Amfion pro musica classica

Harhaoppinen autenttisuus

Musiikissa esityksen autenttisuudella tarkoitettaneen uskollisuutta säveltäjän tahdolle ja pyrkimyksille, joiden suuntaa-antavana ilmaisuna voidaan pitää partituuria. Traditio taas viittaa ymmärtääkseni niihin vakiintuneisiin tulkintaratkaisuihin, joiden avulla partituurien monitulkintaisuuksia on totuttu ratkaisemaan.

Autenttisuusliikkeellä puolestaan on viitattu niihin hurskaisiin, jotka ovat ottaneet esimerkkiä historiallisista esityskäytännöistä ja muuranneet tulkintojensa peruskiven periodisoitinten ja -tyylien varaan. Viittaajina ovat olleet erityisesti ne puhdassydämiset kirjoittajat, jotka ovat halunneet ajaa autenttisuuden ja tradition törmäyskurssille siinä uskossa, että musiikissa esityskäytännöt voidaan tieteellisen tarkasti osoittaa oikeiksi ja vääriksi sellaisten mitattavien seikkojen, kuten soitinten edustaman historiallisen ajanjakson mukaan.

Nyt on toki heti huomautettava, että autenttisuusliikkeen profeetoiksi nostetut muusikot, kuten Nikolaus Harnoncourt ja Sir John Eliot Gardiner, ovat järjestään kieltäytyneet autenttisuuden leimasta. Mainiossa kirjassaan Musik als Klangrede (Puhuva musiikki, 1984) Harnoncourt kiistääkin koko autenttisuuden mahdollisuuden menneiden vuosisatojen musiikin esityskäytäntöjen suhteen. Lisäksi hän korostaa, että valinnat periodisoitinten ja modernien instrumenttien välillä ovat mielekkäitä vain silloin, kun ne perustuvat sille, kumpia soittimia käyttämällä säveltäjän tarkoitusta voidaan parhaiten palvella.

Autenttisuusintoilijat ovat toki yrittäneet määritellä tulkintojen puhdasoppisuutta muutenkin kuin periodisoiton kautta. Periaate on vaikuttanut olevan se, että mitä pienemmällä porukalla, nopeammilla tempoilla ja rosoisemmalla soundilla on kyetty soittamaan jokin Haydnin tai Beethovenin sinfonia, sen parempi.  Tempojen suhteen on hyvä panna merkille, että esimerkiksi 90 -luvun alun Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksessään Harnoncourt käyttää huomattavasti hitaampia tempoja kuin Gardiner omassa levytyksessään. Yhteenlaskettuna eroa sinfonioiden kellotuksessa kertyy herrojen välille 30 minuuttia. Täytyisi selvittää, kumman versio on se autenttinen ja oikea, jottei sorruta kerettiläisyyteen.

Vaikka ymmärrykseni musiikista on toki varsin rajallinen, voisin kuvitella, että salin akustiset ominaisuudet vaikuttavat sointiin ja myös  tempovalintoihin. Olisikohan siis autenttisuuden nimissä tarpeen rajoittaa mestariteosten esitys vain niihin tiloihin, joissa ne ovat aikanaan soineet?

Mielenkiintoista on myös se, että vaikkapa Stravinskyn levytyksiä omista teoksistaan ei pidetä erityisen autenttisina, vaan kiihkeästi huomautetaan niiden puutteista. Kuitenkin samanaikaisesti elätellään ajatusta, että Bach, Mozart ja Beethoven aikalaismuusikoineen esittivät teoksiaan tavalla, jota meidän pitää ehdottomasti jäljitellä autenttisen tulkinnan saavuttamiseksi.

Olettamus, jonka mukaan jokin partituuri voidaan kääntää soivaan muotoon yksiselitteisesti ”oikealla” tavalla on tietenkin kestämätön. Notaation ja sanallisten esitysohjeiden avulla voidaan ilmaista vain rajallinen määrä olennaista informaatiota. Lisäksi partituuria voi lukea alhaalta ylös, jolloin teknisistä ratkaisuista muodostuu tulkinta, tai ylhäältä alas, jolloin teoksen ”henki” sanelee teknisiä yksityiskohtia.

On totta, että esimerkiksi Leonard Bernstein saattoi ottaa partituurin yksityiskohtien suhteen suuriakin vapauksia. Bernstein rakensi kuitenkin ilmaisullisen ja arkkitehtonisen tinkimättömyytensä kautta tulkintoja, jotka kuulostivat vapauksistaan huolimatta idiomaattisilta. Mainittakoon vaikkapa Wienin filharmonikkojen kanssa tehty levytys Beethovenin F-duuri jousikvartetosta, Op. 135, jossa Bernstein tekee kuudenkymmenen jousisoittajan kanssa enemmän kunniaa Beethovenin partituurille kuin moni kvartetti.

Jos autenttisuus olisi saavutettavissa yksiselitteisten tulkintaratkaisujen kautta, voitaisiin saman tien siirtyä soittamaan levyjä konserttisaleissa. Tarvittaisiin vain yksi autenttinen levytys kustakin merkkiteoksesta ja se siitä. Onneksi näin ei tule koskaan käymään. On merkillepantavaa, että juuri Harnoncourt on korostanut, että ansiokkaan periodimusioinnin rinnalle tarvitaan rohkeutta esittää vanhaa musiikkia myös perinteisten sinfoniaorkestereiden voimin. Yhtä oikeaa tietä kun ei ole.

About Jari Kallio

Koulutukseltani olen filosofian maisteri (pääaine psykologia), valmistuin vuonna 2001 Helsingin yliopistolta. Olen työskennellyt toimittajana, aivotutkijana sekä lukion ja peruskoulun opettajana. Harrastan musiikkia nykyisin lähinnä aktiivisena kuuntelijana ja vapaana musiikkitoimittajana. Olen soittanut jonkin verran pianoakin nuorempana, mutta nykyisin oma soittoharrastus on lähinnä Guitar Heron pelaamista.

Vastaa

Post Navigation