Niin kauan kuin on ollut kirjoitettua kulttuuria, tiedetään niin sanotun älymystön olleen huolissaan kaiken arvokkaan katoamisesta. Arvokasta on siis se, mikä on vähemmistöön jäävän kansan osan huvia tai ainakin hyvin vähäisessä määrin tavoittaa suuria massoja. Muutenhan sen olemassa olosta ei tarvitsisi kantaa huolta saati kirjoittaa nasevia mielipidekirjoituksia. Read More →
Kutsuttiin tänä aamuna keikalle Musiikkitaloon, kun renessanssitanssikurssin päätösmatinean tanssibändi kaipasi bassoa. Pääaulassa portaiden vieressä oli hyvä kuuluvuus, ja yleisöäkin kerääntyi paikalle sankka ja innostunut joukko. Tunnelma oli kuin italialaisella piazzalla joskus 1500-luvulla.
Ei ole yhdentekevää, että Sibelius-Akatemia majailee samassa rakennuksessa konserttisalin kanssa. Musiikkitalo ei ole vain konserttitila, johon tullaan iltaisin kuuntelemaan esityksiä ja jossa vaellellaan pikkukengissä skumppalasi kädessä. Vaikka Sibelius-Akatemian puoli on periaatteessa erotettu konserttisalin puolesta, tilat ovat sekoittuneet. Musiikkitalo muuntui heti kielessä M-taloksi, jossa opiskelijat juoksevat päivän aikana soittimet selässä ja lounastavat kanttiinissa. Yhteistyö näkyi konkreettisesti eilen maanantaina järjestetyssä kapupajassa, jossa kapellimestariopiskelijat johtivat RSO:ta konserttisalissa. Yleisölle oli tilaisuuteen vapaa pääsy, ja konserttisali teki sisään astumisen helpoksi – ei tarvinnut ajatella että tämä nyt on joku sisäpiirikurssi. M-talo elää koko ajan. Kansalaistorilta on matala kynnys pistäytyä sisään katselemaan Kirsi Kaulasen Kaiku-veistosta tai jännästi toisiinsa lomittuvia kerroksia.
Eikä kyse todellakaan ole vain uuden ihmettelemisestä: arki-iltapäivänä Musiikkitalon aula kuhisee elämää, aivan kuin sitä olisi ollut siellä aina. Ihmiset juovat kahvia ja lukevat. Turistit kulkevat pienissä ryhmissä. Äidit työntelevät lastenrattaita konserttisalin ympäri. Vietetään aikaa kuin torilla ikään. Alakerran lämpiössä kokousti Terveysministeriö. Pikkusaleissa tapahtuu aina jotakin. Nyt ilmaiseen opiskelijamatineaan Camerata-saliin suorastaan tunki yleisöä. Ihmiset haluavat poiketa sisään, käydä kuuntelemassa jotakin. Se on helppoa. Musiikkitalo kököttää keskeisellä paikalla ovet auki moneen suuntaan.
Juuri tällaisena Musiikkitalon parhaimmillaan näen: elävä musiikin talo, kohtaamispaikka, aukio, jossa sattuu ja tapahtuu monenlaista, kaikille. Monipuolinen tila kutsuu luovaan haltuunottoon. Itse voisin tehdä M-talosta uuden talvipuutarhani, johon voi vetäytyä tauolle talven viimoilta juomaan lämmintä ja istumaan. Poikkeaminen kannattaa; siellä saattaa törmätä vaikka samettipuvuissa pyörähteleviin hovineitoihin ja luutisteihin.
Runsas kuukausi on kulunut Musiikkitalon avajaisista, ja iso osa musiikkiväestä on käynyt maistamassa uutta salia. Nyt on aika jonkinlaiselle etappiarvioinnille kuin perheneuvolassa konsanaan. Miten päättyi kärsimätön, itse asiassa lähes sadan vuoden odotus kunnon konserttisalista? Millainen se akustiikka nyt on? Mitä mieltä pitäisi olla? Read More →
Nyt on mahdollisuus kuulla kaksi kertaa kuussa korkeatasoista nykymusiikkia, kun Helsingissä aloittaa kaksi yksinomaan uusimmalle musiikille omistettua konserttisarjaa: KLANG Musiikkitalossa ja Tulkinnanvaraista-sarja G18-salissa. KLANG keskittyy vuoden 2000 jälkeen sävellettyyn musiikkiin. Esiintyjinä kuullaan Avanti!a, defunensembleä, Helsingin kamarikuoroa, Zagrosta ja Uusinta-kamariyhtyettä. Mukana ovat myös Suomen Solistiyhdistys ja Sibelius-Akatemian sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmä. Konsertit ovat yleensä kuukauden ensimmäisenä maanantaina, suurin osa Camerata-salissa, ja ne kaikki myös radioidaan.
Tulkinnanvaraista on Uteliaat muusikot ry:n konserttisarja, jonka tarkoituksena on esitellä monipuolisesti ja luovasti uusinta kokeellista musiikkia sekä musiikin ilmaisumahdollisuuksia ylipäätään. Kerran kuussa järjestettävissä konserteissa kuullan aina kahta esiintyjää tai yhtyettä. Konserttisarjan avaavat kahden viikon päästä maanantaina 10.10 saksofoni-trumpettiduo Streifenjunko Norjasta sekä äänirunoilija Jaap Blonk Hollannista.
Konserttisarjat tarjoavat yleisölle erinomaisen mahdollisuuden kuulla kohdennetusti nimenomaan uutta musiikkia. Säännöllisyys, samana pysyvä konserttipaikka ja yhtenäinen idea – uusin, marginaalinen musiikki – tekevät konsertit helposti lähestyttäviksi. On ilahduttavaa saada nykymusiikille selkeä ja ihkaoma foorumi, matalan kynnyksen kohtauspaikka, sen sijaan että sitä pitäisi etsiä Sibelius-Akatemian uumenista tai ripoteltuina muihin konserttiyhteyksiin.
Nykymusiikki tarvitsee tulla kohdatuksi. Sen ympärille rakennetaan edelleen täysin tarpeettomia raja-aitoja, se eristetään omaksi vaikeasti lähestyttäväksi pienten piirien siivukseen. Mistä muutenkaan on syntynyt tämä jaottelu ”klassiseen” ja ”moderniin” musiikkiin? Musiikistahan kaikessa on kyse. Kaikki musiikki on syntyhetkenään ollut modernia, uusinta uutta, ja vaikka syntyajat radikaalisti eroavat toisistaan, taiteen toimintaperiaate säilyy samana.
Meillä on taidetta, koska aina on ollut ja – toivottavasti! – aina tulee olemaan taiteilijoita. Taide, tässä tapauksessa musiikki, elää, koska se uudistuu koko ajan, kasvaa latvastaan kuin puu. Vaikkemme aina ymmärtäisikään tuoreinta kärkeä, se on kuitenkin kiinni kokonaisuudessa ja lujittuu aikanaan sen osaksi – tai kuivuu ja karsiutuu. On erittäin vaarallista tuudittautua ajatukseen, että voisimme elää vain menneiden aikojen taiteesta. Jos irrottaudutaan uuden luomisen ajatuksesta, puu on jo pystyyn kuollut. Kyse ei ole siitä, että huomiomme (”kulutuksemme”) pitäisi kohdistua vain tai enimmäkseen uusimpaan uuteen; tärkeintä on ymmärtää, että taideruumis on olemassa, koska se on aina uudistunut, kasvanut – siis ollut elossa.
