Category Archives: Kolumnit

Meidän aikamme on edennyt pisteeseen, jossa kaikenlainen tarkka jäljennys on naurettavan helppoa. Skannerit, kopiokoneet ja digitaaliset kuvankäsittelyohjelmat tekevät niin hyvää jälkeä, että alkuperäiskappaleetkin kalpenevat uuden uljaan kopion rinnalla. Valokuvaajan työkalupakki on laajentunut ja painopiste muuttunut tietokoneruudun äärelle, missä työ viimeistellään ehjäksi kokonaisuudeksi ja pinnat silotellaan niin, ettei mitään silmiin pistävää jää näkyviin. Korjataan hymyäkin vähän leveämmäksi, noin. Hutiloinnit ja epähuomiossa tehdyt virheet on helppo korjata jälkikäteen, valokuvaamisen taito on vaihtunut kuvankäsittelytaitoon.

Toisin oli ennen, myös musiikissa: Moni virtuoosista kyvyistään tunnettu 1900-luvun alun pianisti sai savikiekon äärellä yllättäviä pelkotiloja, sillä kerran tallennettu pysyi muuttumattomana. Tuloksena oli ehdottomasti ehjää ja puhdasta soittoa vailla irvistyksiä ja heittäytymistä sävelten vietäväksi, etteivät vain sormet lipsahda ja tulisi virhe, kohtalokas sivuosuma kun jäisi jälkipolvien kummasteltavaksi. Ei väliä vaikka soitto maistuukin päivän seisseeltä puurolta, mutta ainakin se on täysin reseptiä mukaillen keitetty. Esimerkkinä hurjan maineen konserteillaan saavuttanut pianisti Leopold Godowsky, jonka psyyke ei kestänyt äänitysten lopullisuutta, mekaanista muistia. Häneltä säilyneet kuivakkaat äänitykset tuskin antavat oikeaa kuvaa hänen todellisista kyvyistään.

Niin vain äänitystekniikka hioutui vuosisadan kuluessa huippuunsa ja studioteknikoista tuli soittajien oikeita käsiä. Mikä ennen oli muuttumatonta, oli nyt vain uusintaoton ja parin pikkukikan takana täydellisestä. Aluksi se hoitui saksilla ja liimalla, nyttemmin sama saadaan aikaiseksi paljon huomaamattomammin ja helpommin tietokoneohjelmilla ja äänenmuokkauksella niin, ettei leikkauksesta jää juurikaan jälkiä. Viimeisen päälle pakkeloiduista ja virheettömistä suorituksista tuli standardi, ja samalla harhakuva musiikin tulkinnan virheettömyydestä luikerteli nuoriin soittajiin. Koska virheitä ei levyltä kuule, ei niitä myöskään kukaan tee. Ajatus on luonnoton.

Valitettavasti monet kuulijatkin taitavat kuvitella, että konsertti on vain livenä soitettu levy, eli puhdas virheistä ja kaikin puolin täydellistä. Alkaa leikki, jossa soittaja pelkää virheitä ja kuulija sitten bongaa niitä. Konserttinautinto kärsii, mutta vieläkin vakavampaa harmia tehdään itse teokselle ja tulkinnalle, jonka kaikki mahdollisuudet peittyvät ahdistuksen ja virheiden pelon alle. Kun takaraivo on täynnä huomioitavia vaaramomentteja, tulee tulkinnasta huomaamatta arkaa ja tylsää.

Joku viisaana esiintynyt kerran sanoi: ”yksikään musiikkiesitys ei hyödy vääristä äänistä.” Ehkäpä niin, mutta yksikin hyvin soitettu väärä ääni peittoaa tuhat huonosti soitettua oikeaa ääntä. Itsekin kuuntelen mieluummin näkemyksellistä, hiottua, harjoiteltua ja uskaliasta soittoa olkoonkin, että väliin lipsahtaisi jotain sinne kuulumatonta. Täydellistä jäljentämistä varten minulla on tietokone, joka soittaa kaiken oikein huonosti.

Kesä on ilmiselvästi lopuillaan: iltapäivälehtien sivuilta ei löydy enää lukijapalautteita terassimuodista eivätkä tyyligurut ohjeista sandaalien ja sukkien oikeaoppista yhteiskäyttökoodistoa. Onneksi taidemusiikkikirjoittelussa pukeutumiskoodisto on kestoaihe, johon voidaan palata vuodenajasta riippumatta. Read More →

Vietän tämän viikon Karjaalla vanhan musiikin leirillä ympärivuorokautisen yhteismusisoinnin parissa. Yhdessä tekeminen korostuu, koska ennakkofuskaamiseen ei ole mahdollisuutta: kappaleet ja stemmat selviävät vasta leirillä. Mikä teos sitten onkin, annettu rooli on pakko ottaa vastaan ja täyttää se, muuten koko kappale menee mönkään. Tässä juuri on intensiivikurssien hienous.

