Antonio Vivaldi (oletettavasti) n. 1723. Kuva © Wikipedia.
Antonio Vivaldin ooppera Ottone in villa Aleksanterin teatterissa 22.9.2023. Ohjaus Ville Saukkonen, kapellimestari Aapo Häkkinen, Helsingin Barokkiorkesteri. Lavastus Reeta Tuoresmäki ja Joona Huotari, pukusuunnittelu Joona Huotari, valosuunnittelu Kalle Paasonen, maskeeraus Sini Silfvenius-Barth ja Stadin AO esitys- ja teatteritekniikan koulutus, suomennos Tuuli Lindeberg, korrepetiittoriAnna-Maaria Oramo, ohjaajan assitentti Milla Nissinen, pukujen ym. valmistus Renne Lehto, tekstitys Meri-Kukka Muurinen, esityskuvat Markku Pihlaja, juliste Nils Krogell.
Barokkiooppera on harvoin kuultua ja siksi tervetullutta. Mutta miten esitettynä, siinä pulma? Heittäydytäänkö sumeilematta Regieteatteriin, koska kolme tuntia hienoakin barokkimusiikkia ja toivottoman sekavaa librettoa voi olla koettelemus. Siis: tarvitaan metatekstiä, jotain toisen tason narratiivia tekemään teoksesta katsottava nykyihmisille. Jaksaako täällä olla loppuun saakka, kysyi eräs henkilö väliajalla. Erehdys: tämä se vasta olikin aitoa barokkia alusta loppuun.
Roomalainen asiantuntija ja ystäväni professori Gino Stefani julkaisi jo v. 1974 opuksen Musica barocca (Milano: Bompiani), jossa hän osoitti että ooppera oli ennen kaikkea spektaakkelia ja laati tyhjentävän luettelon siitä, mitä kaikkea se saattoi sisältää: seremonioita, riittejä, sisääntuloja, vastaanottoja, aplodeja, kulkueita, aitioita, triumfeja, ajopelejä, riemukaaria, alttareita, katoksia, koneita, teatteriesityksiä,maisemia, lähteitä, valoja, soihtuja, tunnuksia, tauluja, näkymiä, patsaita, seinävaatteita, voitonmerkkejä, ylistyksiä, epigraafeja, puheita, saarnoja, tamburiineja, pasuunoita, musiikkia, konserttoja, sinfonioita, kantaatteja, akatemioita, puhujia, välisoittoja, pastoraaleja, komedioita, tragikomedioita, teoksia musiikissa, melodraamoja, juhlia, baletteja, tansseja, naamiaisia, kilpailuja,taisteluita, metsästyksiä, merikamppailuja, keinotulia, valaistuksia, esityksiä, banketteja, tarjoiluja, viinilähteitä… ja tähän Stefani vielä lisää, että musiikki oli läsnä kaikissa em. lajeissa.
Barokki on ylitsevuotavaa, rönsyilevää eikä pysy raameissaan. Sen vastakohta 1600-luvulla oli klassismi, jonka periaatte oli Boileaun mukaan: ”Vain tosi kaunist’ on, muu kaikki äitelää” (suomennos Otto Mannisen). Elämä oli teatteria ja sen keskipisteenä yksinvaltias kuningas.
Olkaamme siis huoleti: kaikkea edellämainittua tarjosi Ville Saukkosen ohjaus Vivaldin Ottonesta. Tärkein ’metateksti’ oli Trumpin Amerikka, sen katsojat tiesivät jo julisteesta, käsiohjelmasta ja ennakkomainonnasta. Mutta oliko niin, että Aapo Häkkinen ensiksi keksi tämän teoksen Vivaldin sadan muun oopperan joukosta ja pyysi Saukkosta ohjaamaan sen; vai halusiko Saukkonen ohjata Trumpin vallan viime kohtaukset Valkoisessa talossa ja Capitolilla oopperana ja pyysi etsimään soveliaan musiikkiteoksen? Oikeastaan ihan sama, sillä lopputulos oli toimiva. Kun siis keisari Ottone alias Donald Trump astuu lavalle heti alussa erehdyttävän samannäköisenä ja elehtien trumpmaisesti yleisö purskahtaa nauruun. Heidät on heti valloitettu.
Toinen metateksti oli non-verbaali eli koreografia. Mutta kuka sen oli laatinut, se ei käynyt ilmi. Kun keskustelin tästä seuraavana päivänä Joonas Rannilan kanssa, hän arveli että tanssijat itse olivat sen keksineet yhdessä ohjaaja Villen kanssa. Tanssijat oliva todellisia virtuuoseja muuntautuessaan lukemattomiin eri hahmoihin. Ihmettelen miten he ehtivät vaihtaa asunsa näyttämön takana niin nopeasti. He olivat siis Ella Gröndahl ja Roope Ryöppy.
Joka tapauksessa ohjaus oli ehtymätön luovuuden ja kekseliäisyyden aarreaitta; tultiin toimeen hyvin vähällä ekvisiitalla, taustalla vain Valkoinen talo ja Washington tai uhkaavasti esiintyöntyvät ydinpommit, jotka manattiin esiin tietokoneen näppäimistä ja saatiin yhtä helposti myös katoamaan. Itse asiassa libretto ja musiikki vaativat semioottisessa mielessä operaatiota, jota voisi kutsua ’aktorialisoinniksi’: kaikki pitää tehdä henkilöidyksi, ilmeiseksi ja välittömästi havaittavaksi lavalla.
Keisari Ottone on siis antautunut lemmenpuuhiin Cleonillan kanssa ja unohtanut valtakuntansa Roomassa. Sitä edustaa Decio, ’presidentti’ Ottonen sihteeri ja samalla vieraan vallan edustaja. Mikä tämä valta on, tehdään tiettäväksi kasakkalakkeihin puettujen ripaskaa hyppivien tanssijoiden kautta. Sinänsä Decio on peräisin tuosta Capitolin valloituskohtauksesta, puettuna samoihin maskeihin ja turkiksiin kuin kapinaliikkeen johtaja.
Mutta lauluäänet eli Maija Vaahtoluoto Ottonena, Hanna Rantala Cleonillana ja Tuuli Lindeberg miesroolissa Caiona, samoin kuin Marika Mölttö Tulliana ja tietenkin Juho Punkarin Decio ovat kaikki barokin kuviolauuun eli alkuperäiseen bel cantoon perehtyneitä laulajia. Ja osaavat myös näytellä! Musiikki on ajoittain hyvinkin dramaattista ja saavuttaa lyyrisen ja melankolisen huippunsa väliajan jälkeen Caion surua ja mustasukkaisuutta kuvatessaan. Ilmeikkyys on samaa luokkaa kuin Händelillä. Tietenkin keskeisessä roolissa on kautta linjan Helsingin barokkiorkesteri Aapo Häkkisen johdolla. Harvinaisen korkealuokkaista soittoa, kaikkia mahdollisia ilmaisulajeja ja retoriikkoja, aina rytmisesti iskevää ja erinomaisessa synkronissa näyttämötapahtumien kanssa. Kyllä tämä oopera kannattaisi viedä muuallekin kuin vain helsinkiläisten ihasteltavaksi.
– Eero Tarasti