Nykytaide on se prosessi, jolla taide elää, hengittää. Tätä prosessia täytyy lakkaamatta arvioida. Se synnyttää asioita, jotka unohtuvat saman tien tai joilla ei koskaan tule olemaan arvoa, asioita, joiden oikeutettu arvo ymmärretään vasta myöhemmin, asioita, joilla on välitön vaikutus ympäristöönsä. Mennyt ymmärretään nykyisen kautta: näin uusi siis määrittää uudestaan myös vanhaa. Olemme usein sokeita tälle prosessille, koska vasta aika asettaa sen historian kehyksiin; uusin saattaa myös häiritä, häkellyttää tai kohauttaa. ”Häiritsevyys”, jonkinlainen toiseus on aina ollut merkittävimmän, siis elämään jäävän, nykytaiteen leimaava piirre; Monteverdi oli aikalaisilleen epämuodostunut helmi, Lisztin h-mollisonaatti käsittämätöntä kaaosta. Juuri tällä tavoin hyvä nykytaide operoi, haastaa, vie ilmaisukeinoja uusille urille, uudistaa rakennelman solukkoja. Uusin uusi, ”etulinja” ei siis ole etäinen, marginaalinen latva, vaan kuuma ydin, polttimo, vaikka se voikin hahmottua meille sokeana pisteenä.
Tällä perspektiivillä nykymusiikki asettuu paikoilleen. Rajojen piirtämisen sijaan se tulisi kohdata mahdollisimman vilpittömästi, ymmärtää se osana taiteen elämää. KLANG ja Tulkinnanvaraista tarjoavat tähän erinomaiset puitteet. Kipin kapin kokemaan!
Viime viikonloppuna Lahden Sibeliustalosta tuli jälleen kirjaimellisesti nimensä mukainen pyhättö, kun Okko Kamu johti Sibelius-festivaaleilla säveltäjän kaikki sinfoniat. 12. kertaa järjestettävillä musiikkijuhlilla oli ilmassa erityistä jännitystä, kun Kamu aloitti paitsi Sibelius-festivaalin myös Sinfonia Lahden taiteellisena johtajana. Väkisinkin nousee esiin vertailu Osmo Vänskään, joka niin voimakkaasti yhdistyy Sinfonia Lahteen ja Sibeliukseen – vaikka Kamu aiheellisesti kivahtikin Rondo-lehden haastattelussaan, että miksi tähän vertailuun täytyy aina takertua.
Koska Vänskästä ja Lahdesta on muodostunut yksi Sibelius-kulttuurimme monumenteista, ja Kamu on nyt tarjoamassa täystuuletusta sinfoniarakennukselle. Viime viikonlopun festivaali oli vasta johdantoa Kamun Sibelius-kaudelle, jonka odotetuin hedelmä lienee kokonaislevytys Sibeliuksen sinfonioista Sinfonia Lahden kanssa. Konserteissa sinfonianälkä vain kasvoi syödessä.
Esimakua saatiin hiljan ilmestyneellä Sibelius-levyllä, jossa Sinfonia Lahti esittää Kamun johdolla muun muassa Myrsky-sarjat. Yksi iso ero Sinfonia Lahden perinteisiin Sibelius-levytyksiin on se, että äänityspaikkana on Lahden Ristinkirkon sijaan Sibeliustalo. Tämän pitäisi sopia Kamun pyöreälle, hehkuvalle soinnille.
Sinfonia Lahti soi Kamun otteessa loistokkaasti, dynaamisesti ja kullankeltaisen pehmeästi. Innostus oli voimakasta, ja jopa ”parempaa kuin koskaan ennen” nousi huulille niin arvioissa kuin allekirjoittaneellakin. Oli miten oli, tämä Sibelius on erilainen: elinvoimainen, mutkaton, sädehtivä. Sibelius-festivaalin alla heräsi kysymys, pitäisikö festivaaleille vähitellen keksiä jo muunlaistakin ohjelmaa, onko enää mieltä pyörittää vuodesta toiseen samoja klassikoita? Nyt tuli jälleen osotus, että klassikot eivät vanhene – tai iäti mukaansatempaava haaste on osoittaa, etteivät ne vanhene. Kansallissäveltäjä on aina uusi, jos häntä lähestytään niin kuin musiikkia pitää: kyltymättömällä nälällä.
Sibelius-festivaali muistutti myös, että Musiikkitalon huumassakaan Sibeliustaloa ei saa unohtaa; se pystyy olosuhteillaan kilpailemaan minkä tahansa salin kanssa.