Helsingin kaupunginorkesterin solistina torstaina debytoinut ukrainalais-amerikkalainen pianisti Valentina Lisitsa on hyvä esimerkki aikamme kulttuurin toiminnasta siinä mielessä että hän on ensimmäisiä taidemuusikoita, joiden ura on ponnahtanut nousukiitoon Youtuben myötävaikutuksella. Videoklippien perusteella Lisitsa on lisztmäinen voimahärkä, jolla kädet käyvät ja alakielet katkeilevat.
Lisitsa ratsastikin Rahmaninovin neljännen pianokonserton juoksutuksissa ja sointuketjuissa jäntevästi ja suvereenisti. Pianisti oli kuin liimanäppinen gekko, jonka tarkkuus ja motorinen joustavuus haki vertaistaan, ennen kaikkea finaalin akrobaattisissa kuvioissa. Neljäs pianokonsertto on Rahmaninovin konsertoista vähiten soitettu, ymmärrettävistä syistä: useaan kertaan muokattu teos on verraten torsomainen, ja sen hunajainen myrskyromanttisuus ei oikein enää vuonna 1941 onnistunut perustelemaan itseään, vaikka melodiat – etenkin toisen osan teema – ovat edelleen säteileviä. Lisitsan kimmoisan lihaksikas lähestymistapa ei oikein saanut teokseen sisäistä energiaa, ja fraasit, joskin taiturillisesti muotoiltuja, jäivät ikään kuin kiiltävän, metallisen pinnoitteen sisään.
Sen sijaan encorena soitettu Chopinin es-duuri nokturno op. 9. värähteli rohkeaa, omaperäistä herkkyyttä ja erityislaatuista sisäisyyttä, joka jähmetti Musiikkitalon täpötäyden salin. Tällaista untuvaisen pyöreää kosketusta ja henkilökohtaisuutta olisin kaivannut konserttoonkin.
Illan pääteoksena kuullussa Sibeliuksen viidennessä sinfoniassa Jukka-Pekka Sarasteen johtama HKO kytki onnistuneesti yhteen juuri voiman ja sisäisyyden. Usein leijailevan pastoraalisesti tulkittu sinfonia leimusi nyt täynnä jännitteistä kohtalontunnetta, kun Saraste muotoili tekstuuriin voimakkaita leikkauksia, teräviä kulmia ja temponvaihdoksia. HKO säteili aktiivista, kiinteää sointivoimaa, joka avautui helposti aurinkoisen täyteläiseksi. Kuohuvissa kehittelyosissa orkesteri suorastaan flirttaili vaarantunteella, pysyen silti euforisen eheänä. Kolmiosainen sinfonia sykki kaiken aikaa väkevää kokonaisenergiaa, joka ei rauennut missään vaiheessa. Jykevästi artikuloitua finaalin joutsenteemaa ympäröi ekstaattinen, hampaitakirskuttelevan intensiivinen jousimatto. Harvoin kuulee niin hiuksianostattavia kontrabassoja.
Konsertin avausnumerona oli jännittävä Schönberg-kuriositeetti Begleitungsmusik zu einer Lichtspielszene, ”säestysmusiikkia elokuvakohtaukseen” (1930). 1920-luvun lopulla elokuvasta innostuessaan Schönberg sävelsi pienimuotoisen orkesteriteoksen musiikiksi elokuvaan, jota ei ole olemassa: selkeän kerronnallisen, yllättäviä valonvaihdoksia ja nopeita liikahteluja sisältävän kappaleen on tarkoitus synnyttää pienoiselokuva kuulijan omassa mielessä.