja rytmikäs aloitus osoitti ensemblen yhteissoinnin olevan saumattoman hioutunutta. Rytminen tarkkuus ja soittajien välinen balanssi ovat huippuluokkaa. A même les échos’a huomattavasti laveammin ja pitkälinjaisemmin soiva kvartetto antaa jo viitteitä Hakolan myöhemmästä säveltäjäkehityksestä: piristävän häpeilemättömästi runsaasti terssejä sisältävät harmoniat osoittavat Hakolan taituruuden rikkaasti soivien ja korvaa hivelevien harmonioiden saralla. Muotokaan ei jää Hakolalla altavastaajan asemaan: teos hahmottuu laajana orgaanisena kaarroksena, jossa liikutaan sulavasti hektisistä ryöpyistä hauraisiin sointeihin ja lähes ajan pysäyttäviin jäätyneisiin tilanteisiin. Niinikään Hakolan taukojenkäyttö on tehokasta ja luo voimakkaan, odottavan tunnelman. Rikas sointipaletti liukuu muhkean rehevistä harmonioista aina Helmut Lachenmannin jousikvartettiteokset mieleentuoviin hälymaailmoihin. Meta4:n antaumuksellinen tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Hakolan hieno teos sai arvoisensa, upean esityksen.

Väliajan jälkeen päätösnumerona kuultiin Ludwig van Beethovenin (1770-1827) myöhäistuotantoon kuuluva B-duuri-kvartetto op. 130/133 (1825/1826). Laajuutensa puolesta jo sinällään kokonaiseksi konserttiohjelmaksi riittävä sävellys soi Meta4:n voimin uskomattoman energisesti ja vaivattomasti – selvästikään konsertin ensimmäisen puoliskon vaativa ohjelmisto ei ollut uuvuttanut esittäjiään. Beethovenin sävelkieli taipui kvartetin käsissä sujuvan notkeasti esittäjiensä oloiseksi, intensiivisyydessään herpaantumattomaksi kokonaisuudeksi. Varsinkin viidennen osan (Cavatina. Adagio molto espressivo) lähes aineettoman rauhalliset jaksot soivat lumoavan keskittyneesti. Toinen osa Presto piti erittäin vauhdikkaalla tempollaan lujasti otteessaan, vaikkakin hiljaisimmat nopeat paikat jäivät artikuloinniltaan aavistuksen sumeiksi.

Ensimmäisen konsertin perusteella Meta4:n kolmen konsertin sarja Helsingin juhlaviikoilla antaa luvan odottaa paljon. Peräkkäisinä iltoina esitettävät kolme eri ohjelmaa laajoine ja vaativine teoksineen on vähintäänkin kunnioitettava suoritus. Gloria Kulttuuriareenan lähes täpötäyden salin yleisö sai varmasti nautintoa kaikille aisteilleen. Erityismaininnan ansaitsee Ari ”Valo” Virtasen tyylikkäästi toteuttama lavan valosuunnittelu, joka toi piristävän lisänsä hienoon konserttikokemukseen.

Etteikö Pierre Boulezin musiikki voisi olla kaunista? Epäilijöille voisi suositella tutustumista teokseen …explosante-fixe… kolmelle huilulle, elektroniikalle ja yhtyeelle: jotkin sävellyksen intohimoisista melodioista voisivat olla yhtä hyvin Poulencin tai Prokofievin kynästä.

Boulez suosii hienovaraisia ulkomusiikillisia keinoja tukemaan musiikin hahmottamista. Huilukonsertostakin käyvän teoksen osien välissä himmennettiin valaistusta elektronisten jaksojen ajaksi (ja kenties viemään huomiota partituurien vaihtamisesta), välillä taas yhtyeen kolme viulistia nousivat seisomaan tasavertaisuutta huilistien kanssa korostaakseen, ja kappaleen hyrisevän utuiseen harmoniakenttään päättäneessä Originel-jaksossa pääasiallisen huilusolistin hiljenneet ”varjot” istuutuivat. Ophèle, Cherrier ja Ralincourt vakuuttivat: huomiota herätti varmasti tarkoituksellisen yhtäläinen, perinteisen hierarkkista asetelmaa kaihtanut balanssi solistien ja yhtyeen välillä.

