Jussi Jaatinen. Kuva © Marco Borggreve.
Väitöstilaisuus Helsingin yliopistossa 10.11.2023 klo 13 yliopiston päärakennuksen salissa U3032, Jussi Jaatisen väitöskirja Stretched tuning: Psychoacoustic, musical, and neurophysiological analyses of the octave enlargement phenomenon. Dissertationes Universitatis Helsingiensis 42/2023. Vastaväittäjä: professori Erkki Huovinen, Tukholma, kustoksena dosentti Juha Torvinen.
Nyt kun väittely riehuu kuumana ns. taiteellisista tohtorintutkinnoista – niin taide- kuin tiedeyliopistoissa – on ilahduttavaa todistaa tällaista tapahtumaa, jossa kaikki on mennyt oikein. Media on ottanut asiakseen oikaista tapahtumia tiedeyhteisössä, mikä on johtanut hetkittäin koomiseen eipäs/juupas -kinasteluun. Kaikki haluavat tuoda esiin mielipiteensä, jotta saisivat nimensä näkyviin julkisuudessa.
Todellinen keskustelu käydään kuitenkin tilaisuuksissa, jotka noudattavat kaikkia alan vakiintuneita sääntöjä. Asiaa tuntevat tietävät, että väitöskirjoilla on virallisesti hyväksytyt tarkastajat ja vastaväittäjä(t); ainoa hetki, jolloin ulkopuolinen yleisö voi ilmaista mielipiteensä on se, kun tilaisuuden lopuksi väittelijä sanoo: ”Ja nyt kehotan niitä, joilla on jotain huomauttamista väitöksestäni, pyytämään puheenvuoroa kustokselta.” Jollei ketään ilmaannu, on asia loppuun käsitelty. Joskus nimittäin todella sattuu, että ilmaantuu ylimääräinen vastaväittäjä, jolla voi olla jotain olennaista sanottavaa, mutta melko harvoin.
Jussi Jaatinen on Helsingin kaupunginorkesterista tuttu oboetaiteilija ja äänenjohtaja instrumentissaan Avantissa. Siis valtaisa taiteellinen kompetenssi. Sitä paitsi hänen isänsäkin Reima Jaatinen oli maamme johtavia trumpetisteja Radion sinfoniaorkesterissa.
Väitöksen ajankohta sattui historialliseen hetkeen eli täsmälleen samaan aikaan tapahtuneeseen presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisiin Tuomiokirkossa, torin toisella laidalla. Kirkon kellojen kumu kantautui väittelysaliin. Hienosti kustos pyysi yleisöä kunnioittamaan hetkeä minuutin hiljaisuudella. Kun professori Erkki Huovinen esitti kommenttejaan, samaan aikaan hänen setänsä emeritus arkkipiispa Eero Huovinen siunasi presidentin kirkossa.
Mutta palatkaamme väittelijän tiedeuraan. Hän on tehnyt täsmälleen niin kuin pitää. Aikojen alussa, jo valmiina ja tunnettuna oboetaiteilijana, hän meni Sibelius-Akatemiaan ehdottamaan, että tekisi väitöskirjan. Ajatus tyrmättiin. Sen jälkeen hän tuli yliopistolle (HY) musiikkitieteeseen, jossa ajatukseen suhtauduttiin kannustavasti. Hän sai ensi alkuun ylimääräisen opiskelijan paikan ja aloitti tieteellisen koulutuksen aivan alusta eli ab ovo kuten sanotaan. Hän oli mm. studiossamme Kai Lassfolkin oppilaana. Sitten hän anoi jatko-opiskelijan paikkaa ja sai sen.
Tämän jälkeen hän lyöttäytyi alan johtavien asiantuntijoiden seuraan saadakseen lisää ohjausta. Hän oli nimittäin vakuuttunut siitä, että häntä kiinnosti virityksen laajenemisen ongelma eli yksinkertaisesti se, että kun tasavireisessä oktaavissa intervallit ovat yhtä laajoja, niin se ei vastaa muusikkojen käytännön kokemusta, joka noudattaa ns. laajennettua viritystä (englanniksi stretched tuning). Sitä ei ole kukaan ollut tällä tavoin tutkinut.
Jaatinen oli vakuuttunut, että psykoakustisten kuuntelukokeiden lisäksi haastattelemalla melkoisen otoksen johtavia kapellimestareita ja käyttämällä koehenkilöinä ammattimuusikkoja sekä aivan tavallisia musiikin harrastajia, hän saisi aineistoa laajennetun virityksen kokemuksesta. Tulokset vaihtelivat hämmästyttävästi ja joukossa oli hyvin erikoisiakin tulkintoja (hienotunteisesti nimiä ei mainittu). Tämä ongelma oli siis väitöskirjan yllä mainitun monimutkaisen otsakkeen takana. Vastaväittäjä onnistui moneen otteeseen palauttamaan keskustelun tälle kaikkien tajuttavalle perustasolle.
