Amfion pro musica classica

arvio: Lapin Kamariorkesteri Espoossa

Tunturipöllö. Kuva Wikipedia Commons/Michael Gäbler

Tunturipöllö. Kuva Wikipedia Commons/Michael Gäbler

Konsertti Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa 23.9.2023 klo 17. Lapin Kamariorkesteri John Storgårdsin johdolla; Marianna Shirinyan, piano, Emil Holmström, hammond-urut

Lapin Kamariorkesteria en ole varmaan kuullut aiemmin vaikka olin useamman vuoden Rovaniemellä Lapin yliopiston tutkimusta ohjaamassa. Mutta maineen tiesin ja nyt se vain vahvistui. John Storgårdsin johdolla on saavutettu hämmästyttävän korkea taso, yhtenäinen sointi, selkeä artikulointi ja tyylitietoisuus. Konserttimestarina on Abel Puustinen, lahjakkuus josta muistan, kun hän esitti Sibeliuksen viulukonserton Roihuvuoren kirkossa Risto Lappalaisen säestyksellä.

PianoEspoo-festivaaliin tämä liittyi J.S. Bachin kahden klaveerikonserton avulla, joista ensimmäinen f-molli BWW 1056 oli tuttu, ja jälkimmäinen E-duuri BWW 1053 tuntematon. Ne esitti ja johti pianon äärestä Marianna Shirinyan aitoon barokkityyliin, mutta samalla nykyaikaisesti. Ensi osa on eeppinen ja lähtöisin kuin tanssista vailla nimenomaista tanssia, kadenssi vaikuttava, ’mahtava’ kirjoitin ohjelmalehtiseen. Largo-osa on kuin unissakävelijän askelia. Puolestaan väliajan jälkeen kuultiin toinen konsertto edelleen eloisissa tempoissa. Ylimääräisenä tämä hieno pianisti soitti Schubertin Es-duuri impromptun, helmeilevinä ja välillä kevennettyinä asteikkoina, mutta myös traagisina sointukulkuina, Vaikuttavaa! Mutta en voi olla toteamatta huvittuneena, että lähes kaikki tuntemani pianistit menevät sekaisin vähän ennen loppua ja kun se on niin, täytyy syy olla musiikissa: siinä tapahtuukin pienen pieni yllättävä muutos, jota on ilmeisesti vaikea ennakoida.

Alkupuolella kuultiin jotain hyvin erikoista: Sami Klemolan Ghost Notes, konsertto hammond-uruille. Harvoin on soittimen perinteinen merkitys kumottu niin perusteellisesti kuin tässä. Hammondhan liittyy välittömästi 60-luvun viihdemusiikkiin, sellaiseen miellyttävään aamukahvisoitteluun. Muistan kun veljeni halusi ostaa meille hammond-urut. Mutta nyt hammond avasi soinnillisen pandoran lippaansa. Aluksi pelkkää sirinää ylärekisterissä kuin joku laite olisi jäänyt päälle sähkökaapissa ja orkesteri asettunut tukemaan samalta kimeältä korkeudelta. Se oli kuin kosmista värähtelyä, jota seurasi avaruuslaivan liikkeellelähtö. Jonkinlaista dialogia oli matalassa murinassa, ja agressiivisissa lausekkeissa, oliko tämä soolo/ritornello asetelman parodiaa? Jatkossa hammond paljastui varsinaiseksi pelottavaksi mörkösoittimeksi. Teos oli siis yllättävyydessään varsinaista avantgardea, jonka Emil Holmström, tuo uskomattoman monipuolinen kosketinsoittaja, realisoi vaikuttavasti. Storgårds piti kaiken koossa.

Mutta konsertin painopiste oli mielestäni lopussa, nimittäin Outi Tarkiaisen uutuudessa Polar Pearls -konsertossa, jossa oli peräti kahdeksan lyhyttä osaa. Minun on myönnettävä, että vasta nyt oikeastaan Tarkiaisen sävelkieli avautui minulle. Osat olivat Lapista ja pohjoisen luonnosta innoittuneita tunnelmakuvia, otsakkeinaan mm. ametisti, raakku, nokiperhonen, tunturipöllö, kullero, halotaivas ja maa. Äärimmäisen rikas ja hienostunut tavallaan impressionistinen orkesterin väriskaala, joka profiloitui kussakin osassa uudella tavalla. Teos on omistettu ilmastonmuutokselle ja pohjoisen haavoittuvaiselle luonnolle. Sen kyllä uskoikin, voisi puhua erityisestä ekomuodosta tämän musiikin kohdalla. Eri soitinryhmät pääsevät esiin solistisesti, pöllöä kuvaa nasaali puhallin, maa on kuin Waldwebeniä, trillejä käytetään minimalistisesti; kirjoitin ohjelmaan: harmoniat kuin puhetta, mutta nyt en muista mitä tuolla tarkoitin. Tarkiainen haluaa aina lopettaa ja päättää musiikin yllättävästi ilman mitään kadensoivia funktioita, kuin aforistisesti. Mutta teos teki soinnillisesti ja mittasuhteiltaan niin miellyttävän balansoidun vaikutuksen, että uskon tämän opuksen jäävän pysyvään ohjelmistoon. Se oli oiva päätös tälle konsertille, jossa myös John Storgårdsin panos oli aivan ratkaisevan tärkeä.

– Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation