Karita Mattila
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti torstaina 26.4. muodostui kahden merkittävän muusikon illaksi: Susanna Mälkki johti ja toi kuultaville uuden Beethoven-näkemyksensä ja Karita Mattila palasi suurten lavojen ’diivana’ (sanan positiivisessa mielessä) kotikentälleen.
Beethovenin konserttiaaria Ah perfido on puhdasta italialaista dramaattista oopperaa. Italian laulua ei päässyt Wienissäkään pakoon, kaupungissa joka sentään loi wieniläisklassisen sinfonian ja absoluuttisen musiikin idean. Täytyy muistaa, että Saksassakin suuret filosofit kuten Hegel pitivät Rossinia varsinaisena säveltäjänä; Beethovenista ei puhuttu, joskin se oli, kuten Carl Dahlhaus, sanoi ’beredtes schweigen’ harkittua vaikenemista.
Karita Mattila on tässä aariassa elementissään. Vaikka se on konserttiteos olemme siinä kuin keskellä oopperakohtausta, Pietro Metastasion tekstin johdattelemana. Vallitsevat affektit ovat raivo ja sääli. Kummankin Mattila toi esiin eläytyvästi. Tulkinta oli hurjuuden rajoilla hetkittäin. Mattilan vokaalitaiteena on huipullaan, rekisteri on laaja, sanojen ilmaisevuus foneettisia aspekteja myöten loppuunsaakka hiottu, teoksen kokonaisbalanssi täydellinen.
Mutta kun Mattila nyt kerran oli tullut Helsinkiin, täytyi hänen toki antaa jotain lisää. Tulee mieleen kun Raili Kostia kerran konsertoi Savossa, lausui eturivissä istunut maalaisisäntä: ”Eikö nyt passois esittää yksi ylmiäräinen!” Encore oli Wagnerin Träume, Wesendonck-liedien viimeinen laulu. Unohtumaton harjoitustyö Tristaniin. Uskomatonta, että Wagner aattoi kirjoittaa tämän syvää rauhaa henkivän liedin keskellä äärimmäisen turbulenttia elämäänsä. Hän oli vieraana pankkiiri Otto Wesendonckin talossa, mutta hänellä oli neljä naisjuttua menossa yhtaikaa: ihastus Matilde Wesendonckiin, laulusarjan kirjailijattareen; hän oli yhä naimisissa Minna Planerin kanssa. Sitten Cosima ja Hans von Bülow saapuivat kohtalokkaalle vierailulle. Ja samaan aikaan Wagner kirjoitti rouva Matilde Meierille, josko tämä tulisi hoitamaan hänen ’talouttaan’. Joka tapauksessa Träume edustaa tuota romantiikan uni-kulttuuria puhtaimmillaan, siinä vajotaan jonnekin, sinken… sinken lauletaan. Mattila oli tässä aivan omillaan. Unohtumaton hetki saada kuulla tämä esitys. Muistan yhden toisen tulkinnan tästä laulusta, kun Ranskan suuri wagnerienne Régine Crespin tulkitsi sen 1975 Pariisissa Salle Gaveaun konsertissa. Hän oli tosin jo menettänyt äänensä, mutta markkeerasi korkeita säveliä käden liikkeellä, mikä sai ihalijakaartin huokaamaan ihastuksesta.
Konsertin alkunumero, saksalaisen nykysäveltäjä Enno Popperin kaksiosainen sinfoninen teos Altbau edustaa maansa modernismia. Ensiosa oli simultanistinen ja fauvistinen fresko, tiheitä dissonoivia äänitapahtumia ihan niin kuin Monet’n taulussa: läiskiä, läiskiä, läiskiä. Toinen oli myös visuaalinen inspiraatioltaan, mutta perustui hiljaisiin ujeltaviin kuvioihin.
Mälkin tulkinta Beethovenin Eroicasta oli, kuten saattoi odottaa, sangen epägermaaninen. Hän sai tähän musiikkiin hämmästyttävän kirkkaan kepeyden. Tämä Beethoven kuului melkein kuin 1700-lukuun. Kaksi viimeistä osaa olivat orkesterilta erittäin nopeissa tempoissaan virtuoosisia taidonnäytteitä. Huumori puhkesi viimeosan turkkilaisessa marssissa. Mälkki ei kuitenkaan jätä mitään sattuman varaan ja siksi hänen kanssaan on turvallista soittaa. Näin sanoi muuan orkesterilainen minulle juuri ennen konserttia. Ensiosan teema, murrettu Es -duuri kolmisointu sisältää jo kaiken. Silti tuo yllättävä käänne: es-d-cis on jo romantiikkaa. Wagner lausahti kerran aamukahvilla Cosimalle Wahnfriedissa, että ”…. siinä oli modernin musiikin alku”.
Surumarssi oli nyt pikemmin tarina jostain traagisesta kuin varsinaista funktionaalista surumusiikkia, jota on Saksassa soitettu kansakunnan historian dramaattisissa käänteissä. Jos pitää Furtwängleriä jonkinlaisena auktoriteettina olivat Mälkin tempot kauttaaltaan vilkkaampia. Surumarssi ei ollut mikään syvän metafyysinen juttu. Mutta näin juuri kulttuuriperintö uudistuu. Yleisö oli taas haltioissaan tästä tulkinnasta, samoin kuin koko illasta.
— Eero Tarasti
