Amfion pro musica classica

Arvio: Thomas Adèsin pianokonserton ensiesitys Leipzigissa oli todellinen löytöretki

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja Gewandhaus-orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja Gewandhaus-orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Leipzigin Gewandhausorchesterin johtajankorokkeella menneellä viikolla vierailleella brittiläisellä säveltäjä-kapellimestari Thomas Adèsilla oli tuomisinaan kertakaikkisen oivallinen ohjelmisto, jonka ehdoton huipentuma oli hänen uuden pianokonserttonsa (2018) Euroopan ensiesitys.

Konsertto sai kantaesityksensä säveltäjän johdolla Bostonin sinfoniaorkesterin konsertissa maaliskuun alussa. Kuten nyt Leipzigissakin, kantaesityksen solistina kuultiin Kirill Gersteinia, jolle teos on kirjoitettu. Adèsin ja Gersteinin matkassa konsertto saapuu marraskuussa myös Suomeen, osana Helsingin kaupunginorkesterin ensi syksyn konserttisarjaa.

Gerstein on oivallinen muusikko, jonka laaja repertoaari ulottuu kantaohjelmistosta harvinaisuuksiin, kuten Busonin järkälemäiseen konserttoon, josta pianistilta on juuri ilmestynyt hieno levytys Sakari Oramon johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa. Moni-ilmeisenä ja seikkailullisena taiteilijana Gerstein onkin mitä erinomaisin solisti Adèsin uudelle konsertolle.

Vaikka uusi sävellys on ensimmäinen Adèsin teosluettelossa pianokonsertoksi otsikoitu teos, sitä edeltää kuitenkin kaksi pianolle ja orkesterille sävellettyä konsertoivaa kappaletta, Concerto Conciso (1997) ja Suomessakin hiljattain kuultu In Seven Days (2008). Näin ollen uuden konserton otsikkovalinta onkin huomionarvoinen, sillä se viitannee teoksen edeltäjiään konserttomaisempaan olemukseen, kolmiosaiseen nopea-hidas-nopea -rakenteeseen, täysimittaiseen virtuositeettiin sekä dialogiin solistin ja orkesterin välillä.

Ja kuinka loputtoman kiehtovaa tuo dialogi onkaan! Ääriosat ovat Nancarrow-henkisen rytmiikan ja hurmioituneiden sointivärien juhlaa, joissa Adèsin pistämätön soitinnustaito esittäytyy täydessä mitassaan. Pintapuolisesti musiikissa voi aistia assosiaatioita esimerkiksi Lisztiin ja Raveliin, mutta pohjimmiltaan musiikki on alusta loppuun mitä omintakeisinta Adèsia.

Patarummun isku käynnistää ensimmäisen osan ikään kuin airuena pianon esiinmarssille. Jousten ja puupuhallinten säestämänä solisti johdattaa musiikin kohti ensimmäistä huipennusta, johon koko orkesteri liittyy. Avaustahdeilta saakka kuulijan jakamattoman huomion vangitsee musiikin tarttuva svengi. Osan edetessä avautuu alati kiehtova soivien kuvien sarja, joita Adèsin kekseliäs soitinnus sävyttää mitä mielikuvituksellisimmin. Kastanjeteille ja marimballe kirjoitettu osuus on yksi monista välittömästi muistiin piirtyvistä detaljeista.

Pulppuava kadenssi johtaa osan päätöstaitteeseen, jossa koko orkesteri yhtyy soivaan pyörteeseen, joka kieppuu kieppumistaan päätössoinnun jysähdykseen saakka.

Hidas toinen osa on kuin täydelliseksi hiottu jalokivi, jossa pianon ja kongien yhteen kietoutuneiden harmonioiden hohde avaa ennenkuulumattomia sointimaisemia, joita verhoaa symbaalin etäisen humun väräjävä usva. Tämä intiimi sointimatka tarjoaa juuri täydellisen kontrastin ääriosien ulospäin suuntautuvalle olemukselle.

Finaalissa sointivirrasta kohoaa harmonisten ja rytmisten jännitteiden lumoava labyrintti. Osan keskivaiheilla musiikin liike pysähtyy hetkeksi ennen lopullista purkausta kohti huumaavaa päätöstä.