Viime jouluna olin mukana ainutlaatuisessa Gabrieli-projektissa, johon oli haalittu kaikki kynnelle kykenevät renessanssi-ihmiset, jotta jättimäisten monikuoroteosten kaikki stemmat saataisiin täytettyä. Oma stemma osoittautui tukalaksi. Keikka oli seuraavana päivänä, eikä peräytymismahdollisuutta ollut. Oli vain purtava hammasta ja täytettävä paikkansa. Keikasta tuli loistava.

Kiperissä paikoissa saa usein kokea huikeita itsensäylittämisen tuntemuksia. Tärkeintä on saada musiikki soimaan siten kuin sen pitäisi, pyyhettä ei ole mahdollista heittää kehään – kukaan ei astu sijallesi. Yhtyeen osana huomaa kerta toisensa jälkeen, miten mahdottomaltakin tuntunut kohta saadaan sujumaan tosipaikan tullen, tavalla tai toisella. Kyseessä on tietoisuus siitä, että on joukon osa – mutta ei vain vastuunkannon merkityksessä: yhtye myös tukee jäseniään lähes maagisella tavalla, niin että kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.

Kun kohtaamme arvaamattomassa nykymaailmassa epävarmuutta, uhkia ja yhä useammin myös käsityskyvyn ylittävää julmuutta, kuten hiljattain Norjassa, nousee usein esiin kysymys vastuusta ja yhteisöllisyydestä. Miten yhteisöjen, kansojen ja ihmiskunnan olisi toimittava yhdessä, että olisi mahdollista selviytyä yhä monimutkaistuvassa maailmassa. Hyvin soiva yhtye on myös kuin idealisoitu pienoismalli harmonisesta ihmisyhteisöstä. Teoksen onnistumisen edellytyksenä on, että jokainen täyttää paikkansa ja kantaa kortensa kekoon, muuten rytmi puuroutuu, kokonaisuus laahaa ja vire menee. Edempänä kuvatut yhtyeonnistumiset eivät useinkaan tapahdu tuosta vain; täytyy harjoitella ankarasti, tehdä kompromisseja (fuskaaminen on continuosoittajan paras taito), kehitellä nöyryyttäviäkin apuneuvoja kuten kirjoittaa sävelten nimet tai laskuviivat nuottiin (myös ammattilaiset tekevät niin!).

Yhteismusisointi kehittää yhteistyötaitoja kokonaisvaltaisesti, syvältä ja huomaamatta. Musiikin tekemisessä nousee esiin asioita, jotka pätevät täysin myös yleisellä tasolla, vaikka musiikki jollain tapaa tapahtuukin vain omassa suojatussa universumissaan. Kamarimusiikissa, orkesterissa tai kuorossa on osattava toimia kokonaisuuden ja musiikin ehdoilla. Perussääntö on kuunnella toisia, ei itseä, ja enemmän kuin melodiaääniä kannattaa kuunnella bassolinjaa, syvää perustaa jolle koko musiikki rakentuu. Ideaalitilanteessa soittaja tai laulaja sulautuu kokonaisuuteen niin, ettei omaa ääntä edes erota lopputuloksesta. Oma ääni ikään kuin liukuu kiinni toisiin; näin myös oma tekeminen helpottuu. Sooloilu ja vastaan hangoittelu tuntuu heti myös oman suorituksen teknisessä toteuttamisessa. Toisaalta massaan ei saa piiloutua, ja joskus on taisteltava kohotakseen samalle tasolle muiden kanssa, ei odottaa, että muut löysäävät. Renessanssiteoksissa voi usein kokea huikaisevia elämyksiä, sillä polyfonia ei ole vain sävellystekninen fakta, vaan se merkitsee myös mitä todellisinta demokratiaa: jokainen ääni on yhtä tärkeä ja välttämätön kokonaisuuden kannalta. Ei ole solisteja ja säestäjiä, on vain täydellisen tasa-arvoisten äänten tekstuuri. Musiikki myös raastaa hierarkiat nurin, sillä aloittelija saattaa selviytyä siinä missä ammattilainen sekoaa laskuissaan.

Kun laulaa yhtyeessä, jossa kaikki äänet tukevat ja kirkastavat toisiaan tai kuulee jousikvartettia, joka soittaa kuin yhtenä olentona, voi vain miettiä miten myös ihmisten välisessä tosielämässä kaikki äänet voisivat soida puhtaasti, toisiaan kuunnellen ja kokonaisuutta kannatellen.

Aloitetaan kliseellä. Taloustilanne on vaikea, rahoitusta on entistä hankalampi saada, täytyy päästä vaikeiden aikojen yli riskittömästi. Tämä on ollut alasta riippumatta mantra, jota mumisemalla saa armahduksen lehdistön edessä, kun toimittaja tivaa vastausta supistuksiin, leikkauksiin, vähennyksiin, itsestäänselvyyksiin ja siihen, miksi kuohuviini loppuu kesken. Monen muun mantran tavoin myös tämä alkaa toteuttaa itseään, kun siihen tarpeeksi uskoo. Taloustilannehan on vaikea, mutta onko sitä rahaa ollut joskus hukkaan heitettäväksi asti? Onko meillä varmaa tietoa siitä, että vaikeat ajat loppuvat ihan kohta ja sen vuoksi pitää tehdä päätöksiä, jotka säästävät rahaa?

Tänä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlat tarjosivat pitkästä aikaa kauttaaltaan tasokkaat solistit, loistokkaan kuoron ja orkesterin, josta huokui katsomoon asti tekemisen meininki. Taiteellista johtajaa Jari Hämäläistä on helppo kritisoida ulkomaisten laulajien suosimisesta, mutta tason ollessa näin korkea, suosittelisin oman uskottavuuden nimissä kääntämään suuta pienemmälle.

Ensi vuosi on Savonlinnassa merkkivuosi. Satavuotiasta tapahtumaa juhlitaan muistelun merkeissä, kuin katseltaisi joukolla ikivanhoja dioja, jotka kaikki ovat jo nähneet. Luvassa on siis kestosuosikit Aida, Taikahuilu ja Lentävä Hollantilainen, jonka vetävyyttä lisää merkittävästi Matti Salminen Dalandina. Oopperajuhlien vakiokävijät eivät kuitenkaan ole voineet välttyä näkemästä näitä kaikkia pariinkin otteeseen, joten lienee paikallaan pysähtyä miettimään, kannattaako näin selvä riskittömyys?

Aikoinaan Savonlinnassa esitettiin nimenomaan kotimaista tuotantoa, suomalaisia teoksia ja suomalaisia laulajia. Ensi vuonna ollaan ottamassa ilahduttava askel jälleen siihen suuntaan, kun peräti kaksi uutta tuotantoa saa ensi-iltansa. Kimmo Hakolan La Fenice ja ns. yhteisöooppera Free Will täyttävät ihan reippaasti ensi vuoden riskikiintiön. Näin vaikka Free Williä esitetään kohuun nähden varsin vähän, vain kerran. Uusi suomalainen musiikki ei tunnu kiinnostavan suurta yleisöä, vaikka se olisi kuinka mahtavaa. Ensi vuosi onkin mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa ja ikinuorta.

Savonlinnan Oopperajuhlat on merkittävämpiä suomalaisia musiikkiperinteitä, tai laajemminkin otettuna kulttuuriperinteitä. Koko miljöö linnoineen, höyrylaivoineen, lörtsyineen ja kuukaudeksi vilkastuneeseen pikkukaupunkeineen on vaalimisen arvoinen asia. Se on jopa brändi. Mutta, kuten tämän kokoluokan kulttuuririennoissa aina, on tulevaisuus epävarma. Julkisen rahoituksen lisäksi tarjolla on entistä niukemmin sponsorirahaa, eivätkä yrityksetkään osta hemmottelupaketteja entiseen malliin. Tyhjiin katsomopaikkoihin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Ensi vuoden ohjelmistoon onkin todennäköisiä tappioita korjaamaan saatu Karita Mattilan konsertti pianosäestyksellä. Se on ehkä ainoa taidekonserttikonsepti, joka ei tee tappiota Suomessa. Mattila on suomalaisen oopperayleisön mieleen sekä täysin asiaankuuluva tähti, toisin kuin myös ensi vuonna konsertoiva Apocalyptica, josta suurin osa oopperayleisöstä on tuskin kuullut ääntäkään. Selloa soittavat hevimuusikot toden totta laajentavat käsitettä ”oopperajuhlat”.

Löytääkö oopperayleisö hevin, ja löytääkö heviyleisö juhlille? Tällainen musiikkigenrejen sekoitus tuo selkäpiitä pitkin mieleen Pori Jazzin, jonka yhteydessä on jo vuosia ollut turha puhua jazzista. Niin, nythän on se taloustilanne, jonka vuoksi pyritään miellyttämään kaikkia ja koetetaan saada yleisöön muutkin kuin oman genren vaalijat. Voi vain toivoa, että Savonlinnassa nautitaan vielä pitkään Oopperajuhlista, eikä ooppera- ja viihdemusiikkijuhlista.

