Amfion pro musica classica

Reportaasi: Rautavaaran Kaivos

Juho Laitinen: Lähdetään liikkeelle Kaivoksen puhekuoroista. Sanoit, että nämä kuuluivat Wladimir Vogelin – jonka kautta dodekafonia saatiin Suomeen – spesialiteetteihin.

Juha T. Koskinen: Näin lueskelin. Kun Rautavaara oli matkalla Zürichiin kokemaan Schönbergin Mooses ja Aaron -oopperan kantaesitystä, hän törmäsi unkarilaisiin pakolaisiin, jotka antoivat hänelle Kaivoksen idean. Myös Vogelin puhekuorotekniikka juontaa Schönbergiltä ja nimen omaan tästä kesken jääneestä oopperasta, vaikka hän kehittikin sitä eteenpäin. Nyt, Tampereen esitystä kuunnellessa, nämä puhekuorot vaikuttivat mukavalla tavalla tuoreilta – säveltäjät eivät ole tainneet harrastaa niitä viime aikoina. Muutenkin ooppera oli tuulahdus jostakin kaukaa, sodanjälkeisistä ajoista.

JL: Minulle tuli mieleen, että puhekuorot olivat oikeastaan parasta antia alkupuolen musiikissa, siis kahdessa ensimmäisessä näytöksessä, jotka muutoin olivat orkestraatioltaan ja laululinjoiltaan aika kuivakkaa modernismia. Mahtaako tämä johtua siitä, että unisonossa lausuva joukko on itsessään niin vaikuttava elementti, vai oliko sitä käytetty tässä erityisen taitavasti?

JK: Vai onko kyse siitä, että ne tarjosivat sopivan kontrastin orkestraatioon. Rautavaara on kyllä myöhemminkin säveltänyt puhekuorolle, kuten myös Erik Bergman.

JL: Joka myöskin opiskeli Zürichissä Vogelin luona.

JK: Nimen omaan Bergman keksi maestro Vogelin, ja hänen kauttaan tieto välittyi muille suomalaissäveltäjille. Myös Usko Meriläinen ja Tauno Marttinen matkustivat Sveitsiin.

JL: Vogelhan oli kiinnostava hahmo itsekin, Wikipedian mukaan Skrjabinin ja Busonin oppilas, ekspressionistien ns. Marraskuu-ryhmän jäsen ja myöhemmin natsien mustalle listalle joutunut säveltäjä. Mutta puhutaanpa ensimmäisen kahden näytöksen vaikutelmista. Monessa keskustelussa on tullut esiin se, kuinka paria vuotta myöhemmin sävelletyn kolmannen näytöksen ilmaisu on kypsempää ja mehukkaampaa. Myös minua vaivasi tietty kuivakkuus ja raskassoutuisuus, orkestraation tasapaksuus, värittömyys ja vähäverisyys, tekstuurin ulkoisesta ekspressiivisyydestään huolimatta.

JK: Totta. Jos tämä oli Rautavaaran harjoitustyö dodekafonian säveltäjänä, onhan aikamoista huimapäisyyttä aloittaa oopperalla, vaikkapa pianominiatyyrien sijaan. Bergmaninkin ensimmäiset kokeilut olivat muistaakseni fantasiakappaleita klarinetille ja pianolle.

JL: Oliko Kaivos siis Rautavaaran ensimmäinen 12-säveljärjestelmään perustuva teos?

JK: Ei ehkä aivan ensimmäinen. On kyllä melkoista, että vähän alle kolmekymppinen säveltäjä kirjoittaa itse libreton omaan tarinaan, joka ei käsittääkseni perustu mihinkään romaaniin tai muuhun sellaiseen. Kaikin tavoin kyseessä on ollut huikea projekti, varsinkin kun otetaan huomioon poliittinen ja kulttuurinen tilanne Suomessa tuohon aikaan. Maailma oli aika erilainen tuolloin.

