Marko Mustonen
Marko Mustonen (s. 1984) on nuori pianovirtuoosi, joka lukuisten kilpailuvoittojen ja ulkomaisten konserttikiertueiden jälkeen on asettunut taas kotimaahansa ja Kajaanin musiikkiopiston opettajaksi ja säestäjäksi. Ditä paitsi hän on musiikkitieteen maisteri Helsingin yliopistosta. Harvalla nuorella suomalaisella on niin valtaisaa uraa jo takanaan ja … arvaan: myös edessä päin. Hän on parhaimmillaan kaikkein haastavimpien ja hankalimpien romantiikan teosten parissa. Hän nimenomaan nauttii kun saa syöksyä vaikeuksiin, voittaa ne ja keskellä vauhdin hurmaa jopa pysähtyä silmäilemään ympärilleen. Lopputulos on kuulijalle aina henkeäsalpaavan jännittävää.
Miten laittaa nuo kaksi suurta, Chopin ja Liszt samaan ohjelmaan? Tämä tapahtui sulassa sovussa. Chopinilta avausnumerona oli Andante spianato e grande polonaise, erinomainen aloituskappale kuten Jacques Février sanoi, sillä alussa ehtii tottua soittimeen ennen poloneesin briljanssia. Fantasia-impromptusta voi tehdä myös mittavan konserttinumeron kuten Mustonen sen tulkitsi. Lisztin La campanella on puhdasta virtuositeettia; Mustonen soitti sen niukoilla pedaaleilla ja huipentaen säkeet painokkain hidastuksin. Illan varsinainen kohokohta oli kuitenkin Chopinin f-mollifantasia. Se tuo mieleen paljon muistoja Pariisista. Jules Gentil sanoi Ecole Normale de Musiquessa, että alun surumarssi on ’puolalaiset vankeudessa Siperiassa’. Jan Hoffman sovitti siihen sanat: Noch ist Polen nicht verloren (Vielä ei Puolaa ole hävitty). Mutta jatkossa on Chopinilla ja George Sandilla omat teemansa intohimoisina kromaattisesti laskeutuvina asteikkokulkuina. Välitaite on joko kuin nokturno tai koraali, täydellinen hiljentyminen. Tämä on Chopin kuulua synkreettistä tyyliä, jossa hän sekoittaa aiempia lajejaan yhteen teokseen.
Mutta minkälaista on oikea ja autenttinen Chopin-soitto? Ainoa varma asia on, ettei hän itse soittanut koskaan sama teosta kahta kertaa samalla tavalla. Kannattaa lukea sveitsiläisen Eigeldingerin teos Chopin vu par ses elèves (Chopin oppilaittensa näkemänä, Neuchatel 1979). Chopin vastusti mekaanista toistoa harjoitellessa ja neuvoi pitämään taukoja, jolloin saattoi vaikka lukea tai tehdä kävelyretkiä. Hän neuvoi aloittamaan asteikot E-duurilla, jossa pitkät sormet lepäävät mustilla. Mutta hän sovelsi myös murrettujen vähennettyjen septimisointujen harjoituksia, joita Marguerite Long sitten suositteli pianokoulussaan. Hänen mielestään musiikin perusta oli sen suhteessa kieleen. Kuten tunnettua hänen ’pitkäkaulaiset melodiansa’ ovat bel canton jäljitelmiä. Hän varoitti ’germanisoimasta’ fortepaikkoja. Mutta tiedetään, että kun hän soitti itse Andante spianatoa, sen basson arpeggiot aaltoilivat kuin soivassa valtameressä. Kaikkea tätä Mustonen sovelsi niinikään. Fantasiassa voitonmarssi oli aina eri tavalla artikuloitu. Vaikeat vähennettyjen nelisointujen arpeggiot hän soitti yhdellä kädellä, niitähän voi helpottaa poimimalla yhden nuotin välistä aina vasemmalla. Mustosen sonoriteetti on aina täyteläinen, ei koskaan forseeraava; oikeilla hidastuksilla hän kohotti teoksen julistuksellisuuteen. Ylimääräisenä kuultiin huipputaiturillisina tulkintoina etydit C- duuri op. 10 ja As- duuri ja c-molli op. 25.
Joka etsii alkuperäistä Chopinia lukekoon tietenkin puolalaisten tutkijoiden teoksia ja niistä ensimmäisenä krakovalaisprofessorin, 100-vuotiaan ja yhä aktiivisen Mieczyslaw Tomaszewskin kirjaa Chopin und seine Zeit (Laaber 1999). Kuitenkin ylitse kaiken ovat Lisztin sinänsä suppea, mutta antoisa ja olennainen Chopin elämäkerta. Liszt jaksoi paneutua jopa puolankielisiiin esitysohjeisiin kuten zalin käsitteeseen, mutta kun hän pyysi Pariisin puolalaisia kääntämään niitä, he huokasivat: Non c’est intraduisible! (Ei, sitä on mahdoton kääntää.) Yksi realistisimpia Chopin- kuvauksia ja samalla demytologisoivia on George Sandin Histoire de ma viessa (Pleiade, Gallimard 1972, vol. 2). Chopinin kumppanina George Sand eli seitsemän vuotta eli pisimpään kuin kenenkään muun mieystävänsä kanssa. Heidän luonteidensa erilaisuus oli täydellinen, mutta Sand ymmärsi Chopinin tyyliä, sitä että hän vetosi vain pieniin salonkiyleisöihin. Hän kirjoitti: ”Chopini nerous on syvintä ja kaikkein eniten täynnä tunteita ja emootioita, mitä on koskaan ollut. Hän puhui yhdellä soittimella äärettömyyden kieltä.” Mutta väärässä hän oli siinä, kun väitti, että ”tarvitaan suurta maun ja älykkyyden kehitystä, jotta hänen teoksensa tulisivat populääreiksi” (Sand, op. cit. s. 421). Chopinista on tullut universaali säveltaiteen figuuri.
— Eero Tarasti
Marko Mustonen, piano
HYMSin pianopiiri, HY Topelia, 18.4.2018 klo 18