Amfion pro musica classica

Arvio: Saariahon rituaali ja Rouvalin encore loivat tunnelmaa Tampere-talossa

Santtu-Matias Rouvali (kuva: Kaapo Kamu)Syyskuisen perjantai-illan viettoon oli tarjolla tällä kertaa Suomi–Espanja jalkapallon MM-karsintaottelun ohella Tampere filharmonian syyskauden avaus uuden ylikapellimestarin Santtu-Matias Rouvalin johdolla orkesterin kotisalissa Tampere-talossa.

Alle kolmekymppinen Rouvali on toki nuori kaveri ylikapellimestarin saappaisiin, mutta on hyvä muistaa, että Sir Simon Rattle aloitti 25-vuotiaana menestyksekkään tiensä Birminghamin sinfoniaorkesterin johdossa. Willem Mengelberg puolestaan astui Concertgebouwn puikkoihin niin ikään 25-vuotiaana, ja Karajan oli ylikapellimestari jo parikymppisenä. Kapellimestarin ikä ei siis itsessään ole olennaista, mutta vanhan maestron arkkityyppiin tottuneelle nuoret kasvot korokkeella vaatinevat hetken totuttelua.

Ylikapellimestarikautensa Rouvali avasi Tampere-talossa Richard Straussin Ruusuritari-sarjalla (1910/1944). Teosvalinta oli haasteellinen, sillä tästä väriä ja lämpöä huokuvasta myöhäisromanttisesta klassikosta on ollut kuultavilla niin monia hienoja levytyksiä, joissa Wienin filharmonikoiden ja Amsterdamin Concertgebouwn kaltaisten huippuorkesterien sointi on ollut upeimmillaan.

Voidaan kuitenkin pohtia, kuinka muhkeaa sointikylpyä Straussin musiikki kaipaa, sillä esimerkiksi Ruusuritarin libretisti Hugo von Hofmannstahl piti Straussin musiikkia paikoitellen liiankin imelänä. Näin ilmeisesti oli Rouvalikin ajatellut, sillä nyt kuultiin varsin epäsentimentaalista Straussia. Vaihtelu on sinänsä piristävää, mutta sen verran kalseanpuoleista oli Tampere filharmonian sointi, ettei vakuuttavaa argumenttia uhkeaa Strauss-traditiota vastaan saatu.

Etukäteen oli jo aika selvää, että Kaija Saariahon klarinettikonsertto D’OM LE VRAI SENS (2010) tulee olemaan konsertin kiehtovin teos, varsinkin kun solistiksi oli saatu Kari Kriikku, jolle teos niin monen muun uuden klarinettikonserton tapaan on kirjoitettu.

D’OM LE VRAI SENS kuuluu ainakin pintapuolisesti samaan erittäin puoleensavetävään sointimaailmaan kuin esimerkiksi L’Amour de loin (2000) ja La Passion de Simone (2006). Edellä mainittuja teoksia yhdistää sävelkielen ohella tietty rituaalinomaisuus. D’OM LE VRAI SENSin kohdalla tämä toteutetaan pimentämällä konserttisali ja kohdistamalla valospotti solistiin, joka vaeltaa teoksen aikana läpi salin saapuen lopulta lavalle, kiertäen sen verkkaisesti poistuen lopulta viulistien muodostamassa kulkueessa takaisin katsomoon.

Nämä ulkomusiikilliset tehokeinot sulautuivat Tampere-talossa saumattomasti teoksen musiikilliseen sisältöön. Vaikka soolo-osan intensiteetti oli huikea jo puhtaasti Kriikun musiikillisen suvereeniuden ansioista, hänen unenomainen vaelluksensa teki syvän vaikutuksen.
Tilaefektien ja valaistuksen integroimisella musiikkiin on toki pitkät juuret. Ajatellaan vaikka kuorojen antifonaalista sijoittelua, muusikoiden vähittäistä poistumista lavalta Haydnin Jäähyväissinfoniassa tai Stockhausenin esitysohjeisiinsa sisällyttämiä valaistus- ja puvustusohjeita.

D’OM LE VRAI SENSissä oli kiehtovaa seurata myös solistin ja orkesterin yhteistyötä. Rouvalin ja Tampere filharmonian panos kestää hyvin vertailun teoksen levytyksellä soittavan RSO:n kanssa. Tekstuuri ei vaipunut liian utuiseksi, vaan kudos aukeni selkeänä.

Väliajan jälkeen tarjoiltiinkin sitten todellista perusohjelmistoa Dvo?ákin yhdeksännen sinfonian (1892) muodossa. Tsekkiläismestarin vaikutelmat Uudesta maailmasta kaikuivat Rouvalin johdolla varsin ripeästi ja energisesti. Kuitenkin, mitä reippaudessa voitettiin, nyansseissa hävittiin. Turhasta sentimentosta ja viipyilevästä paatoksesta ei ollut pelkoa, mutta Dvo?ákin partituurin monet herkulliset yksityiskohdat jäivät tällä kertaa aika kalpeiksi. Koska kyseessä on kuitenkin niin kertakaikkisen tuttu kappale, josta on saatavilla unohtumattomia levytyksiä Kubelikista ja Karajanista Harnoncourtiin ja Jansonsiin, huomio kiinnittyy väkisinkin kokonaisuuden ohella juuri detaljien toteutukseen.

Vaikka ilta Tampere-talossa olikin kaikkiaan viihtyisä, konsertin kokonaisdramaturgia jäi ainakin allekirjoittaneelta saavuttamattomiin. Varsinkin avausnumerona soinut Ruusuritari-sarja tuntui irralliselta saarekkeelta, josta ei pystynyt pahemmin rakentamaan siltaa Saariahoon eikä kauheasti edes Dvo?ákiin. D’OM LE VRAI SENSille olennaisesta tila-aspektista olisi voinut saada konsertille oivan yleisteemankin. Alkuun vaikka Ivesin The Unanswered Question ja sinfonian paikalle Straussia tai Mahleria lavan ulkopuolisine bändeineen.

Mielenkiintoista kyllä, Saariahon ohella konsertin merkittävintä antia oli encore, jossa lyömäsoitintaustainen Rouvali siirtyi korokkeelta hetkeksi marimban taakse. Loppukevennys upposi kuin häkä lähentäen maestroa ja tamperelaisyleisöä enemmän kuin koko muu illan ohjelmisto yhteensä. Tiedä vaikka tätä menoa filharmonian konserteista tulisi osa tamperelaisuutta siinä missä jääkiekostakin on aikojen kuluessa tullut. Vaikka suhtaudunkin tähän tulevaisuuden visioon varovaisen toiveikkaana, on kuitenkin huomautettava, että Rouvali-hypetyksestä ja huippusolistin lisäarvosta huolimatta Tampere-taloa ei saatu perjantai-illalla täyteen. Saa nähdä, miten käy Rouvalin kauden edetessä.

Vastaa

Post Navigation