Donaueschinger Musiktage 2010
Arditti Quartet, Quatuor Diotima, JACK Quartet,
Radio Kamer Filharmonia Hilversum, SWR Sinfonieorchester, Vokalensemble Stuttgart (NEOS 11114-17, neljä SACD-levyä)
——–
Donaueschingenin musiikkipäivät on tiettävästi ensimmäinen ns. uuden musiikin festivaali, ja sitä on järjestetty aina vuodesta 1921 lähtien Etelä-Saksan pienessä Donaueschingenin kaupungissa. Vuoden 2010 festivaalin pääteema oli jousikvartetot ja -kvartetit, ja festivaalin tilaamista jousikvartetoista kuultiin lähes jokaisesta kolme erillistä esitystä: Arditti Quartetin, Quatuor Diotiman sekä JACK Quartetin esitykset, vieläpä perättäisissä konserteissa. Pääsin paikan päälle kuulemaan kaikki festivaalin konsertit 2010, ja onkin kiinnostavaa arvioida konserttitaltiointeja esitykset salissa jo kuulleena.
Skotlantilaissäveltäjä James Dillonin (s.1950) kuudes jousikvartetto (2010) on taltioitu festivaalin kokoelmalevylle näiden kolmen kvartetin esityksinä. Dillon käsittelee kvartettia yhtenä homofonisena soittimena, jossa polyfoniaa tuotetaan pienin elein, rikkomatta yhden suursoittimen vaikutelmaa. Satsi on soinnillista, ja hyvin toteutetut, perinteisemmät jousikvartetin sointitehot saavat rinnalleen myös mikrotonaalisia mausteita. Teos viljelee jonkinlaisina tyylillisinä referensseinä myös tonaalisia, kadensaalisia fragmentteja, jotka viittaavat teoksen oman maailman ulkopuolelle. Arditti Quartet muotoilee hienosti teoksen kokonaismuodon. Eri tilanteiden soinneissa on syvyyttä; karakterisointi on voimakasta ja jättää dramaattisen ilmeen teokselle. Ranskalaisen Quatuor Diotiman iskuvoima ja osumatarkkuus ovat vertaansa vailla, Dillonin teoksen tulkinnassa äärimmäiset karakterisoinnit ovat vaarassa tosin viedä huomion suurmuodolta. Nuoren yhdysvaltalaisen JACK Quartetin sointi on osin hieman ronski, mutta karakterisoinnin irtonainen, värikäs ja kujeilevakin ote vie kuulijan ehkä suorinta tietä Dillonin teoksen maailmaan ja sen kerronnalliseen ytimeen.
Ranskalainen Philippe Manoury (s.1952) on Stockhausenin ja Boulezin perintöjä jatkanut keskeinen ranskalaisen nykysäveltäjä, joka tunnetaan värikylläistä orkesteri- ja oopperateoksistaan. Manouryn ensimmäinen jousikvartetto, lisänimeltään Stringendo (2010) on virtuoottista musiikkia, jossa homofonisen satsin sijaan jousisoittimet pyörteilevät villisti eri rekistereissä. Sointi on hallittua, ja teoksen hengessä on tietynlainen myöhäisromanttinen myrskyisä ote, joka vie muotoa kuumeisesti eteenpäin. Arditti tulkitsee virtaviivaisen teoksen sen vaatimalla intensiteetillä.
Brian Ferneyhough’n (s.1943) kuudes jousikvartetto (2010) vaatii kuulijaltaan paljon. 24-minuuttinen teos rakentuu muutamien sekuntien aforistisille kokonaisuuksille. Ferneyhough ei tarjoa kuuntelijalle soinnillista variaatiota: Jokainen tilanne rakentuu lähes yksinomaan ekspressionistis-atonaalisisten melodioiden punokselle. Jousikvartetoilta usein kaivattua kontrapunktista painiskelua teos toisaalta sisältää.
Nuoren tsekkiläisen Ondrej Adámekin (s.1979) flamencohenkisessä toisessa jousikvartetossa Lo que no’ contamo’ (2010) konserttipaikalle rakennettu koroke toimii isorummulta kuulostavana rytmisoittimena kvartetin kantapäiden alla. Kitaran tavoin soitetut jousisoittimet yhdistettynä glissandoina valuviin harmonioihin luovat värikkään alkuasetelman. Teos ei peräkkäisiä vauhdikkaita tilanteita pyri syvällisemmin käsittelemään, mutta on soinnillisesti innostava. Diotiman esitys teoksesta on varsin omistautunut.
Alberto Posadasin (s.1967) teoksessa Del reflejo de la sombra (Varjon heijastus, 2010) jousikvartetti saa seurakseen bassoklarinetin. Soittimen yläsävelinen glissando yhdellä sävelellä on yksi nykymusiikin tunnistettavimmista eleistä sitten 80-luvun, ja toimii Posadasin teoksen kantavana ideana. Ele saa seurakseen jousten korusäveliä.
Yhdysvaltalainen Aaron Cassidy (s.1976) ottaa Ondrej Adámekin tavoin ennakkoluulottoman asenteen jousikvartettiin. Cassidyn taitavuudesta kertoo se, että täysin säveltasoton hälymateriaali luo syvempiä merkityksiä ja vie kuulijan mukanaan huomattavasti välittömämmällä tavalla kuin Posadasin ja Ferneyhough’n teokset (sinänsä helpommin lähestyttävämmällä materiaalivalinnallaan). Cassidyn Second string quartetin (2010) sointimaailma on erittäin rikas, kudos mielikuvituksellisen kontrapunktinen ja muoto dramaattinen. Teos ei päästä kuulijaansa helpolla, mutta jännitysnäytelmää seuratessa kymmenen minuuttia tuntuu taittuvan hetkessä.
