Amfion pro musica classica

Arvio: Yhteispohjoismainen kvartetti tarjosi lauantai-illan huumaa

Ohjelmatietojen mukaan Arvid Engegård ja Jan-Erik Gustafsson tekivät päätöksen Engegård-kvartetin perustamisesta Lofoottien keskiyön auringon alla. Se oli hyvä päätös, varsinkin kun he onnistuivat kiinnittämään mukaan yhtyeeseen Atle Sponbergin ja Juliet Joplinin.

Konsertin alkoi ohjelmajärjestyksen muutoksella ja Bartokin viides jousikvartetto sai Mozartin sijasta toimia avausnumerona. Bartokin kvarteton ensiosa nappasi yleisön haltuunsa vaivattomalla, mutta runsaasti turbosävyjä sisältäneellä tulkinnallaan. Toinen ja neljäs osa olivat suvantoja muutoin energisessä teoksessa. Kolmas osa scherzo Alla bulgarese pulppusi eloisasti aina hassuttelevaan loppuunsa saakka ja finaalista kvartetti otti lähestulkoon kaiken irti osaten vielä säästää teoksen päättäneeseen nousuun riittävästi voimia. Esitys oli sekä detaljeiltaan että kokonaisuutena loistokas, eikä jättänyt juuri toivomisen varaa – jos oikein pitäisi etsiä, niin ehkä hiljaisimpia sävyjä olisi voinut viedä vielä pitemmälle, kenties soittimien rajat olivat tässä vastassa.

Mozart sävelsi preussilaiskvartettojensa sello-osuudet teosten tilaajan, Preussin kuningas Fredrik Wilhelm II:n toivomuksesta, ajan tyylistä poiketen solistisiksi ja teknisesti vaativiksi. Konsertissa esitetty preussilaiskvartetto B-duuri KV 589 sisälsikin runsaasti sellolle ja vuorotellen muille soittimille kirjoitettua vuoropuhelua, missä jäljittely oli tarkkaa ja nopeaakin, kuten saimme kuulla.

Ohjelmajärjestyksen muutoksen alkoi ymmärtää, kun Bartokin vyörytyksen jälkeen sai nautiskella kvartetin kommunikoivasta soittotavasta, joka antoi aina tilaa toisille kuunnellen tarkasti musiikin hengitystä. Mozartissa saattoi myös kuulla yhtyeen eri jäsenten esimerkillisesti jäsenneltyjä sooloja ja Sponbergin ja Joplinin muutoinkin mainio työskentely kohotti koko yhtyeen lentoon. Unohtamatta lainkaan Gustafssonin upeita sooloja ja Engegårdin hienoa viulismia.

Väliajan jälkeen seurasi konsertin viimeinen teos, Maurice Ravelin jousikvartetto F-duuri. Sen ensimmäisessä osassa Allegro moderato, Très doux (hyvin suloisesti) yhtye soi samettisen pehmeästi ja Joplinin alttoviulusoolot suorastaan riipaisevan kauniisti. Toisen osan rytmikkäät pizzicatot olivat mukaansa tempaavia. Kolmannessa osassa Très lent oli Engegård-kvartetin soitto parhaimmillaan kuulostaen ihanan haltioituneelta. Tässä sai myös kuulla sellaisia pianissimo-sävyjä, mitä konsertin alussa vähän ehti kaivata. Teoksen viimeisessä osassa vaihtuivat harmonioiden muodostamat sävyjen häivähdykset nopeasti välkähdellen ja teos päättyi monien vaiheidensa jälkeen briljantisti.

Konsertin huolella laaditussa ohjelmatekstissä, minkä oli jälleen laadukkaasti kirjoittanut Antti Häyrynen, kerrottiin Ravelin tavoitelleen kvartetossaan orkestraalisia tehoja, mikä toteutui tänä lauantai-iltana mainiolla tavalla. Ne, jotka ovat hiljattain seuranneet Ylen Teemalta brittisarjaa Kamomillapiha, saattoivat huomata, että siinä oli Ravelin kvarteton toista osaa käytetty lähtökohtana jousiorkesterille sävelletyssä musiikissa – ja siinä tuo orkestraalisuus saa lisää potkua.

Engegård-kvartetti palkitsi läsnä olleen harvalukuisen, mutta sitäkin innokkaamman yleisön peräti kahdella encorella. Nämä teokset spiikkasi hauskasti Atle Sponberg, joka siirtyi näihin teoksiin primakseksi. Ensimmäinen kappaleista oli eläväinen sovitus sambahitistä Tico tico ja toinen Astor Piazzollan räjähtävä Shark. Nämä soitettuaan kvartetti lähti reippaasti ja hyväntuulisesti naureskellen kohti uusia seikkailuja.

Ps. Muuten toivottavasti Gustafsson saa ensi tilassa tasoisensa raskaan sarjan soittimen. Tämän kertaisesta tuntui bassosointi olevan hukassa.

About murtosointunen

Pitkän orkesterirupeaman jälkeen freelanceksi siirtynyt, nykyisin pääkaupunkiseudulla vaikuttava muusikko.

Vastaa

Post Navigation