Konserton Euroopan ensiesitys sen nimikkosolistin soittamana ja säveltäjän johtamana oli vaikuttava kokemus. Gerstein hallitsi soolo-osuuden kutkuttavat haasteet kerrassaan ällistyttävällä taituruudellaan ja syvällisellä muusikkoudellaan. Orkesteri oli omaksunut Adèsin yhtä lailla haastavan orkesterisatsin läpikotaisin. Säveltäjän johdolla musiikissa oli ihailtavaa läpikuultavuutta ja yksityiskohtien rikkautta. Sanalla sanoen, konsertto oli todellinen elämys.

Pianokonserton tulevaa esityskalenteria katsellessa tulee nopeasti vakuuttuneeksi siitä, että teos tulee, ansaitusti, ottamaan pian oman vakiintuneen paikkansa ohjelmistossa.

Beethovenin alkusoitot näyttävät jakautuvan mielenkiintoisella tavalla kahteen ryhmään. Toisia soitetaan varsin ahkerasti, kun taas osaa ei kuule konserteissa juuri koskaan. Jälkimmäiseen aarteiden joukkoon lukeutuu myös illan avausteos, oivallinen Zur Namensfeier -alkusoitto (1814-15), joka lienee yksi kaikkein harvimmin kuultuja Beethovenin mestariteoksia. Gewandhaus-orkesterin konserteissa Zur Namensfeier on viimeksi soinut kymmenen vuotta sitten Riccardo Chaillyn johdolla. Alkusoitto myös levytettiin tuolloin Deccalle osana Beethovenin sinfonioiden sarjaa.

Alun perin Zur Namensfeierin oli määrä saada ensiesityksensä keisari Frans I:n nimipäivänä lokakuussa 1814, osana Franciscus Assisilaisen muistojuhlaa. Beethovenin partituuri valmistui kuitenkin vasta seuraavana vuonna, ja alkusoitto kuultiin lopulta ensimmäisen kerran joulupäivänä 1815.

C-duurialkusoitto on kuuden minuutin mittainen energiapurkaus, jossa tiivistyvät mainiosti Beethovenin musiikin tunnusomaiset piirteet. Iskevät tuttisoinnut, riemukkaat käyrätorvirepliikit, jousten ketterät kuviot ja puhallinten kepeät juoksutukset kohottavat todellisen juhlatunnelman, jonka parissa orkesteri ja Adès ottivat teoksesta kaiken ilon irti siivittäen musiikin taidokkaasti lähes vaaralliseen hurmokseen. Riemastuttava teosvalinta Adèsilta ja orkesterilta.

Illan ohjelmaan sisältyi toinenkin nostattava teosharvinaisuus, nimittäin Lisztin sinfoninen runoelma Hunnenschlacht (1857). Wilhelm von Kaulbachin samannimisen freskon innoittamana syntynyt taistelukuvaelma suurelle orkesterille ja uruille on kerrassaan erinomainen sinfonisen kerronnan taidonnäyte.

Hunnenschlacht alkaa sordiinojousten sointihämyllä, johon puupuhaltimet ja käyrätorvien signaalit lomittuvat armeijoiden ryhmittyessä taistelukentälle. Jännite kasvaa kohti joukkojen kohtaamista, ja musiikki tiivistyy ensimmäiseen huipennukseensa, jota seuraa urkujen kirkastunut sisääntulo.

Vaikka kaatuneiden sielut kohoavat taivaisiin, niiden sammumaton vimma pitää taistelun käynnissä tuonpuoleisessakin. Seuraa uusi orkesterinousu, jonka kuohuihin liittyvät myös urut. Taivaallinen näky huipentuu valtavaan vaskien ja urkujen päätössointuun, jonka voima on vertaansa vailla.

Orkesterin ja Adèsin näkemys Hunnenschlactista oli verrattomasti rakennettu ja taiten balansoitu. Teoksen kokonaisarkkitehtuuri sai hienon toteutuksen, ja musiikin hurja kauneus avautui kaikessa loistossaan peitoten valkokankaiden digitaalisten efektien kyllästämät taistelukohtaukset mennen tullen.