JL: Raskassoutuisuudesta vielä – josta puhuminen on mielekästä, koska kolmas näytös on niin hyvää musiikkia. Koen, että narratiivinen intensiteetti vaihteli kovin vähän. Kolmannessa näytöksessä sen sijaan puupuhaltajille oli aivan konkreettisesti kirjoitettu kommentteja satsiin, joka näin teki dialogisen vaikutelman. Suurin ongelma oli se, että linjat olivat näennäisen laulavia, mutta laulullisuus puuttui, kun hengityskin puuttui.

Mutta takaisin kulttuuri-ilmastoon. Miksi Kaivos oli siihen suhteutettuna niin merkittävä?

JK: On otettava huomioon ympäröivä tyhjiö. Aarre Merikannon Juhaa vuodelta 1922 ei oltu vielä esitetty. Tämä tapahtui vasta 1963 säveltäjän jo kuoltua. Minulla on se kuva, ettei 40-luvulla suomalaisessa säveltaiteessa syntynyt kovinkaan merkittäviä sävellyksiä. Elettiin hiljaiseloa. Sodan jälkeen nimen omaan Erik Bergman lähti uuteen suuntaan ja sai heräteltyä myös kollegojaan.

Jos oopperagenreä ajatellaan, pitää oikeastaan mennä Madetojaan saakka löytääkseen edelliset, todella tärkeät teokset. Rautavaaralle oli varmasti erittäin tärkeää matkustaa Keski-Eurooppaan, saada vaikutteita ja tarttua oopperan sävellystyöhön. Unkarin kansannousuhan oli 1956, Schönbergin kantaesitys 1957, joten hyvin nopeasti Rautavaara reagoi saamiinsa vaikutteihin. Vastaanotto täällä tosin oli nuiva, ja oopperaa karsastettiin varmaankin sekä musiikillisesti että polittiisista syistä.

JL: Sinulla on nyt käsillä siinä Anne Sivuoja-Gunaratnamin kiinnostava väitöskirja Rautavaaran ensimmäisestä sarjallisesta kaudesta 1957–1965, jonka avulla voi asettaa Kaivoksen muiden sävellysten kontekstiin. Oliko toinen sinfonia vuodelta 1957, jolloin Kaivoksenkin sävellystyö oli alkanut, ja toinen jousikvartetto sitä seuraavalta?

JK: Toinen sinfonia ei muistaakseni vielä ole dodekafoninen. Fimicin sivuilla olevassa teosesittelyssä Rautavaara muuten itse kutsuu teoksensa tyylilajia ”kärjistäen ekspressiiviseksi formalismiksi”.
JL: Kolmas sinfoniahan 60-luvun alusta on taas hyvin erilainen, vapaasti hengittävä teos, vaikka onkin Sivuojan mukaan dodekafoninen.

JK: Selvästikin Kaivos on ollut iso laboratorio. Rautavaara ei säveltäjänä (eikä ehkä ihmisenäkään) ollut enää sama kuin ennen työn aloittamista. Kaivoksen alussa kuullaan nuorta, haparoivaa  säveltäjää, kun kolmanteen näytökseen mennessä on syntynyt säveltäjäidentiteetti, joka on melko helppo assosioida nykyään tuntemaamme Rautavaaraan. Voi varmaankin sanoa tämän löytäneen tärkeän osan itseään tämän teoksen myötä.

JL: Kolmannessa näytöksessä oli mielestäni säveltäjän viimeaikaisellekin tuotannolle ominaista resonanssia ja väreilyjä, ja tietysti näitä kivoja duuri-mollisointuja. Ne erottuivat toki myös ilmavamman tekstuurin ansiosta.

JK: Kyllä. Suurin osa elementeistä, joilla Rautavaara tästä eteenpäin jatkoi, oli löytynyt.

JL: Seuraavaan oopperaan Thomas menikin sitten aikaa 25 vuotta.

