Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
Eli tietokoneohjelma (jonka olet kirjoittanut) muuntaa (tavalla, jonka olet määritellyt) digitaalisessa muodossa olevan kuvan eli pikseliläjän värit ja hahmot musiikillisiksi parametreiksi.
No tämä on tietenkin hiusten halkomista, koska alkuperäinen kysymys oli, onko musiikissa universaaleja sääntöjä, siis sellaisia, joiden perusteella jonkin musiikinlajin voisi sanoa olevan parempaa tai jonkin teoksen voisi sanoa olevan parempi kuin jonkin toisen.
Ja tästä päädyit kysymään, miksi tietokoneen säveltämä musiikki aiheuttaa kuulijassaan tunnereaktioita. Ja minä väitän edelleenkin, ettei tietokone sävellä yhtään mitään, vaan ihmisen kirjoittama tietokoneohjelma säveltää — eli ihminen säveltää. Sillä missä kulkee raja: ihminen on kirjoittanut jokaisen nuotin — ihminen on kirjoittanut algoritmin, joka tuottaa nuotit? Sarjallisessa musiikissahan käytettiin jo vuosikymmeniä sitten matematiikkaa apuvälineenä säveltämisessä, jopa niin, että jokin lukusarja määräsi alusta loppuun sen, minkälaisia, korkuisia ja kestoisia nuotteja paperille kirjoitettiin. Käytettiinpä jopa tilastomatematiikkaakin. Siitä on aika pieni askel ”säveltäviin” tietokoneohjelmiin, ja niitä onkin sittemmin tehty. Klassisena esimerkkinä Bach-tyylisiä koraaleja ”säveltävä” tietokoneohjelma, joka ei todellakaan tee äänenkuljetusvirheitä. Ellei sitä ole ohjelmoitu niitä tekemään.
Mutta universaaleja sääntöjä? Miksi jokin musiikki on parempaa..? Minun mielestäni hyvä musiikki on sellaista, jonka hyvyyden, kauneuden, puhuttelevuuden ja mukaansatempaavuuden tavoittaminen vaatii vastaanottajaltaan herkkyyttä ja jonkin asteista ymmärrystä/tyylitajua (mutta joka voi toki olla hyvää, kaunista tai puhuttelevaa ilmankin). Ja raju, karski ja härskikin voi olla hyvää ja puhuttelevaa, etenkin mukaansatempaavaa, siis aina ei tarvitse olla kaunista.
Itse asiassa kaunis ja herkkä vaatii vastavoimakseen jotain rajumpaa. Tämänkin oivaltaminen vaatii herkkyyttä vastaanottajalta.
Siis voiko yksittäinen, pieni, ristiriidaton teos olla hyvä? Ottaisinko sen mukaani autiolle saarelle?
Olin hiljan taidenäyttelyn avajaisissa, joissa oli tarjoilua, puheensorinaa, kuulumisten vaihtoa, verkostoitumista, hälinää, ihmettelyä, tuumailua, juttelua jne., kuten vain voi kuvitella. Tilaisuudessa oli myös musiikkiesitys: trubaduuri eli nykytermein ”laulaja-lauluntekijä” esitti pari omaa kappalettaan kitaran säestyksellä. Nämä eivät teoksina sinänsä tehneet minuun sen vaikutusta, mutta oli jälleen jännittävää huomata, miten sekalainen äänimaisema ja rennon kirjava seurustelu vaihtui soivan tarinan ja yhden henkilön kollektiiviseksi kuuntelemiseksi. Kyseessä oli vähintään yhtä paljon galleriayleisön keskittyminen yhteen ihmiseen — esiintyjään — kuin hänen esittämäänsä musiikkiin, sekä luonnollisesti lisäksi näyttelyesineiden, tilan ja iloisen humaloitumisen aikaansaama mielikuvituksen herkistyminen.
Kärkevämpänä esimerkkinä solisteista ja oopperalaulajista pidetään siksi, että heidän esiintymisensä jälkeen suorittamat kiitolliset ja helpottuneet kumarrukset aiheuttavat yleisössä usein suuremman tunnereaktion kuin itse musiikki.
Eli tarkoituksenani on vain sanoa, että meissä ihmisissä aiheuttaa kaikenlaisia tunnereaktioita vähän kaikenlaiset asiat, enkä itse mittaisikaan musiikin hyvyyttä vain sen aiheuttamilla tunnereaktioilla.
Mitä tulee noihin ”tietokoneen säveltämiin”… Tietokone ei sävellä yhtään mitään. Tietokone suorittaa ohjelman, jonka ihminen on koodannut. Tämä koodi määrittelee täysin sen, millaista musiikkia ohjelma suoltaa. Koodiin on sisällytetty satunnaismuuttujia, joiden ansiosta lopputulos on joka kerta hieman erilainen, mutta ainakin tuo synestesia-sivujen hilipattelu on hyvinkin selvästi laskelmoitua: tietokone ei ole valinnut käytettyjä sointivärejä, sävelkorkeuksia ja rytmejä, vaan ohjelmoija on valinnut tietyt prosessit, joiden kautta maalauksen pikselit muuntuvat soivaksi äänimaisemaksi. Miksei se sitten herättäisi emootioita? lgrohn kun taitaa olla itse säveltäjä, saisi vastata omaan kysymykseensä.
Musiikkikoulutuksen ja yleensä taidekasvatuksen eteen taistelemisen pitäisi olla genrerajojen ja kuppikuntien yli ulottuvia ja siten koko kenttää koskevia haasteita. Rauvolan ansiokas kirjoitus tulisikin noteerata koko kentällä ja ryhtyä tosissaan puhaltamaan siihen samperin hiileen sen sijaan että huudellaan toisten ohi ”klassisen” ja ”kevyen” musiikin arvokkuudesta ja arvottomuudesta.
Vastakkainasettelun aika tuskin kuitenkaan lienee edelleenkään ohi…
Hermekselle: Perttu sanoi tarkalleen ottaen
”Tulven teos nimittäin katsoo Suomen sijasta kohti keskieurooppaa ja tulevaisuutta.”
Tarttuisin tässä nimenomaan keskieurooppalaisuuteen ja sitä kautta avautuvaan tulevaisuuteen. Suomessa on – osin sinänsä hyvällä syyllä – suosittu suomalaisia säveltäjiä konserttiohjelmissa ja meiltä on jäänyt kuulematta paljon hyvää mm. Keski-Euroopassa hiljan sävellettyä musiikkia.
Omien kokemuksieni perusteella sanoisin, että _vaikka_ viime aikoina Suomessakin on ainakin alan harrastajien keskuudessa avattu yhä enemmän korvia vaikkapa Itävallan, Saksan ja Ranskan (Sveitsin jne.) nuorten (alle 60 v.) säveltäjien musiikille, varsinainen suomalaisen nykymusiikin ”edistys” on usein katsonut pikemmin taakse- kuin eteenpäin. Tarkoitan tämän kommentiksi niin 80-luvun jälkisarjalliseen kuin nykyiseen jälkiromanttiseenkin liittyen; tarkoitan tässä myös tietynlaista asennoitumista sävelten järjestämiseen ja soivan kudoksen rakentamiseen, jossa perinteiden kunnioittamisen hyvä puoli on tullut esiin erinomaisen satsillisen käsityötaidon muodossa (joka tuntuu joskus olevan maamme rajojen ulkopuolella surkeasti hakusessa).
Mutta molempi-parempi. Pohdintoja tulevaisuuden läsnä-olosta musiikissa ja ”kehityksestä” on hauska lukea!
-
JulkaisijaViestit