Illan päätteeksi kuultiin vielä toinenkin taistelukentiltä sysäyksensä saanut teos, Stravinskyn maailmansodan keskellä syntynyt Kolmiosainen sinfonia (1942-45). Stravinskyn säveltäessä sinfonian päätösosaa sodan lähestyessä loppuaan keväällä 1945, päivittäin kantautuneet uutiset liittoutuneiden etenemisestä Hitlerin kukistamiseksi tarjosivat kimmokkeen sinfonian voitonriemuiseen finaaliin.

Stravinskyn teosluettelossa sinfoniaksi otsikoituja teoksia on kaikkiaan viisi alkaen ensimmäisestä opuksesta, Rimski-Korsakov -henkisestä Es-duurisinfoniasta (1905-07/1913). Koska Debussyn muistolle sävelletty Sinfonioita puhaltimille (1920) käyttää käsitettä jokseenkin erilaisessa merkityksessä, Stravinskyn paluu sinfonioiden pariin tapahtui vasta 1930-luvulla, jolloin syntyivät Psalmisinfonia (1930) ja C-duurisinfonia (1938-40).

Kaikissa sinfonioissaan Stravinsky poikkeaa Mahlerin viitoittamilta kaikkeutta syleilevien soivien todellisuuksien poluilta hyödyntäen huomattavasti keskitetympiä mutta siltä äärettömän kiehtovia keinovaroja. Jokaisen sinfonian myötä Stravinsky luo tyylinsä uudelleen hämmästyttävän kekseliäästi.

Kolmiosainen sinfonia on sävelletty suurelle orkesterille, johon kuuluu Petrushkan (1910-11) tapaan piano. Lienee tuskin sattumaa, että sinfonian valmistuttua säveltäjä laati balettiklassikostaan uudistetun version. Vaikka Kolmiosainen sinfonia on konserttiteos, voi sen värikylläiseen orkesterikaapuun puetun avausosan rytmisessä liike-energiassa ja oikukkaissa aksenteissa aistia baletin henkeä.

Adès ja Gewandhaus-orkesteri tavoittivat ensimmäisen osan olemuksen kerrassaan idiomaattisesti. Huoliteltu rytmiikka ja tarkkaan hiottu balanssi toivat artikulaatioon ihailtavaa kuulautta. Oivaltavasti fraseeratut melodialinjat kohosivat orkesterikudoksesta vaikuttavasti.

Orkesteri teki niin ikään erinomaista työtä hienovireisen toisen osan parissa, toteuttaen harpun ja soolopuhaltimien taidokkaan dialogin mieleenpainuvasti. Jousten keinahtelevan säestyksen saattelemana musiikki vaeltaa monenlaisten maisemien läpi ennakoiden kohdakkoin Bernard Herrmannin klassikkosävellyksiä Alfred Hitchcockin elokuviin.

Lyhyt välisoitto toimii siltana vapautuneeseen finaaliin, jonka liike-energia purkautuu orkesteritutteihin, joiden lomassa kuullaan mitä kekseliäimpiä kamarimusiikillisia jaksoja. Osan edetessä musiikin jännitteet kasvavat ja purkautuvat lopulta koko orkesterin elinvoimaiseen päätökseen.

Adès ja orkesteri kietoivat finaalin riemullisen mukaansatempaavaan soivaan asuun vieden illan seikkailuhenkisen löytöretken verrattomaan päätökseensä.

– Jari Kallio

 

Gewandhausorchester

Thomas Adès, kapellimestari

 

Kirill Gerstein, piano

 

Ludwig van Beethoven: Zur Namensfeier -alkusoitto, Op. 114 (1814-15)

Thomas Adès: Konsertto pianolle ja orkesterille (2018, Euroopan ensiesitys)

Franz Liszt: Hunnenschlacht, sinfoninen runo nro 11, S 105 (1857)

Igor Stravinsky: Kolmioisainen sinfonia (1942-45)

 

Gewandhaus, Leipzig

Torstai 25. huhtikuuta 2019, klo 20

Vastaa

Post Navigation