Gurreliederin harjoitukset Royal Festival Hallissa torstaina. Kuva © Jari Kallio.
On melkoinen kokemus kuulla Arnold Schönbergin Gurreliederin (1900-11) huumaava päätössointu, aamun kirkkautta hehkuva Strahlenlockenpracht, 350 muusikon, jättimäisen orkesterin ja valtaisan kuoron voimin täydessä Royal Festival Hallissa.
Esa-Pekka Salosen ja Philharmonia-orkesterin kauden päätöskonsertti oli suurenmoinen elämys. Yhdessä Philharmonia Voicesin ja Lontoon musiikkikonservatorioiden kuorojen ja erinomaisten solistien kanssa orkesteri ja Salonen olivat yhdeksän vuoden tauon jälkeen jälleen Schönbergin Jens Peter Jacobsenin teksteihin pohjaavan valtaisan kantaatin parissa.
Mutta Gurrelieder on paljon muutakin kuin suurten mittojen teos. Schönbergin ilmaisu on monin paikoin lähes kamarimusiikinomaista. Säveltäjä hyödyntää suuren orkesterin mahdollisuuksia hämmästyttävällä kekseliäisyydellä antaen teokselleen mitä moni-ilmeisimmän soivan asun.
Gurreliederin emotionaalinen kirjo on niin ikään vaikuttavan laaja, ulottuen hellyydestä kaipuuseen, kiihkosta suruun sekä uhmakkuuteen ja silkkaan kauhuun. Mukana on myös ironista komediaa, kun taas päätös kohoaa vapauttavaan lunastukseen.
Schönberg työsti Gurreliederiä yhdentoista vuoden ajan. Teos sai alkunsa sävellyskilpailuun tarkoitettuna pianosäesteisenä laulusarjana. Sävellystyön kuluessa kilpailun deadline kuitenkin tuli ja meni, ja keskeneräinen teos päätyi pöytälaatikkoon.
Kolme vuotta myöhemmin Schönberg palasi yhdeksän laulunsa pariin sitoen laulut yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Näin syntyi Gurreliederin ensimmäinen osa. Pian teos oli laajentunut kolmiosaiseen asuunsa.
Monet muut sävellysprojektit keskeyttivät kuitenkin Gurreliederin työstämisen. Vasta vuosina 1910-11 Schönberg ehti saattaa orkestraation valmiiksi. Teoksen kantaesityksen aikoihin säveltäjän ilmaisu olikin keskittynyt jo varsin toisenlaisten keinovarojen tutkimiseen. Siitä huolimatta Schönberg piti Gurreliederiä suuressa arvossa, joskin hän pyrki säilyttämään oman etäisyytensä teoksen nopeasti kasvavaan suosioon.
Ensimmäisen osan avaa kimmeltävä orkesteripreludi. Huiluostinatot, heläjävät harput (joita on neljä) ja hehkuvat jouset saattavat musiikin liikkeeseen. Käyrätorvet ja klarinetit kietoutuvat mukaan kudokseen, ja vähitellen koko orkesterin värikylläinen loisto kohoaa väräjäten ilmoille.
Jo avaustahdeilla saattoi aistia Philharmonian sisäistäneen Schönbergin sointimaailman verrattomasti Salosen johdolla. Musiikissa soi inspiroivan herkullinen myöhäisromantiikan hehku tarjoten ensiaavistuksen tämän konsertin erityislaatuisuudesta.
Toisiinsa kietoutuvat laulut muodostavat ensimmäisen osan ytimen. Niissä peilautuvat Waldemarin ja Toven rakkauden monet ulottuvuudet intohimosta kaipuuseen, kiihkosta iloon. Robert Dean Smith ja Camilla Tilling olivat oivallinen pari näiden laulujen tulkitsijoina. Tilling tuli mukaan projektiin viime hetkellä Alwyn Mellorin jouduttua perumaan osallistumisensa.