Pieni askel musiikkiteatteria kohden otettiin Boulezin Kaksoisvarjon dialogissa sooloklarinetille ja elektroniikalle, itselleni konsertin vaikuttavimmassa teoksessa. Pimennetyssä salissa spottivalo poimi puolikaaren muotoisen matkan tehneen solistin eri nuottitelineiden ääreltä, kun taas elektroniset välitaitteet vain kuunneltiin pimeydessä. Virtuoosi vailla vertaa, Jérôme Comte loihti (monine trilleineen) abstraktin, kiehtovan draaman vailla sanoja.

Yann Robin on teossarjassaan Art of Metal pohtinut, mitä kaikkea metallisuus musiikissa voi merkitä. Minulle tuli mieleen vastakkainasettelu eri materiaalien välillä, kun Alain Billardin metallinen kontrabassoklarinetti keskusteli puisten bassoklarinettien kanssa ja jousisoittajien Bartók-pizzicatot iskivät metalliset kielet puista otelautaa vasten. Lopulta soinneissa ei tuntunut olevan sellaista eroa, jota teoksen nimi antoi odottaa, eikä sävellyksen elokuvamusiikin mieleen tuonut vellonta jaksanut oikein kiinnostaa.

Luca Francesconin Etymo vei ajatukset taannoiseen laulukilpailuun: ehkä vokaalimusiikki kiinnostaa ihmisiä niin suuresti, koska kysymys on ikiaikaisesta ajanvietteestä, tarinankerronnasta? Olisi silti suurenmoista, jos useammat laulajat kuolon- ynnä muiden aarioiden lisäksi kiinnostuisivat soittimellisesta ilmaisusta, jonka sopraano Barbara Hannigan niin suvereenisti hallitsee. Fragmentoitu teksti yhdessä elektronisen manipuloinnin kanssa synnytti vangitsevan kokonaisuuden.

Ensemble Intercontemporainin muusikot soittivat mitä luultavimmin toissailtaisella tasollaan, mutta tämän konsertin sankareita olivat myös Ircamin tehokkaasti lavalla hääräilleet äänisuunnittelijat: Finlandia-talon akustiikassa monet soittajien finessit jäivät kuulematta, mutta elektroninen osuus soi hienosti.

Ensemble Intercontemporainin eilinen soitto oli balsamia nykymusiikkientusiastin korville. Kuten olen aiemminkin todennut, yhtyeen soinnissa kiinnittää huomiota poikkeukselliseen kirkkauteen ja sävyjen runsauteen. Mitä kompleksistenkin partituurien toteutus kuulostaa näin hyvältä, koska yksittäiset stemmat soitetaan tarkasti ja niiden paikka kokonaisuuden osana sekä tiedetään että tunnetaan. Virtuoosiset lyömäsoittajat kannattelevat yhtyeen todella dynaamista rytmistä draivia.

Vuonna 1974 syntyneen Bruno Mantovanin Le sette chiese oli oivallinen valinta vierailun alkuun. Yhdeksään osaan jakautunut, Bolognan ikivanhasta Santo Stefanon kirkolliskompleksista innoituksen saanut teos oli sulavaa kuunneltavaa duurisointuineen ja muine menneiden aikojen kaikuineen. Tekstuurissa käy kaiken aikaa melkoinen kuhina, mutta motiivisia ja säveltasollisia kiinnekohtia tuntuu aina löytyvän. Soittajat oli sijoiteltu eri puolille lavaa: jostain kulmasta yllättäen kantautuneet pianissimot ja muut tilaefektit toimivatkin Temppeliaukiossa oivallisesti.

