Berliinin tärkeimmässä nykymusiikkitapahtumassa MaerzMusikissa juhlitaan tänä vuonna John Cagea ja Wolfgang Rihmiä. Edellisen syntymästä tulee syyskuussa kuluneeksi 100 vuotta, kun taas Rihm täytti viime viikolla 60. Kuuntelin festivaalin konsertteja kolmena päivänä.
Avajaisissa oli mahtava tunnelma, kun Cagen pitkäaikainen luottotulkitsija Joan La Barbara toi konserttiin uuden produktion, joka yhdisti Song Books -sarjan Konserttiin (sic) pianolle ja orkesterille. Muut esittäjät olivat amerikkalainen ne(x)tworks ja saksalainen vokaaliyhtye Maulwerke. Song Books sisältää 90 eri tavoin nuotinnettua lyhyttä kappaletta lauluäänelle elektroniikan ja teatterillisten elementtien kanssa tai niitä ilman. Concert for piano and orchestra taas koostuu stemmoista pianolle ja 14 muulle soittimelle; teos voidaan esittää millä tahansa kokoonpanolla.
Kappaleet nivoo yhteen Cagen sattumanvaraisissa asioissa konsultoima I Ching, ikivanha kiinalainen ”Muutosten kirja”, ja kaikkia näin sävellettyjä ja kestoltaan vapaita teoksia voidaan yhdistää samaan esitykseen. Vaikutti siltä, että I Ching oli määrännyt nyt koettua esitystä suunniteltaessa muun muassa valojen käytöstä (jotka valaisivat tai jättivät pimentoon yhtä lailla äänessä olevia kuin hiljaisiakin esittäjiä ja välillä antoivat myös yleisölle paikan parrasvaloissa), esiintyjien liikehdinnästä lavalla, sen takana ja yleisön joukossa sekä äänen vahvistuksen käyttämisestä (jolloin puuhakaskin lavaelehdintä saattoi muussa tuoksinassa jäädä kuulumattomiin). Myös esiintyjien värikäs ja vaihteleva pukeutuminen lieni oraakkelin sanelemaa.
Cage oli oikeassa sen suhteen, ettei narratiivia tarvitse päättää yleisön puolesta. Yleisinhimillisestä katsantokannasta tunteet ja merkitykset, joita koemme, ovat samoja kuin tarkkaan laskelmoidussakin musiikissa. Kun yhdessä kohtaa La Barbara kohosi vaijereiden kannattelemana korkeuksiin ja laskeutui taas hetken perästä villisikanaamio päässään, tuntui se hyvinkin metaforiselta ja siksi kutkuttavalta. Tarkoittaako tällainen mitään, on sivuseikka. Merkitykset syntyvät kunkin vastaanottajan päässä tämän taustan ja senhetkisen tilanteen yhteisvaikutuksesta.
Konsertin jälkeen kuulostelin kanssakokijoiden vaikutelmia. Jotkut olivat sitä mieltä, että presentaatio oli vanhanaikainen; kaivattiin nykyesittäjien toisenlaisen improvisatorisen energian hyödyntämistä historiallisen rekonstruktion sijaan. Toisaalta joku jäi kaipaamaan Cagelle ominaista esittämisen avoimuutta ja keveyttä: tämä versio oli tyylikäs, hiottu ja ehkä paikoitellen hieman vakavamielinenkin.
Itse olin hyvin tyytyväinen. Kun juhlavuosi ei Suomessa ainakaan vielä ole aiheuttanut suurempaa innostusta eikä kokeellisen musiikin perinnettä muutenkaan liiaksi pidetä esillä, oli pieteetillä valmistetun produktion kokeminen suurenmoista.
Seuraavana aamuna suuntasin mielenkiinnolla kuuntelemaan Aleksei Lubimovin tulkintoja varhaisista pianokappaleista, preparoinneilla ja ilman. Lubimov soitti hienosti, sielukkaasti, runollisesti. Radialsystemin terassilla istuneet vierustoverit kylläkin moittivat taas kerran vakavuutta ja kaipailivat cagelaista leikillisyyttä ja kepeyttä slaavilaisen paatoksen sijaan. Minä nautin siitä, että mitä ilmeisimmin Cagen musiikki on niin vahvaa, että se Beethovenin lailla kestää mitä erilaisimpia tulkintoja substanssin kärsimättä. Makuasiat tietysti silti erikseen.
Ikävä kyllä konsertissa lauloi muuan Natalia Psenitskova, jolla toivon mukaan oli poikkeuksellisen huono päivä, tai sitten kiinnitys oli pahemman kerran epäonnistunut. Laulu oli epäpuhdasta ja fraseeraus epävarmaa, ja lavaolemus sanalla sanoen epäkarismaattinen.