Näiden vaikuttavien rakkauden ilmentymien alla kiemurtelevat kuitenkin musiikin synkemmät pohjavirrat. Iloon kietoutuvat surun alkuidut. Ensimmäinen osa päättyykin järkyttävään kuoleman panoraamaan, Michelle DeYoungin vaikuttavaan tulkintaan Metsäkyyhkyn laulusta, Toven kuoleman lamentaatiosta.
Schönbergin vokaaliharmonuat ja orkesteritekstuurit ovat vaikuttavimmillaan Metsäkyyhkyn laulussa. Puhallinten yksinäinen huhuilu, hautajaiskellojen imitaatio harpuilla ja ruumissaaton hidas pulssi johdattavat kuulijan epätoivon pimeyteen. Harvoin olen kuullut yhtä musertavaa intensiteettiä tässä musiikissa.
Lyhyt, intensiivinen toinen osa kuvaa Waldemarin suruntäytteistä uhmaa. Hän nousee Jumalaa vastaan katsoen tämän riistäneen Toven häneltä. Waldemar tuomitsee Jumalan tyranniksi.
Uhma johtaa kiroukseen. Waldemar miehineen eivät pääse haudan lepoon, vaan heidän kohtalonsa kietoutuu rauhattomiin öisiin vaelluksiin, kuolleiden jahtiin. Kolmas osa onkin järisyttävä kauhuromanttinen skenaario.
Kuoron hyytävä avaus kuvaa Waldemarin kuolleiden armeijaa valmistautumassa öiseen ratsastukseensa laulaen ilmoille karua kohtaloaan. Aidan Oliverin oivallisesti valmentama kuoro soi erinomisen hyytävästi, pahaenteisyyttä huokuen. Kauttaaltaan ihailtavasti balansoidut kuoron ja solistien osuudet soivat mitä ilmaisuvoimaisimpina.
Kolmannessa osassa kuullaan kuoron ja Waldemarin ohella kolme solistinumeroa. Ensimmäisenä öisen jahdin kauhuja kuvailee Bauer, jonka sivustakatsojan rooliin David Soar eläytyi erinomaisesti. Ironian mestarinäyte on puolestaan Klaus-narri, jonka herkullisen roolin Wolfgang Ablinger-Sperrhacke teki kerrassaan vaikuttavasti.
Yksi Gurreliederin huippuhetkistä on Pierrot lunairea ennakoiva, päätöksen kirkkauteen kuulijaa oivallisesti saatteleva melodraama, jonka parissa Barbara Sukowa oli aivan vertaansa vailla. Puheosuuden mikrofonivahvistus oli toteutettu mitä hienovaraisimmin helpottaen balansointia orkesterin kanssa.
Salonen, solistit, Philharmonia ja kuorot Gurreliederin huumaavan päätöksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio.
Melodraamaa seuraa vihdoin uuden aamun lunastus. Koko kuoron ja orkesterin saattelemana auringon kehrä ponnahtaa taivaalle karkottaen yön varjot. Tämä on kenties yksi vaikuttavimpia hetkiä kaikessa musiikissa. Philharmonia ja valtaisa kuoro hehkuivat puhdasta kauneutta harmonioiden ja kontrapunktin piirtyessä täydessä loistossaan Salosen tarkoin mietittynä soivana kokonaisuutena.
Melkoinen ilta orkesterille, laulajille, täyteen myydyn Royal Festival Hallin yleisölle sekä kuusikymppisiään viettävälle ikinuorelle maestrolle.
— Jari Kallio
Philharmonia Orchestra
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Philharmonia Voices
Royal Academy of Music, Royal College of Music, Guildhall School of Music and Drama ja Trinity Laban Conservatoire of Music and Dance -kuorot
Aidan Oliver, kuoron valmennus
Camilla Tilling, sopraano (Tove)
Michelle DeYoung, mezzo-sopraano (Metsäkyyhky)
Robert Dean Smith, tenori (Waldemar)
Wolfgang Ablinger-Sperrhacke, tenori (Klaus-narri)
David Soar, bass (Bauer)
Barbara Sukowa, kertoja
Arnold Schoenberg: Gurrelieder (1900-11)
Royal Festival Hall, Lontoo
Torstai 28.6.2018, klo 19.30