EIC:n muusikot ovat yhtyeen toimintaperiaatteen mukaisesti kaikki solisteja ja ansaitsevat suitsutusta työstään. Huomattavaa on se, miten myös perinteisellä tavalla jaloja sointeja nämä enimmäkseen ranskalaisissa konservatorioissa opiskelleet muusikot soittimistaan ottavat. Erityisen mieleenpainuvia sävyjä Mantovanissa olivat Dimitri Vassilakisin läpikuultava pianosoolo ja viulisti Jeanne-Marie Conquerin tukevasti resonoiva tremolo. Kokonaisuus oli kollegiaalisuutta viehättävällä tavalla korostavan Susanna Mälkin hyvissä käsissä. Hän onnistui sekä lyömään tarkasti että luomaan taitteisiin vaivattomuuden ja rentouden tuntua.

Mantovaniin verrattuna Pierre Boulezin Dérive 2 on ankaraa kuunneltavaa, vaikka sävellyksen dramaattinen luonne seuraamista helpottaakin. Teoksesta kuultu laaja versio on vuodelta 2006, mutta stemmojen poukkoilevasta virtuositeetistä päätellen sen juuria on melko syvällä 1950-luvun darmstadtilaisessa perinteessä.

Sävellyksen keskeinen elementti tuntuu olevan supersoittimen idea: eri osaset liikkuvat dialogisen suhteen sijaan pikemminkin synkronissa toisiaan täydentäen, ja rytmistä unisonoa on paljon. Keskivaiheilla kappaletta on kontrapunktisempi jakso, jossa erinomaiset viulisti Hae-Sun Kang ja sellisti Eric-Maria Couturier soittivat laajahkot kadenssit.

Kollegiaalinen on omalla lakonisella tavallaan myös Boulez, jonka juhlallisuutta karttava tapa tulla lavalle, johtaa kappale ja poistua antaa ymmärtää: tässä musiikissa ei ole mitään sen kummallisempaa – kunhan soitimme, ja hyvin.

Kuudensien Mirjam Helin -laulukilpailujen finaalin piti huipentaa lähes kaksiviikkoinen kisarupeama. Loppuunmyyty katsomo Kansallisoopperassa odotti tiukkaa loppukilpailua, huikaisevia esityksiä ja juhlatunnelmaa. Mitään niistä se ei koko rahan edestä kuitenkaan saanut.

Nykyään yhä useammat kontratenorit nousevat kilpailulavoille ja menestyvätkin niillä. Korealaistaustainen, Kanadassa asuva David DQ Lee oli itseoikeutettu finalisti, ei vain poikkeuksellisen äänensä vaan erityisesti tulkitsijankykyjensä ansiosta. Finaalissa Chaussonin runoelma Le temps des lilas soi tunteikkaana ja muodosti hyvän vastakohdan uhmakkaalle Rinaldon aarialle Or la tromba.

Yleisön pikku lemmikki, venäläissopraano Yulia Lezhneva selviytyi hienosti osuudestaan suuren orkesterin solistina. Leif Segerstamin kainalon tuntumassa muillakin esiintyjillä oli varmasti turvallinen olo. Suloisena kuin ruusu Lezhneva lauloi aarian Massenet’n Manonista sekä Zelmiran aarian Riedi al soglio Rossinin Zelmirasta. Kunnioitan venäläistä suuresti ääni-ihmeenä, mutta muita elämyksiä hän ei ainakaan vielä minulle tarjoa.

Timothy Mixin Jeletski oli yhtä intohimoinen kuin suomalaismies iltakaljalla. Puisevuus karisi Fordin aariassa È sogno? O realtà? Verdin Falstaffista, mutta mitään väkevää vaikutusta Mix ei onnistunut tekemään. Tässä vaiheessa illan ensimmäiset haukotukset pääsivät ilmoille.

Ensimmäisen puoliajan päätti Mixin maannainen, amerikkalaissopraano Nadine Sierra. Tuomaristo halusi selkeästi palkita nuoruutta nostamalla finaaliin Lezhnevan lisäksi muun muassa Sierran. Laulukilpailuissa ikärasismi on sallittua, muussa elämässä ei. Itse en olisi itkenyt, vaikka Sierra olisi saanut pakata laukkunsa alkuerien jälkeen. Hänen tulkintansa Gounodin Ah! je veux vivrestä sekä Lodolettan aariasta samannimisestä tuntemattomasta Mascagnin oopperasta olivat viehättäviä esityksiä parikymppiseltä tytöltä, ei sen enempää.

