21.10 klo 19.00
Helsinki
Musiikitalon Sonore-sali
Olli Kortekangas & Michael Baran: Yhden yön juttu
Sibelius-Akatemian orkesteri, johtaa Markus Lehtinen
Sibelius-Akatemian laulumusiikin osasto
Yhden yön aikana etsitään kissaa, elämän suuntaa, ajan arvoitusta ja postmodernin elämän ääriviivoja, nyt ja viiden vuoden kuluttua. Vesi noruu horjuvien rakennelmien muoviseinissä ja taustalle piirtyy valkoisia, hahmottomia kirjaimia, ja lavalla nähdään lähes 20 solistia. Säveltäjä Olli Kortekankaan ja libretisti Michael Baranin kaksituntinen kamariooppera Yhden yön juttu haluaa ehtiä ja ulottua moneen suuntaan: uudistaa nykyoopperaa vapaampaan suuntaan kuvaamalla runollisen surrealistisesti ja nykyteatterin keinoin banaalia urbaania arkea ja nuorten kokemusmaailmaa ja tehdä näin oopperaa lähestyttävämmäksi suurelle yleisölle, ja mahdollisesti myös nuorille. Ennen kaikkea sen tarkoituksena oli tarjota Sibelius-Akatemian laulumusiikin osaston opiskelijoille mahdollisuus tehdä oopperaa mahdollisimman täysipainoisesti.
Säveltäjä, libretisti ja laulajat ovat tehneet yhteistyötä alkumetreiltä asti improvisoiden, ideoiden ja kokeillen. Nuorten laulajien luovuus, innokkuus ja kunnianhimo loisti lopputuloksesta ilahduttavasti: jokainen oli saanut itse muovata rooliaan niin hahmona kuin musiikillisestikin. Kunkin esittäjän äänelle räätälöidyt stemmat piirtyivät esiin koskettavan yksilöllisinä, ja tarinaan eri puolia tuovat hahmot olivat kuin pieniä runoja. Jotta kaikille olisi saatu edes jokin rooli, henkilögalleria oli runsas ja fragmentaarinen, mikä kuitenkin sopi hyvin oopperan luonteeseen.
Runsasta oli myös nykyteatterin keinojen käyttö näyttämöllepanossa: vesialtailla, lepattaviin muoveihin käärityillä rakennustelineillä ja projisoinneilla herkuteltiin hieman liian innokkaasti, mikä antoi jo valmiiksi ladattulle teokselle entistä täyteenahdetumman vaikutelman. Jo pelkkä lavastus olisi riittänyt: huterat metallikehikot, kodinkoneet ja muoviset väliseinät loivat onnistuneesti keskeneräisen, ohikiitävän, muuttuvan, irroteltavan maailman, arkisen ja samalla unenomaisen, jossa salaperäinen kertomus kiemurteli.
Kahdella aikatasolla tapahtuva tarina uhkasi sekin läkähtyä elementtien painosta: sadunomaista dekkaria ja karun runollista yhteiskunnan kuvausta yhdistelevä kertomus poukahteli yksinäisistä vanhuksista jengipahoinpitelyyn ja ylityöllistettyihin sairaanhoitajiin. Kaoottisuus vältettiin silti onnistuneesti, sillä loputtoman etsinnän ja oikeiden vastausten vaikeuden teemat punoivat juonen kauniisti arvoitukselliseksi kokonaisuudeksi.
Yhdenmukaisiin koulutyttöhameisiin ja polkkatukkaperuukkeihin puetut naiset sulautuivat hallusinatorisesti toisiinsa, ja uhkaava tai unenomainen ihmisjoukko muuttui helposti yhdeksi mustavalkoiseksi olennoksi. Mitä merkitsi kissa, jota päähenkilö Axe eli Momo etsi ja jonka Axea tulevaisuudessa etsivä Minä lopulta kotoaan löytää? Kissa oli joskus valkoinen ja paksu eikä sitä ollut olemassa, joskus päällekäyvää ostettavaa hyväksyntää aurinkolasit päässä. Ilkikurinen, enkelimäinen johdattaja Kami taisi hänkin olla jonkinlainen kissa. Kissassa yhdistyi ihmisen etsintä, läheisyyden kaipuu ja elämän sattumanvaraisuus tavalla, jossa vertauskuvaa ei lukittu mihinkään. Kokonaisuus jäi aukkoiseksi ja arvoitus avoimeksi suistumatta kuitenkaan sekavuuteen. Vapaana lepattavaisuutta ja kiinnittymättömyyttä palveli myös jännittävä ratkaisu miehittää päärooli sekä tenorilla että sopraanolla. Mikä muuttuu, kun samaan tarinaan asetetaan vuoroin mies, vuoroin nainen? Mikä pysyy muuttumattomana?