Botox-peikko on pääsemässä irti seurauksin, joita viranomaisten ennusteet eivät pysty vielä tarkasti sanomaan. Joka tapauksessa voidaan odottaa, että peikon tuhot saavat aikaan hymistelyä, ihan kivoja taidenautintoja, oikein söpöjä esityksiä ja siloisen suloisia säveliä.

Botox-peikko on syntynyt tarpeesta elää virheetöntä, mukiinmenevää ja persoonatonta elämää, jonka pienet nautinnot koostuvat kiiltävistä iltapuvuista ja sovinnaisesta kulttuurielämästä vailla oikeasti kohauttavia esityksiä. Botox-peikon suosikkielinympäristöihin kuuluvatkin kaikenlaiset gaalaillat ja viralliset illanistujaiset, joissa nurkkaan ahdetut muusikot soittavat oikein kivasti ja virheettömästi hauskoja kappaleita. Varmaankin jotain Mozartia tai ainakin sellaista näppärän eläväistä.

Keväällä, juuri ennen vaaleja rakas peikkomme maistoi omaa lääkettään ja koki kasvupyrähdyksen. Kovaa nousukiitoa vallan tahmeaan kahvaan kokenut perussuomalaiset julisti, että taidetta ja kulttuuria tulee tukea päämäärä mielessä ja kansan identiteetin tahtoa noudattaen. Määritettiin siis hyvä taide. ”Kulttuuriväki” otti asiakseen tuohtua, sillä tottahan taiteen on oltava poliittisesti korrektia ja saada päättäjien siunaus. ”Aivan kauheaa!” joku huudahti, ”mitäs sitten tapahtuu taiteelleni, kun Timo Soini ja hänen joukkonsa eivät hyväksykään sitä?”. Vaarana olikin, että rajoja rikkovasta taiteesta olisi tullut sitä ihan oikeasti, ilman tukia ja kultaisia kädenpuristuksia. Onneksi hallitusneuvottelujen jälkeenkin voi mainosjulisteeseen huojentuneena painattaa: ”Valtioneuvoston hyväksymää taidetta”.

Botox-peikon uhrit nauttivat kaupunkikuvasta, jossa talot ovat suorissa riveissä, lasipinnat kiiltävät, taide pysyy vain sille varatuilla alueilla ja esitykset ovat virheettömiä. Uhri myös toivoo, että kaupunki tarjoaisi taiteelle tilat, jossa voisi esiintyä viranomaisen suopean katseen alla ja jossa voi luvanvaraisesti tehdä rajojarikkovaa taidetta, sponsoreita unohtamatta. Parhaimmillaankin esitykset kohahduttavat niin, että Hesarin kriitikko käyttää fraasia ”hyvän maun rajoilla” ja taidekoulun lehtori pudistelee päätään, ehkä pieni hymynkare huulillaan.

Botox-peikko siloittaa pinnat, tasoittaa pienet rosot ja tekee kaikesta persoonatonta. Botox saa otsarypyt katoamaan ja hipiän kiiltämään niin, että ilme säilyy kuin kiveen hakattuna kovallakin viimalla. Aikamme tuntuu nauttivan silkkiverhoilusta, jonka tahrat on piilotettu korjauslakan alle. Todellinen antautuminen ja persoonan heittäminen pelilaudalle jopa virheistä välittämättä ovat vastalääke Botox-peikon puremalle. Taide, joka ei loukkaa ketään ja joka tuskin aiheuttaa väristyksiä, ruokkii peikon egoa ja kasvattaa sen lonkeroita luikertelemaan yhä syvemmälle yhteiskunnan rakenteisiin. Pahimmillaan nuo lonkerot kaivavat underground-taiteilijat kuopistaan ja tekee heistä Valtioneuvoston hyväksymiä mainstream-taiteilijoita.

Botox-peikko ei kestä taidetta, joka lähtee pelkästä halusta, ilman huolta kriitikoista tai poliitikon tarpeista, pelkäämättä pikku lapsuksia tai teoksen oikeaoppista suoritusta. Mikäli peikko on kuitenkin päässyt puraisemaan, suositellaan ottamaan iso annos innostunutta katusoittoa, kaveriporukoiden vapaa-ajalla tekemiä lyhytelokuvia, ilman lupia perustettuja kuvataidenäyttelyitä ja harrastajateatteria. Nauti viikottain koko kesän ajan.