Jo tässä vaiheessa kävi selväksi, että kukaan kilpailijoista ei halunnut jäädä kiinni yleisön kosiskelusta. Finaaliohjelmistoon he olivat valinneet vakavahkoja, mahdollisesti vähemmän kuultuja kappaleita keskeisimmiltä oopperasäveltäjiltä. Joidenkin valinnat onnistuivat paremmin kuin toisten.

Onnistujiin valinnan suhteen ei kuulunut korealaisbasso Kihwan Sim. Hänen alku- ja välikilpailun hervottomat lavahahmonsa vaihtuivat haaleaan Ralphiin Bizet’n oopperasta Perthin kaunotar sekä Verdin Macbethin Banquoon. Segerstamin johtama Radion sinfoniaorkesteri loi hyytävän tunnelman jälkimmäiseen aariaan, mutta Sim ei täysin pystynyt hyödyntämään sitä. Äänellisesti suoritus oli tosin tasavahva. Istuin niin lähellä lavaa, että en varsinaisesti pystynyt arvioimaan kenenkään äänen kantavuutta salissa. Orkesteri soitti aika lailla kumit päällä koko illan.

Nuorella baritonilla Azamat Zheltyrguzovilla ei ollut mitään tekoa loppukilpailussa. Hänellä on luonnollinen nuori ääni, mutta ei mitään tajua draamallisuudesta. Voihan hänestä laulaja tulla, mutta ei taiteilijaa. Toisin on asianlaita sopraano Kishani Jayasinghen kohdalla. Vaikka hänellä on paljon sanottavaa, hän ei aina silti täysin onnistu kappalevalinnoissaan. Alkukilpailun Straussit ja finaalin pliisu Mozart-aaria kertovat joko ohjauksen puutteesta tai omapäisestä temperamentista. Serenan aaria Gershwinin Porgysta ja Bessistä sopi Jayasinghelle sitä vastoin erinomaisesti. Laulajatar huomioi koko kilpailun ajan sekä pianopartnerinsa että orkesterin, mikä osoittaa erinomaista yhteistyökykyä.

Moni varmasti jännitti, mikä on korealaisen sopraanon Keunghea Kangin päivän kunto. Laulajatar oli onneksi toipunut finaaliin ja toi lavalle iloisen ja reippaan Mimin. Tummia sävyjään hän pääsi hyödyntämään Leonoran aariassa Pace, pace, mio Dio Verdin Kohtalon voima -oopperasta. Kang on jo kypsä taiteilija, joka omaa harvinaisen hienon instrumentin.

Tuomaristo päätti naisten sarjassa suosia nuoruutta. Yulia Lezhnevan voitto on nähtävä kannustuksena nuorelle laulajalle, josta todennäköisesti jonakin päivänä tulee erinomainen ammattilainen. Toiseksi tulleen Nadine Sierran tulevaisuus ei juuri nyt vaikuta yhtä ruusuiselta. Onko hän enää kiinnostava vielä senkin jälkeen, kun hän ei enää ole nuori, lupaava ja kaunis? Kangin asettaminen Jayasinghen edelle on makuasia, loppukilpailun valossa tosin oikeutettu.

Samoin perustein Kihwan Simin voitto miesten sarjassa oli perusteltu. Baritoni hakkaa tietenkin kontratenorin oopperamarkkinoilla, joten kakkostila lankesi luonnostaan Mixille. Zheltyrguzovin tien olisi pitänyt katketa jo alkueriin. Jotenkin tuntui, että kaikki finaaliin selvinneet pitivät itseään jo voittajina. Siksi todellista kamppailua ei syntynyt. Kenenkään ei tarvinnut venyä eikä yllättää, riitti kun suoriutui kahdesta kilpailukappaleesta kunnialla.