Kortekankaan musiikki ulottui kitaran ja syntetisaattorin kamarimusiikillisista äännähtelyistä dramaattiseen orkesterikuohuntaan ja yhdisteli elokuvamusiikin, musikaalin, räpin ja jazzin tyylejä. Olin kuulevinani jopa sitaatteja Solveigin laulusta ja Brünnhilden huutelusta. Tämä ei kuitenkaan horjuttanut musiikin vahvaa sisäistä koherenssia. Musiikkiin oli helppo päästä kiinni sen yhtenäisyyden ja seurattavuuden takia, mutta suuret koukut ja vavistukset jäivät puuttumaan. Toisaalta Yhden yön juttu nosti etualalle esittäjät, joita ei myöskään musiikillisesti haluttu varjostaa. Roolit olivat hyvin monipuolisia, mutta usein musiikillisesti hieman hahmottomia. Sen sijaan kohtausten musiikillinen organisointi oli nousi vaikuttavaksi elementiksi: kun useat kohtaukset alkoivat ja loppuivat samalla tavalla, keskelle jäi ikään kuin tyhjä kohta; kysymys toistui, mutta asetettu ongelma tai arvoitus ei ollut ratkennut mihinkään. Tällaiset elliptiset palaset olivat kuin silmukoita ketjussa, josta tarinan kokonaisuus salaperäisesti rakentui.
Musiikkitalon Sonore-salin kuuluvuus oli erinomainen ja sointi miellyttävä ja ympäröivä. Pääroolissa vuorottelivat Terttu Iso-Oja ja Simo Mäkinen. Perjantai-iltana Axe eli Momo oli mies; Mäkisen aluksi hieman nasaali ja ohut tenori vahvistui teoksen edetessä heleäksi ja kiinteäksi. Nuori laulaja ilahdutti spontaanilla, rohkealla ja koskettavalla tulkinnallaan eksyneestä ja kapinoivasta taiteilijapersoonasta. Valoisa sopraano Annami Hylkilä valloitti kissamaisena auttajana Kamina: Hylkilän ääni soi notkeana, kirkkaana ja poikkeuksellisen selkeänä mutta samalla hersyvän runsaana. Mezzosopraano Ann-Marie Heino Hullu tyttö nimeltä Ainutin tärkeässä roolissa lauloi herkästi ja kypsästi. Ainut – ainut naishahmo, jolla oli pitkä vaalea tukka ja pitkä mekko – näyttäytyi toisaalta kipeän realistisena ja todellisena, toisaalta sadunomaisena olentona, joka ei tuntunut kuuluvan minnekään. Reetta Haaviston, Anna-Maija Perttusen ja Malin Döragripin kissatrio maukui ja revitteli säteilevästi. Emriikka Salonen ja Theresa Paul puolestaan latasivat oopperaan dramaattista räjähtävyyttä. Ensin burn-outin partaalla hoippuvan, sitten asunnottomaksi romahtaneen sairaanhoitajan vaativan ja ulottuvan osan tulkinnut Salonen lauloi yhden illan mieleenpainuvimmista suorituksista. Hoitajan rooli oli hyvä esimerkki siitä, miten innokkaasti esittäjät halusivat kokeilla mahdollisuuksiaan laulajina. Kortekankaan mukaan esittäjät olivatkin suunnitteluvaiheessa toivoneet ennemmin haasteita kuin helpotuksia. Ja miksi ei? Kun laulaja pääsee vaikuttamaan materiaaliinsa, hän luonnollisesti haluaa kehittyä roolinsa kautta mahdollisimman paljon. Yhden yön juttu osoitti vuorovaikutuksellisen työskentelyn vahvuuden, niin taiteellisessa kuin oppimismielessä ja todisti, että säveltäjien ja nuorten esittäjien välillä soisi olevan vielä enemmän yhteistyötä.
Yhden yön juttua esitetään Sonore-salissa vielä 22.10, 3.11, 4.11 ja 5.11.