JK: Rautavaara on sittemmin synnyttänyt varsin laajan oopperatuotannon, mutta on muitakin teoksia, jotka odottavat uudelleen löytämistään. Minua kiinnostaisi kovasti kuulla koominen ooppera-musikaali Apollo contra Marsyas vuodelta 1970. Sen ruotsinkielinen libretto on kaiketi ainoa, jota säveltäjä ei itse ole kirjoittanut. Sen sijaan kokonaan esittämättä on jäänyt yksinäytöksinen kamariooppera En dramatisk scen (1975–76).

JL: Näistähän pitää antaa vinkkiä Ooppera Skaalalle!

JK: Kaivoshan ei ole täysin tuntematon: on jousiorkesteriteokset Canto I ja II, jotka oikeastaan ovat suoria transkriptioita ensimmäisen ja toisen näytöksen materiaalista, ja tietysti myös vuoden 1963 televisiotaltiointi, jonka itsekin sain Yleltä kopioida VHS-kasetille säveltäjän luvalla. Siinä orkesteri kuuluu aivan hiljaa laulajien taustalta, joten oikeastaan tämä esitys oli minulle ensimmäinen mahdollisuus kuulla, miten teos soi.

Tiettävästi myös kolmas jousikvartetto, jota en tosin ole vielä päässyt kuulemaan, perustuu Kaivoksen materiaaliin. Kyseessä oli siis suuren luokan laboratorio. Huomattuaan, ettei teos pääse näyttämölle, säveltäjä alkoi viedä materiaalia muihin suuntiin.

JL: Monessa yhteydessä on tullut vastaan näkemys tv-oopperan toteutuksen keskeneräisyydestä. Tulee mieleen, että nykytekniikalla tällainen paljolti mielensisäiseen liikkeeseen perustuva ooppera sopisi mainiosti esimerkiksi elokuvateatterin kankaalle.

JK: 60-luvun alussa ei varmaankaan vielä osattu käyttää hyväksi tv:lle ohjaamisen vahvuuksia.

JL: Mitä mieltä olet Marika Vapaavuoren visualisoinnista Tampere-talon esityksessä? Minua jotenkin häiritsi tapa, jolla henkilöhahmot liikkuivat tilassa, enkä ymmärtänyt, miksi laulajat korokkeelta laskeuduttuaan istuivat selin yleisöön. Ja entäpä Komissaarin rooli: Jorma Hynninen oli toki flunssassa, mikä ei kuitenkaan hänen äänelliseen ilmaisuunsa suuremmin vaikuttanut. Mutta rooli, jonka tärkeyttä ja monitahoisuutta on käsitelty niin paljon eri yhteyksissä, jäi minulle ulkokohtaiseksi.

JK: Hiukan samanlaisia ajatuksia minullakin. Visualisointi ei ainakaan auttanut juonen seuraamista, kun oratoriomaisesti vuoroin seisoskeltiin, vuoroin istuskeltiin. Dynamiikka henkilöiden välillä ei hahmottunut.

JL: Libreton seuraaminen oli tehty miltei mahdottomaksi, kun projektiot puuttuivat. Paksusta satsista johtuen ja äänen vahvistamisesta huolimatta teksti ei erottunut.

JK: Hyvä ohjaaja saisi tästä kyllä oopperalavalla paljon irti ja teos pääsisi oikeuksiinsa. Nyt esiintyi monia vähän samalta kuulostavia, samankaltaista tekstiä laulavia miehiä. Naisrooli erottuu kyllä joukosta.

JL: Jaakko Kortekankaan Pappia pitää kehua: hänen suorituksensa jäi kokonaisimmin mieleen. Tenori Mati Turi, joka lauloi hienosti Bergin Lulussa viime vuonna Kaapelitehtaalla, joutui raskaan osuutensa kanssa vähän ahtaalle, vahvistuksesta huolimatta.