Jaatinen pääsi myös mukaan professori Kimmo Alhon johtamaan neurofysiologiseen tutkimusryhmään tämän laboratoriossa. Eli hän halusi selvittää, miten tutkittava ilmiö näkyi neurofysiologisella tasolla ns. EEG-kokeissa (elektroenkefalografiassa) ERP-analyyseissä (event related potentials) sekä missä vaiheessa kognitiota tapahtui mm. dissonanssi–konsonanssi-erottelu. Jaatinen sai eteviä ja jo valmistuneita kollegoita mukaan, kuten tohtori Jukka Pätysen, professori Tapio Lokin, psykologi Jani Väntäsen ja dosentti Viljami Salmelan. Yksi tukijoista oli professori Jaan Ross Virosta, hänethän jo tunnemme pitkän ajan takaa. Yhteistyössä heidän kanssaan syntyi viidestä artikkelista koostunut väitöskirja, mikä malli on yleinen luonnontieteissä, mutta harvinaisempi humanistisissa aineissa. Olenkin sanonut oppilailleni, että tehkää vanhanaikainen kirja-väitöskirja, niin pääsette sillä kaikkien kirjastojen luokituksiin. Mutta Jaatisen tapauksessa artikkelimalli oli looginen heijastaen myös työn edistymisen eri vaiheita. Sitä paitsi yhteisartikkeleita em. tekijöiden kanssa ei julkaistu missään vähäpätöisissä aikakauslehdissä, vaan alan kansainvälisesti johtavissa journaaleissa kuten The Journal of the Acoustical Society of Americassa, Acta Acusticassa, ja The European Journal of Neuroscience –lehdissä.
Vastaväittäjä professori Erkki Huovinen oli paneutunut aiheeseen sangen ja kiitettävän huolellisesti. Hän esitti lukuisia relevantteja kysymyksiä, joista osa oli kyllä spesifisti tätä psykoakustiikkaa tai miksi sitä kutsutaan, mutta osa täysin ymmärrettäviä myös tuolla alalla epäkompetentille kuulijalle. Kuten: minkälaisia musiikillisia seuraamuksia on laajennetulla virityksellä? Voitaisiinko se ottaa käyttöön kaikissa orkestereissa? Tai, Huovinen huomautti, että pyrittiinkö tässä luonnontieteellisillä eksperimenteillä todistamaan jotain, jonka kaikki tai ainakin väittelijä tiesi jo entuudestaan. Lopultakin asia on sekä intersubjektiivinen eli eri henkilöiden välinen että intrasubjektiivinen eli yhden henkilön eri kokemuksien välinen.
Ratkaiseva kriteeri virityksessä on kuitenkin aina: mikä kuulostaa hyvältä. Viritys on siis kuulijasidonnaista; ihmiset yksinkertaisesti kuulevat eri tavoilla. Edelleen erityinen kysymys oli, miten spektrin analyysi liittyy viritykseen. Ne olivat vastaväittäjän mielestä kaksi aivan eri asiaa.
Lopulta vastaväittäjä teki osuvan huomion: Onko tämä väitös musiikkitiedettä ollenkaan, kun sen artikkeleista vain yksi oli painettu musiikkitieteellisessä julkaisussa (suomalaisessa Musiikki-lehdessä, joskin ko. essee oli Huovisen mielestä erinomainen)? Vastaus on: totta kai! Musiikkitiede on hyvin laaja tiede, ja jo saksalaisessa klassisessa erottelussa historialliseen ja systemaattiseen jälkimmäinen sisälsi myös edellä mainittuja pohdiskeluja.
Huovinen toi myös esiin erään kokeen, jossa materiaalina ei ollut vain oktaavin viritys, vaan myös sen sisällä esiintyvät musiikillisesti tiheämmät tapahtumat. Miten viritys vaikuttaa niihin?
Toisin sanoen ongelma on yleinen kaikissa formaaleissa menetelmissä. Usein sanotaan: esimerkkimme ovat aluksi yksinkertaisia, mutta odottakaa vaan. Myöhemmin esitämme analyyseja monimutkaisista ilmiöistä. Näinhän oli mm. musiikin ns. generatiivisissa kieliopeissa (à la Lerdahl/Jackendoff), ja ylipäätään kognitiotieteen töissä musiikista. Ne ovat usein niin simppeleitä, että ovat musiikillisesti huvittavia. Näin ei nyt ollut tietenkään Jaatisen käyrien kanssa, vaikka karonkassa niitä verrattiin leikillisesti taitettavan mittanauhan muodostamiin kulmiin.
Kaiken kaikkiaan, lopulta on myös edessä väistämättä tuo filosofinen ongelma. Voidaanko fii-ilmiöt eli kokemukset palauttaa jäännöksettömästi f-ilmiöiin eli fysikaalisiin. Looginen empirismi todisti 1900-luvun alussa, että ei voida.
Jaatisen tutkimusta viritysjärjestelmistä voisi siis jatkaa fenomenologiseen suuntaan, jos hän niin haluaisi. Väitös kesti ehkä epätavallisen kauan eli klo 13–16.15, mutta täysilukuisen salin kiinnostus ei herpaantunut. Eikä ihme, sillä edessä oli vakuuttava esimerkki tavasta, jolla muusikosta ja taiteilijasta tulee tohtori sanan vakavassa mielessä. Tämä oli jo kolmas tohtori Helsingin yliopiston musiikkitieteessä tänä vuonna.
– Eero Tarasti