Marco Stroppan (s.1959) basettitorvelle ja kamariorkesterille kirjoittama Let me sing into your ear (2010) on spektraalisen ja mikrosävelisyyden sävyttämä, Berion perinnettä jatkava konserttoteos. Teos on äärimmäisen tasapainoinen ja hallittu yksityiskohdista suurmuotoon, mutta jättää aavistuksen varovaisen vaikutelman. Basettitorven asemointi orkesterin takana, ja säveltäjän pyrkimys tehdä solistista jonkinlainen häivekuva – säveltäjän sanoin “akustinen hologrammi” – toimii kuitenkin hienosti teoksen huokoisen, kangastusmaisen musiikin lähtökohtana.
Lähes tunnin mittainen Vinko Globokarin (s.1934) Radiographie d’un roman (2010) kuorolle, laulusolisteille, harmonikalle, lyömäsoittajalle, 30 soittajalle ja live-elektroniikalle on levykokoelman suurimittaisimpia teoksia. Ikä ei tunnu painavan Globokaria, jonka vahvuuksia ovat mitään kaihtamaton uteliaisuus, mielikuvitus ja energisyys. Yleisön joukossa toikkaroiva lyömäsoittajasolisti oli välillä pukeutunut yhden miehen orkesteri –tyyppiseksi katusoittajaksi ja soitti yksittäisten yleisön jäsenten korvaan hiljaisia sooloja. Solistiset, vokaalimusiikilliset ja orkestraaliset tehot ovat tasapainossa, ja teosta ei ole kirjoitettu tukkoon ylipitkin tuttijaksoin. Teatraalisuus konserttimusiikissa on Globokarin elämäntyön ytimessä, ja se kuuluu myös taitavan karnevalistisessa kuoron ja solistisen harmonikan käsittelyssä.
Tanskalaisen Simon Steen Andersenin (s.1976) orkesterille ja samplerille kirjoittaman Double up (2010) –teoksen nimi tulee investointimaailman double up -nimisestä riskisijoitusstrategiasta. Materiaalisen maailman äänilähteet sekoittuvat teoksessa orkesterin “tuplauksiin”. Uutuudenviehätystä voi tietysti aina kritisoida huonoksi argumentiksi, mutta innostukselta on hankala välttyä teosta kuunnellessa. Aivan tältä orkesteri ei ole aiemmin kuulostanut. Steen Andersen yltää paitsi viihdyttäviin karnevalistisiin tehoihin myös melko monumentaalisiin orkestraalisiin tehoihin ja muotoon, ja kaikki tapahtuu soittimien käyttöä rohkeasti uudistavin menetelmin. Ajankohtaisesta aiheestaan huolimatta säveltäjä ei saarnaa teosesittelyssään. Teoksen perusteella on helppo ymmärtää, miksi Steen Andersen on tämän hetken kysytyimpiä pohjoismaisia säveltäjiä.
Mikrotonaalisen musiikin pioneerin, ranskalaistuneen venäläisemigrantti Ivan Wyschnegradskyn (1893-1979) mikrotonaaliset teokset Arc-en-ciel (1952) ja Arc-en-ciel II (1972) toimivat hienoina referensseinä festivaalin Georg Friedrich Haasilta (s.1953) tilaamaan teokseen kuudelle flyygelille, jotka oli viritetty jokainen eri vireeseen. Lopputuloksena saatiin ikään kuin yksi mikrotonaalinen piano, jossa oktaavi jakautuu 72-säveliseen (!) asteikkoon. Wyschnegradsky on varhaisen mikrotonaalisen musiikin säveltäjistä kiinnostavimpia, ja omalaatuinen musiikki yhdistää Skrjabinin perinteestä jatkuvan harmoniamaailman mikrotonaalisuuteen. Lopputulos on unenomainen, kiehtova sointimaailma, joka kuullaan perinteisellä tavalla lyyrisen pianotekstuurin läpi.
Georg Friedrich Haas on tämän hetken tunnetuin mikrotonaalinen säveltäjä, ja hänen meditatiiviset teoksensa jatkavat spektraalisten säveltäjien lisäksi nimenomaan mikrotonaalisen musiikin pioneerien Wyschnegradskyn, Alois Hában ja Ben Johnstoninkin omintakeisia, ei-spektraalisia sävelmaailmoja. Limited approximations (2010), konsertto kuudelle mikrotonaaliselle pianolle ja suurelle orkesterille jatkaa Haasin meditatiivista, minimalistista lähestymistapaa mikrotonaalisuuteen. Haasin pianoista loihtima sointi hätkähdyttää, ja yliluonnollinen sointi lähestyy välillä konkreettisen musiikin keinoja. Teos on yksi levykokoelman vaikuttavimmista, mutta se vaatii hidastumista ja keskittymistä prosessiiviseen, meditatiiviseen kuunteluun.
Donaueschinger Musiktage on iästään huolimatta yksi kunnianhimoisimpia uuden musiikin festivaaleja, joka löytää resurssit mitä vaativimpiin produktioihin. Kuuden flyygelin vuokra ja viritys kahden kuukauden ajaksi yhtä teosta varten ei ehkä kuulosta järkevältä, mutta osoittautui välttämättömäksi ainutlaatuisen ja paikkansa ansainneen teoksen kantaesitystä ja levytystä varten. Festivaalin tahto ja kyky merkittäviin kulttuuritekoihin kuuluu myös korkeatasoisissa äänityksissä. Hollantilaisen Radio Kamer Filharmonie Hilversumin sekä Südwestrundfunk Sinfonieorchesterin ja Vokalensemble Stuttgartin esitykset PeterEötvösin, Rubert Huberin ja Sylvain Cambrelingin johdolla ovat ensiluokkaisia, intensiivisiä ja teoksille omistautuneita.