JK: Nyt kun mainitsit Lulun… Kaivoksen sävelkieltä on usein verrattu Bergiin, mille en ollenkaan lämpene. Pintatasolla ehkä voi sanoa, että vaikka melodiat ovat kompleksisia, taustalla on selkeä harmonia, muttei tämä tämä silti vielä Bergiä tee: sotienvälistä, keskieurooppalaista, hienovaraista, moniulotteista kulttuuria… Kaivos on nuoren säveltäjän tuotosta: suomalaista, synkähköä koraalia ja suomalaisen säveltäjän helmasyntiä, liian raskasta satsia. Bergin satsi ei isosta orkesterista huolimatta mene koskaan tukkoon, vaan se hengittää. Rytmisestikin Kaivos on vielä aika neliskanttinen. Liikutaan bassorekisterissä, ja vasket ovat koko ajan äänessä. Mieleen tulevat oopperan suomalaiset juuret, kuten Madetojan Pohjalaiset.

JL: Koen rytmiikan samalla  tavalla. Bergistä tulee mieleen erittäin pitkät linjat ja tempon plastisuus, musiikin suunnan jatkuva liike eteen- ja taaksepäin. Kaivos tuntuu menevän aika lailla 4/4-tahtilajissa.

Kaivetaanpas vielä esiin Jukka Isopuron arvio Helsingin Sanomissa, niin voidaan harjoittaa hieman metakritiikkiä. Ainakin voidaan iloita siitä, että palstatilaa on saatu harvinaisen paljon konserttiarvioon. Mieleen tulee myös se, että arvioissa on usein paljon asiaa tekstistä ja libretosta, ja kirjoitetaan selkeästi enemmän teoksesta kuin esityksestä. Tässä tapauksessa Isopuro kirjoittaa ”monista puolista, jotka Komissaarista paljastuvat”. Minä en kyllä tästä esityksestä hahmottanut näitä puolia, vaikka librettoa lukemalla asia kyllä valkenee.

Ja tässäkin muuten sanotaan: ”alkupuoli kuulostaa harmonisesti ankarammalta ja tuo mieleen Alban Bergin”. Kolmas näytös tuo Isopurolle yllättäen mieleen myöhäisen Gustav Mahlerin!

JK: Minuakin tuo ihmetytti. Itse en assosioi musiikkia ollenkaan Mahleriin, joka tietääkseni oli 60-luvulle saakka kokonaan paitsiossa. Tuskinpa Rautavaarakaan hänen musiikkiinsa oli vielä 50-luvulla törmännyt. Kritiikistä tulee mieleen kantaesityksen arvio, joissa usein puhutaan paljon siitä, mitä teos on. Seuraavien esityksisten kritiikit painottuvat enemmän siihen, miten se tehtiin.

JL: Minä kyllä pidän siitä, että kritiikki tilanteessa kuin tilanteessa antaa taustatietoa. Se, mitä tietty kriitikko tiettynä päivänä tietystä teoksesta on ajatellut, on aika rajallisesti mielenkiintoista. Tai miten enemmän tai vähemmän etabloituneen muusikon suoritus jonain päivänä on onnistunut.

JK: Vielä yhden asian haluan heittää ilmaan: mitä, jos Kaivos olisi esitetty Kansallisoopperassa vuonna 1963? Olisiko Suomen musiikkielämä toisenlainen? Vai onko niin, että asioiden pitää vain mennä omassa järjestyksessään?

JL: Mitäs muuta 60-luvulla tehtiin?

JK: Merikannon Juha kantaesitettiin tuona vuonna Lahdessa. Lastenkamarikonsertit…

JL: …jotka olivat protesti vallitsevalle kulttuurille. Mutta jos Kaivos olisi esitetty, mitä vastaan Salmenhaara ja kumppanit olisivat protestoineet?

JK: Voiko yksi teos vaikuttaa niin paljon, ja olisiko tämä ollut sellainen teos?

Vastaa

Post Navigation