Oopperatalolla en aistinut aikaisempien vuosien tapaista juhlatunnelmaa. Yleisö oli pukeutunut melko arkisesti, hurrasi kyllä suosikeilleen mutta ei hurmioitunut mistään. Hyvä sinänsä, että kilpailu veti joka päivä katsomot täyteen. En lähde arvailemaan itse kunkin kuulijan motiiveja, pelkästä uteliaisuudesta kilpailua kohtaan tuskin kuitenkaan oli kysymys. Ihmisääni on kaikkein kiehtovin, monipuolisin ja arvoituksellisin instrumentti, ja sitä kuullakseen moni uhraa uskomattoman paljon aikaa, vaivaa ja rahaa.

Kun laulun taso Suomessa ei maailman huipulle juuri nyt kohoa, kuten kilpailu osoitti, yleisö haluaa kuulla korkeatasoisia esityksiä ulkomaisilta taiteilijoilta. Meitä on monta, jotka kiertävät Kansallisoopperan kaukaa sen epäkiinnostavan ohjelmiston ja keskinkertaisen esiintyjäjoukon takia. Eikö oopperan ja muiden taideorganisaatioiden kannattaisi yrittää pitää rajalliset lipputulot kuitenkin maan rajojen sisäpuolella?

Vuonna 1862 valmistunut Ritarihuone on verraton paikka klassisen musiikin konserteille. Saliin astuessa huomio kiinnittyy satoihin seiniä koristaviin vaakunoihin ja juhlaviin tuolirivistöihin, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Yllättäen salin avaruus ei ole akustisesti suuri ongelma ja Sibelius-Akatemian Wegelius-salissa ennen niin meluisa Steinway-flyygeli tuntuu täällä olevan paremmin kotonansa.

Viidennen Kamarikesä-festivaalin päätöskonsertin teemana olivat transatlanttiset vaikutteet. Väinö Jalkanen avasi pelin dynaamisella tulkinnallaan yhdysvaltalaisen George Antheilin Toccatasta No. 2.  Hän tavoitti loistavasti teoksen hyväntuulisen, hieman junamaisesti puksuttavan tunnelman.

Igor Stravinskin kirjoittama Piano Rag Music on vinkeää kuultavaa. Ragtimesta muistuttavat lähinnä basson hyppely ja muutamat pisteelliset rytmit. Emil Holmströmin professionaali tulkinta miellytti korvaa. Anton
Rubinstein, jolle teos on omistettu, ei tiettävästi sitä koskaan esittänyt.

Konsertissa kuultiin myös kaksi suurta pianotrioa: Charles Ivesin trio ja Antonin Dvorakin neljäs trio op. 90 lisänimeltään Dumky (monikkomuoto tsekin sanasta dumka: eeppisen runollinen balladi). Dvorakin trion romanttisuus ja hitaiden osien kaihonhetket rikastuttivat konsertin ilmaisuskaalaa. Pasi Eerikäinen, Mikko Lehtola ja Emil Holmström onnistuivat erityisesti trion kansanmusiikkia hyödyntävissä humppakohtauksissa, joissa meno oli mitä mainioin.

Hulvattomuus pääsi lopullisesti valloilleen Ivesin trion toisessa osassa. Riipaisevan intensiivisen ensimmäisen osan jälkeen Jalkanen, Eerikäinen ja Lehtola pääsivät irrottelemaan amerikkalaisten kansanlaulujen parissa. Osan nimi TSIAJ (This Scherzo is a Joke) kertonee kappaleen luonteesta olennaisen. Viimeinen osa meni jäähdytellessä ja tuntui toisinaan hitusen pitkäveteiseltä.

Bonuksena klassisen ohjelmiston joukossa oli Eerikäisen ja Jalkasen tulkitsema Astor Piazzollan Le Grand Tango. Lieneekö Pariisin-vuosien aikaansaannosta vai mitä – joka tapauksessa tämän tango nuevon isän teokset soivat melko lailla mallikkaasti myös klassisen musiikin koulutuksen saaneiden taiteilijoiden käsissä. Vielä vähän lisää riipaisevuutta sellon melodialinjaan ja nautinto on täydellinen.