Illalla oli vuorossa Cagen myöhäinen orkesteriteos 103 nimensä mukaiselle jättikokoonpanolle, minkä kanssa samanaikaisesti nähtiin Henning Lohnerin samanniminen valoista ja varjoista koostuva elokuva. Musiikillisesti kyse on niin sanotuista time bracket -kappaleista, joita säveltäjän viimeisinä vuosina syntyi yhteensä viitisenkymmentä eri kokoonpanoille solistista koko orkesteriin. Kukin esittäjä soittaa pitkiä ääniä, joiden alut ja loput valitsee aikahaarukan puitteissa. Tällöin äänet voivat olla joskus lyhyitä, joskus parinkin minuutin pituisia: yleensä hiljaisia mutta joskus hyvinkin voimakkaita. On hämmästyttävää, miten hyvin konsepti toimii. Aina, kun maltoin keskittyä kuuntelemiseen tai elokuvan katsomiseen, vaikutuin hetken kauneudesta. Tässä olikin konsertin keskeinen ongelma: olisin ehdottomasti halunnut päästä liikkumaan varsinkin, kun Ilan Volkovin valmentaman Konzerthausorchesterin soittajat oli levitetty koko salin laajuudelle. 90 minuuttia kovassa penkissä on yksinkertaisesti liikaa.
Myöhäisillassa esiintyi japanilainen Tomomi Adachi, jonka ideat olivat hyviä. Teoksessa Minna no Uta (Song for Everyone) DJ Joke Lanz käytti villisti koko levynpyörittämisen osaamistaan, mutta musiikin kuulivat vain kymmenen enemmän tai vähemmän summittaisesti valittua henkilöä, toistaen kuulemansa omilla äänillään. Vaikutelma oli hyvin humoristinen ja mielenkiintoinen muutaman ensimmäisen minuutin ajan, mutta ennen pitkää aloin kaivata kehittelyä tai muutosta. Samalla tavalla menetin mielenkiintoni myös omatekoisilla soittimilla esitettyyn improvisaatioon ja videolle heijastettuja käsien liikkeitä imitoivaan sähkökitaristiin teoksessa Why You Scratch Me, Not Slap?. Ehkäpä miniatyyrimuoto voisi sopia Adachille parhaiten: hyvin tehokas ja jälleen hauska oli pariminuuttinen tulkinta Hugo Ballin vanhasta dadatekstistä Gadji Beri Bimba. Toisaalta pidin myös konsertin päätösnumerosta, jossa Adachi muokkasi laulu- ja puheääntään liikkuen elohopeamaisesti infrapunasensoreita täynnään olevan ja midi-informaatiota tietokoneelle lähettävän paidan sisällä.
Pyhiinvaelluksesta ei ehkä voida puhua, mutta pääasiallinen motivaationi lähteä Berliiniin oli mahdollisuus kuulla 77-vuotiasta La Monte Youngia konsertissa. Young on ollut valtavan tärkeä ja inspiroiva hahmo, jonka ajatukset ovat ohjanneet omia taipaleitani. Berliinissä Young ja The Just Alap Raga Ensemble esitti darbari-ragan hitaasti improvisoiden auki keriytyvän alap-osuuden.
Kun yleisö päästettiin kauniin Villa Elisabethin korkeaan renessanssityyliseen saliin, käynnissä oli jo Youngin elämänkumppanin Marian Zazeelan magentanvärinen Dream Lights -installaatio. Urkupisteenä soi Pandit Pran Nathin nauhoitettu ja elektronisesti käsitelty, sellaisenaan monotonisuudessaan hieman ärsyttävä tambura. Yleisö sai istua tuoleille tai ilman kenkiä myös suurelle valkoisille matolle. Aplodeista tuli pidättäytyä, samoin kuin jalkojen suuntaamisesta kohti soittajia. Tunnelma oli jännittynyt, ja oletettavasti salissa oli suuri joukko kaltaisiani ihailijoita, mutta yksinäinen tambura jatkoi ja jatkoi, eikä mitään tapahtunut, paitsi että joidenkin läsnäolijoiden kärsivällisyys alkoi herpaantua.
40 minuutin odottamisen jälkeen esitys viimein alkoi – vai oliko se sittenkin jo alkanut? Myönnän auliisti, etten tiedä pohjoisintialaisesta musiikista juuri mitään. Rytmisesti vapaan alapin ja sitä seuraavan nopeamman drutin sekä ragojen asteikkojen viritysten hienoudet ovat minulle tuntemattomia, enkä siksi myöskään osaa sanoa, mikä Youngin yhtyeen versiosta teki omanlaisensa. Maestro itse Zazeelan ja Jung Hee Choin kanssa improvisoi melodisesti ja enimmäkseen solistisesti tai heterofonisesti, eikä niitä kuuluisia puhtaita harmonioita juuri kuultu. Youngin laulu kuulosti korviini enimmäkseen – anteeksi nyt – epämääräiseltä mölinältä. Naiset lauloivat kirkkaammin ja miellyttävämmin.
Esitys jatkui puolisentoista tuntia. Monien muiden tavoin heittäydyin pitkäkseni matolle, katselin salin kaunista kattoa ja annoin ajatusten tulla ja mennä. Millään hetkellä esitys ei temmannut mukaansa, mutta poiskaan en halunnut. Kun alap loppui, yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin, jäin pitkäksi aikaa tamburan ja aniliininpunaisen maailmaan.
MaerzMusikissa olisi ollut tarjolla vielä vaikka mitä herkkuja, kuten Alvin Lucierin Navigations Arditti-kvartetin esittämänä, Annie Gosfieldin profiilikonsertti ja ennen kaikkea Sonic Arts Unionin eli Robert Ashleyn, David Behrmanin, Lucierin ja Gordon Mumman uudelleenkohtaaminen. Nälkä ei lähtenyt.